Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.

Vaikka mangaa on Hyllyyssä arvosteltu (ainakin kirjoittajan ennakkoluuloihin nähden) ihan asiallinen määrä, niin Aron morsiamet saattaa hyvinkin olla ensimmäinen ns. stereotyyppinen manga, jota on blogiin eksynyt, tai sen puoleen minun luettavakseni muutenkaan. Tarkoitan stereotyyppisyydellä nuorelle lukijakohderyhmälle suunnattua, pitkäkestoista ja pääosin viihteellistä sarjaa: sellaista, jota myydään kioskeissa ja marketeissa eikä ainoastaan alan erikoisliikkeissä. No, ensin tärkeimmät: Aron morsiamet osoittaa, että ennakkoasenteet kioskimangaa kohtaan ovat suht tarpeettomia. Tarina rullaa eteenpäin toimivasti, kerronta on koukuttavaa mutta ei halpaa ja teemat ovat moninaisia eivätkä liian pahasti kaksiulotteisiksi prässättyjä. Toisaalta Kaoru Mori tarjoilee kohdeyleisölle varmasti juuri sitä, mitä se haluaa, eikä tarinasta ainakaan kahden kirjan aikana etsitä erityisen komplekseja sävyjä. Ja yksi mangastereotypia pitää puolensa: kulmakarvoja nostattavilta ongelmallisuuksilta ei Aron morsiamissa vältytä.

Tarina sijoittuu 1800-luvun Keski-Aasiaan, oletettavasti johonkin Kazakstan-Uzbekistan-Kirgisia-alueelle. Paikkoja ei täsmennetä kovin tarkkaan, sillä tuohon aikaan olennaista eivät ole valtiot vaan heimo- ja kaupunkiyhteisöt. 20-vuotias Amira on lähetetty kotiheimostaan toiseen kaupunkiin morsiameksi 12-vuotiaalle Karlukille. Uusi ympäristö ja uusi rooli tarkoittavat paljon opittavaa ja tutustuttavaa, ja lukija oppii tavoista ja kulttuurista yhtä matkaa hahmojen kanssa. Karlukin perhe on kaupunkilainen, kun taas Amira tulee paimentolais- ja metsästysperinteitä edelleen ylläpitävästä kulttuurista. Mielenkiintoisinta Aron morsiamissa onkin ainakin näin alkuun se, miten paljon sivuista käytetään ihan vain kulttuurin esittelemiseen. Kokonaisia lukuja omistetaan muun muassa puutöille, leivonnalle ja kangaskirjonnalle. Nämä kiireettömät ja yksityiskohtaiset paussit tarinassa ovatkin pokkareiden mielenkiintoisinta antia. Mori puhuu selkeästi itselleen tärkeästä aiheesta, ja onnistuu pitämään sen ummikolle mielenkiintoisena. Tällaista materiaalia soisi näkevänsä enemmänkin.

Toki mukana on sitten myös perinteisempää materiaalia. Matkakertomuksia, taisteluita, romanssia ja perhekuvioita. Näistä kiinnostuminen on neljättä vuosikymmentään käyvälle, elämän kyynistämälle bloggaajalle vähän kaukaisempi juttu. Onneksi päähenkilöt on tehty tarinassa melko yksiselitteisen pidettäviksi, joten höttöisempääkin sisältöä tulee annetuksi anteeksi. Etenkin Amiran vetovoima on, vaikka varmastikin täysin laskelmoitua, myös melko vastustamatonta. Hahmo kantaa tarinaa aivan riittävästi ainakin kahden pokkarin ajan. Ilmeisesti myöhemmissä stooreissa henkilökaarti laajenee, kuten nimikin antaisi olettaa. Toisaalta on fiksua keskittyä alussa vain pariin hahmoon eikä läväyttää aivan kaikkea lukijan eteen kerralla. Vaikka Mori toisen kirjan jälkisanoissa hieman myöntääkin levittäneensä tarinaa aiottua enemmän, ei paketti tunnu tarpeettoman sekavalta. Toki se, tuntuuko se kiinnostavalta, on sitten toinen juttu. Miljöön lisäksi Aron morsiamet on kuitenkin melko tavanomaista YA:ta, eikä sieltä kunnianhimoisimmasta päästä. 

