Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!
Tuntuu siltä, että kertalukemisen jälkeen Enki Bilalin scifitarinakolmikosta, joka Nikopol-trilogiana tunnetaan, on todella vaikea sanoa mitään järkevää. Jumalaton näytelmä, Unien vankila ja Kylmä päiväntasaaja ovat niin erilaisia sarjakuvia, että niitä yhdistää lähinnä kollektiivinen outous. Juoneltaan ne eivät ole päällisin puolin kummoisia, mutta Bilalin luomassa maailmassa on niin paljon kerroksia, tarinoissa niin paljon symboliikkaa ja pienillä nyansseilla niin paljon tulkintamahdollisuuksia, että tähän suohon on helppoa myös upota loputtomasti. Jotenkin minusta tuntuu, että nämä sarjakuvat on tarkoitettu enemmän tutkittaviksi kuin nautittaviksi. Tarina ei koukuta, mutta sen tulkinta kylläkin. Haisee akateemiselta, mikä minun kirjoissani ei ole sen kummemmin moite kuin kehukaan.
Sarjakuvat ovat ilmestyneet alun perin ranskaksi kuuden vuoden välein, Jumalaton näytelmä 1980, Unien vankila 1986 ja Kylmä päiväntasaaja 1992. Bilal on siis kertonut tarinaa kiireettä ja tunnelmoiden. Kaikkia kirjoja yhdistää niiden nimihenkilö Alcide Nikopol – tai siis jostain käsittämättömästä syystä kahdessa ensimmäisessä suomennoksessa Stanku Brickley, joka törmäilee oudoista tapahtumaketjuista toisiin tulevaisuuden maailmassa. Jumalaton näytelmä sijoittuu vuoden 2023 Pariisiin, jossa valtaa pitää kaupungin keskustaan linnoittautunut taloudellinen, poliittinen ja uskonnollinen eliitti. Muu rahvas on ajettu kaupungin ulkoreunoille, ja naiset vieläpä maan alle pelkiksi synnytyskoneiksi. Alcide Nikopol/Stanku Brickley on Maahan syväjäädytettynä 30 vuoden jälkeen palaava avaruuspakolainen, joka törmää egyptiläiseen jumala Horukseen, joka haikailee vallankaappausta sekä maallisessa maailmassa että jumalystäviensä keskuudessa.
Unien vankila tapahtuu kaksi vuotta myöhemmin vuonna 2025. Tarinan keskiössä on reportterinainen Jill Bioskop, joka menettää traagisesti puolisonsa ja matkustaa surun keskellä Pariisista Berliiniin turruttaen mieltään huumeilla ja listien häntä likaisin aikein lähestyviä miehiä. Bioskop törmää Nikopoliin ja Horukseen, jotka ovat tällä kertaa tarinassa paljon enemmän sivustakatsojia. Trilogian päättävä Kylmä päiväntasaaja on hieman kuin epilogi, sillä se tapahtuu 2034 ja tarinaa kuljettaa Nikopolin poika Niko, joka on isänsä syväjäädytyksen vuoksi tämän kanssa täysin samanikäinen ja -näköinen. Niko etsii Nikopolia, Horusta ja Jill Bioskopia ja päätyy näiden kanssa päiväntasaajalle Itä-Afrikassa sijaitsevaan Ekvaattori Cityyn, jossa vallitsee pysyvä talvi. Ekvaattori Cityssä valtaa pitää jälleen korruptoitunut faktio, jonka kumoamiseen päähenkilöt sekaantuvat tahtomattaan.
Jahas, tästä saattaakin tulla pitkähkö teksti. En kertonut juonista juuri mitään, ja silti tilaa meni tuplat normaaliin synopsikseen verrattuna. Tuntui jotenkin siltä, että jos laajennan yhtään tuota juonikuvailua, niin sitten on pakko mennä saman tien jo syvään päätyyn asti, koska elementtejä on kirjoissa niin runsaasti. Ensimmäinen ja kolmas osa ovat hyvinkin yhteiskunnallisia ja rakenteeltaan suoraviivaisia kertomuksia. Etenkin ensimmäinen on vallankaappausjuonensa kautta lähes poliittinen sarjakuva. Toisessa osassa ollaan paljon enemmän introspektion ja yksilön kokemuksen äärellä, kun Jill Bioskop pohtii olemassaolon ja muistamisen mielekkyyttä surunsa keskellä. Kolmas nivoo nämä ikään kuin yhteen kahdella päällekkäisellä tarinalla, joista toisessa Horus käyttää Nikopolia hivuttautuakseen urheilutapahtuman kautta vallan ytimeen samalla kun Nikopolin poika etsii Jill Bioskopia ja kirjan sivuilla kulkee myös Nikopolista ja Bioskopista tarinassa tehty elokuva.