No, sitten se ongelmallisuus. Jos olit tarkkana, niin saatoit sen tuosta ylempää jo bongatakin. Aron morsiamet käsittelee nimittäin lapsiavioliittoa harvinaisen kasuaalisti. Olkoonkin, että se on ollut yleinen tapa noihin aikoihin, Mori romantisoi 12-vuotiaan ja 20-vuotiaan suhdetta aivan häpeilemättä. Kyse on tarinassa ennen kaikkea toisiinsa sitoutuneista ystävyksistä aivan pienillä seksuaalisilla alaviitteillä. Minkäänlaista valtaongelmaa, saatika muita aivan ilmiselviä creep-tekijöitä tarinaan ei liity. Aron morsiamet maalaa lapsiavioliiton ihan tavoittelemisen arvoiseksi, onnelliseksi asioiden tilaksi. Amiran kasvukivut morsiameksi kuitataan tarinassa erittäin nopeasti, ja yksikään niistä ei liity siihen, että sulhasen pitäisi olla pihalla leikkimässä kirkonrottaa eikä esittämässä jotain perheen päätä. En tiedä, otetaanko asiaan kantaa myöhemmin, mutta kyllä kahden pokkarin perusteella tätä uskaltaa jo kritisoida. Aihe on erinomainen käsiteltäväksi, mutta käsittelytapa on vähintäänkin arveluttava.

Mitä mieltä? Onko tässä a) isosisko ja pikkuveli b) äiti ja poika c) fucked up aviopari?

Muutoin kutsuisin Aron morsiamia varmaksi perussuorittamiseksi. Kuvituksessa on panostettu esimerkiksi vaatteisiin ja maisemiin, mutta hahmot ovat perustavarointa perustavaraa. Heidät erottaa toisistaan pääasiassa koon tai hiusmallin perusteella. Mangaan sitoutumaton lukija kysyy jälleen kerran itseltään, minkä takia tuokin tyyppi taas huutaa tuon replansa, ja miten se onnistui menemään noin nollasta sataan täysin merkityksettömästä asiasta. Miksi vähäpätöiset asiat tuntuvat olevan niitä suurimpia elämän ja kuoleman kysymyksiä, kun isojakin teemoja olisi käsiteltäväksi? Nämä tietyt lajitroopit eivät vain koskaan tule olemaan minulle mitenkään järkeviä tai puhuttelevia, ja se nyt on vain hyväksyttävä. 

Mutta kyllähän tällaisia kuvia katselee ihan mielellään

Kuitenkin, Aron morsiamet on ammattimaisesti tuotettua ajanvietettä, jonka teema ja miljöö ovat omaperäisiä. Historialliseen Keski-Aasiaan ei sijoitu liiaksi fiktiota, joten ei ole lainkaan huono juttu muistuttaa itselleen, eettä sellainenkin asia on ollut olemassa, vaikka sitten kevyemmän viihdesarjiksenkin kautta. En varmaankaan tule etsimään Aron morsiamia käsiini tätä enempää aktiivisesti, mutta vastaan osuessa voisin hyvin nähdä itseni pläräämässä läpi pokkarin silloin tällöin. Vaikka vain nähdäkseni, hoksaako avioparin kumpikaan osapuoli että tää on nyt vähän outoa, ennenkö Karluk tulee täysi-ikäiseksi.

Arvosana: 68/100

Aron morsiamet 1 & 2
Kaoru Mori, käsikirjoitus ja kuvitus
208 sivua/kirja
Punainen jättiläinen
Hinta Suomessa 5-6 €/kirja

Sarjakuva kaupan:

Osa 1
Osa 2

9 vastausta artikkeliin “Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.

  1. Olipas hauska lukea arvostelusi Aron morsiamista – harvemmin tulee kuultua taitavan sarjakuva-arvostelijan näkemyksiä mangasta, ja on mielestäni tosi mielenkiintoista saada tällaista laatikon ulkopuolista näkemystä.