Veikkaan, että Nikopol-trilogia kestää uudelleenlukuja melkoisen määrän, jos se vain onnistuu ensimmäisellä kerralla tekemään tarpeeksi vaikutusta jäädäkseen mieleen. Juonet ovat tasoa “ihan kiva”, ainakin tällaiselle ei-scifi-intoilijalle. Kiinnostavinta tarinoissa on Bilalin huolella rakentama maailma, josta ripotellaan yksityiskohtia siinä määrin, että taustamatskua löytynee artistin pöytälaatikoista satoja sivuja. Maailmaa rikastetaan paljon esimerkiksi lehtileikkeillä, historiakatsauksilla ja esittelyillä paikallisista sirkushuveista. Vuoden 2023 jääkiekko on verinen laji, jossa mailat ovat teräaseita ja otteluista jää kentälle hien lisäksi myös ruumiita. Maailmanrakennuksen kruununjalokivi on tietysti sarjan kolmannessa osassa esiteltävä shakkinyrkkeily, josta on sittemmin tullut tässäkin maailmassa Bilalin innoituksesta ihan oikea laji lajiliittoineen ja mestaruuksineen. Ja nyt vasta tajusin, että Wu-Tang Clanin Da Mystery of Chessboxin’ -biisi on ilmestynyt ranskankielistä sarjakuvaa seuraavana vuonna. Siinä on oltu kulttuurin pulssilla!
Päädyin trilogian lukemisen jälkeen selaamaan läpi jopa yhden sitä käsittelevän gradututkielman. Kyseinen tutkimus käsitteli Bilalin sarjakuvissa esitettyä miehen ja naisen suhdetta jonkin (minun sukupuolentutkimusta opiskelematon perseeni ei täysin tajunnut että minkä) toisen aallon feministisen teorian kautta. Oli kiehtovaa lukea, minkälaisia tulkintoja sarjakuvasta oli tuossa viitekehyksessä tehty, riippumatta oikeastaan niiden oikeellisuudesta. Tarkoitan siis tällä sitä, että en minä ihan kauhean syvällisesti osaa itselleni vieraita tieteenaloja lukea, mutta tieto siitä, että sellaistakin oli olemassa, lämmitti mieltäni. Yritin myös raivokkaasti googlata selitystä sille, miksi ihmeessä päähenkilön nimi on pitänyt kahdessa ensimmäisessä osassa kääntää täysin toiseksi, mutta ei kuitenkaan mitenkään lokalisoiduksi versioksi, kun leijonaosa muista nimistä oli kuitenkin pidetty täysin alkuperäisessä muodossa. Miten Stanku Brickley on suomalaiselle lukijalle enemmän antava nimi kuin Alcide Nikopol? Ei selvinnyt, muuten, jos mietitte.
En sitten tiedä, onko tämä loppujen lopuksi Nikopol-trilogialle silkka kunniamaininta. Se on sarjakuva, josta puhuminen on kiintoisaa, mutta itse sarjakuvan kiintoisuus silkkana luettavana on vähän toinen juttu. Kaikki on toki todella taitavasti tehtyä. Bilal on hoitanut itse kaiken käsikirjoituksesta väritykseen asti. Nikopol-trilogian maailma on likainen, kylmä ja etäinen koko tarinan ajan. Siinä on lämpimiä hetkiä erittäin niukasti, eikä edes päähenkilöitä kohtaan tunne valtaisaa sympatiaa. Tämä on varmasti ihan tarkoituksellista, mutta pitää lukijan myös tarinasta etäällä. Nikopol-trilogiaa tarkastelee objektiivisesti, taideteoksena, ilman sitoutumista tai henkilökohtaista panosta. Tämä on älykkösarjakuvaa, joka ei juuri tunnu miltään. Sellaistakin on oikeasti ihan kiva lukea. Minusta on joskus mukava tuntea itseni fiksuksi sarjakuvan äärellä, ja joskus myös tyhmäksi. Näitä kumpaakin tärkeämpää, minulle henkilökohtaisesti, olisi kuitenkin tuntea jotain muutakin kuin älykkyyden eri asteita. Sanoin aikanaan yhtä lailla taiten tehtyä, mutta sävyltään supertunteikasta The Sculptoria arvioidessani, että se herätti eniten tunteita, mutta siitä puuttui älyllinen, lukuhetken jälkeen puhuttelemaan jäävä puoli. Nikopol-trilogia on sitten se toinen äärilaita – sekin on erittäin laadukas sarjakuva, mutta kokonaisteho kärsii vaa’an heilahtamisesta näin pitkälle intellektualismin puolelle. On sellaisia sarjakuvia, joita voi oppia arvostamaan niitä opiskelemalla, mutta puhtaasti sellaiset sarjakuvat eivät voi koskaan olla ihan niitä itselle unohtumattomimpia.
Arvosana: 80/100
Nikopol-trilogia: Jumalaton näytelmä / Unien vankila / Kylmä päiväntasaaja
Enki Bilal, käsikirjoitus ja kuvitus
56-64 sivua/osa
Tammi
Hinta Suomessa 30 € (englanninkielinen koottu laitos) – aika paljon enemmän (suomenkieliset painokset, joiden saatavuus heikko, alkaen n. 35€/kirja)
Sarjakuva kaupan
Koottu trilogia englanniksi
Enki Bilalia suomalaisissa divareissa
Hyllyy 