    Erityisen jännä oli että tajusin lukiessa, että kun puhuimme Petterin kanssa Mangakartassa Aron morsiamista (https://www.mangakartta.net/jaksot/8), emme tainneet edes mainita lapsiavioliitto-sanaa, siinä missä sinulla tämä puoli nousi isoksi huomioksi. Rupesin miettimään, että minua ei lapsiavioliitto tämän sarjan yhteydessä haittaa sen takia, että se on esitetty historiallisessa kontekstissa ja hyvin turvallisena – kaikki hahmot tietävät että Karluk on liian nuori, joten kukaan ei odota eikä tunnu edes toivovan että aviovuoteessa tapahtuisi mitään hyvään aikaan. Lisäksi Amira on kasvanut ankaran isän johtamassa klaanissa, joten hän on tottunut olemaan varovainen ja kuuliainen miesten lähellä ja on muutenkin kiltti ja luotettava ja kaikki muutkin positiiviset adjektiivit melkein tylsyyteen asti, eikä suhteessa siksi ole mitään manipulatiivista groomaussävyä, vaan lähinnä pari opettelee tutustumaan toisiinsa hyvin kiltissä ympäristössä. Suhde olisi itsellekin kummallinen nykyaikaan sijoitettuna tai jos avioparin sukupuolet olisivat käänteiset, mutta mielestäni kun morsian on se vanhempi ja kun ollaan historiallisessa ajankuvauksessa, dynamiikkaa ei ole esitetty tavalla, joka olisi itselleni häiritsevä.

    Tekstissäsi jäi tosin vähän häiritsemään se, että mangan luokittelussa korkeaotsaisemmaksi ja viihteellisemmäksi levitystavan perusteella kannattaa ottaa huomioon levityskonteksti. Valtaosa mangasta julkaistaan Japanissa ensin luku kerrallaan mangalehdissä, joita myydään kirjakaupoissa, erikoisliikkeissä ja kulmakioskeissa, ja sitten sarjat kootaan pokkareiksi, jotka taas ostetaan kirjakaupoista sekä mangaan ja animeen erikoistuneista kaupoista. Eli sikäli mangassa ei ole lähtökontekstissaan luokittelua erikoisliikemangaan ja marketti- tai kioskimangaan, vaan samoista puodeista löytyvät kaikki pokkarijulkaisut, klassikkoukkelien teoksista uuteen supervoimatappelusuperhittiin ja Aron morsianten kaltaisiin aikuisille suunnattuihin historiafiilistelyihin. (Aron morsiamet ei ole lähtökohdiltaan nuorten sarja sillä tavalla kuin suuri osa suomeksi julkaistavasta mangasta, vaan pyörii tunnelmoiviin historiallisiin ja fantastisiin aiheisiin keskittyvässä, aikuisille suunnatussa lehdessä.)

    Suomalainen toki ostaa usein suomijulkaisut marketista tai ärrältä, koska se on suomalainen lehtipistelevitystapa, ja englanninkieliset julkaisut taas ostetaan erikoisliikkeistä, koska ne eivät ole suomalaisten kustantajien käyttämässä lehtipistelevityksessä, vaan import-tuotteita. Eli kyse on oikeastaan siitä, minkä maalainen kustantaja on, eikä niinkään teoksen viihteellisyyden/korkeaotsaisuuden tasosta. Englanniksi toki mangan kirjo on paljon laajempi kuin suomeksi, joten sieltä löytyy genrejä ja tyylejäkin laajemmin. Prestiisimmän profiilin sarjoja julkaistaan englanniksi toisinaan hienommin kovissa kansissa, kuten valtaosa Junji Itoon tuotannosta ja vaikkapa juuri Aron morsiamet, vaikka jälkimmäistä saa tosiaan suomeksi vain japanilaistyylisinä taskupokkareina.

    Pikku tangenttina olisi ylipäänsä mielenkiintoista kuulla lisää siitä, mitä tarkoitat viihdesarjakuvalla, ehkä tästä olisi postauksenkin aiheeksi? Itselleni sarjakuva ja muukin viihde on lähtökohtaisesti viihteellistä, niin jaottelu viihteelliseen ja johonkin muuhun (”Syvälliseen”? ”Korkeakirjalliseen”? ”Tylsään”?) tuntuu mielestäni aina vähän kummalliselta ja saa oloni nihkeäksi, koska implikaationa usein on, että jollain tavalla se viihteellinen matsku ei ole yhtä hyvää tai korkeaa tai syvällistä tai jotain, joten olisi jännä lukea näkemyksiäsi tästä. Itse koen, että keveämpi tyyli ei sulje pois mielenkiintoisia hahmotarinoita ja syvällistä teemojen käsittelyä, eikä toisaalta raskaampi tyyli ole ollenkaan näiden elementtien tae, joten en yleensä oikein tajua, mitä tällä kahtiajaolla tarkoitetaan.

    Liked by 1 henkilö

  2. Olipas -anteeksi ranskani- aivan saatanan hyvä kommentti. Kiitos tuhannesti tästä, herätti paljon ajatuksia! Koitan pariin ilmeisimpään kyssäriin vastata:

    1) Ekana tuosta lapsiavioliitosta: musta se on häiritsevä juuri koska se on esitetty turvallisena. Eihän nyt 12- ja 20-vuotiaiden rakkaussuhde voi olla tasavertainen ja siten turvallinen. Jotta sen käsittely olisi ok, pitäisi noita ongelmallisia teemoja nostaa väkisinkin esiin. Tän sarjiksen kaltainen normalisointi hiertää itseäni.

    2) Kiitos tuosta mangan levitystapoihin liittyvästä tarkennuksesta. Itse en tuosta puolesta tiedä mitään, joten tää oli erittäin hyvää tarkennusta ja sivistystä aiheeseen liittyen! Tein omat tulkintani puhtaasti suomiformaatin ja teemojen käsittelytavan perusteella. Ja siitä aasinsillalla seuraavaan aiheeseen:

    3) Viihdesarjakuvalla tarkoitan itse ennen kaikkea sitä, että lukijan ajattelua ei haasteta ihan kamalasti. Esimerkiksi Aron morsiamissa hyvikset ovat hyviksiä ja pahikset pahiksia, ja lukijan on helppo valita puolensa ja kannustaa sitä/nauttia siitä sen kummemmin miettimättä. Ja huomioitakoon, että en pidä viihteellisyyttä mitenkään huonona ominaisuutena. Se vain kannattaa tunnustaa. Mitä mustavalkoisemmat asetelmat, sitä viihteellisempi sarjis, näin kärjistettynä. Sille on ehdottomasti aikansa ja paikkansa, mutta ei sitä kannata kovin syvälliseksi väittää. Vähän sama homma kuin se, että mua kyrsii se jos jengi yrittää antaa amerikkalaisille supersankarisarjiksille jotain loputtomia tasoja, kun nekin ovat aina lopulta hyvät vastaan pahat -tarinan loputtomia tulkintoja. Tässä saattaisi hyvin olla aihetta postaukselle, mutta näin ainakin alkuun.

    Tykkää

  3. Olipas nopea reaktio, kiitos ja hyvä jos edellinen avarsi tuota kustannuskontekstipuolta! Kommentoinpa itsekin vielä jatkoa kun on hyvä draivi päällä!

    Itse en näe viihteellisyyttä ja lukijan haastamista ihan niin yksinkertaisena, että se tiivistyisi siihen, onko sarjassa mustavalkoinen hyvis-pahis-asetelma vai ei – avaan vähän tällä Aron morsian -esimerkillä sitä, millaisia teemoja ja erityisiä arvoja olen siitä itse löytänyt. Sarjassa ensinnäkin pitemmällä tähtäimellä kaikki hahmot kuvataan varsin sympaattisina tai ainakin ymmärrettävinä (myös Amiran veli tovereineen, vaikka he ovatkin alkupokkareissa antagonistin asemassa). Sarja ymmärtää kaikkia hahmojaan ja tuo näiden näkökulmaa ja sisäisiä ristiriitoja esille hyvin empaattisella otteella. Itse näen sarjan moraalikuvauksen niin, että siinä nimenomaan ei ole hyviksiä ja pahiksia, vaan ainoastaan ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa mukaan elää elämäänsä, jotkut helpommissa olosuhteissa, kuten Karlukin lämpöinen kaupunkilaisperhe, ja jotkut vaikeammissa, kuten Amiran koleampi paimentolaisheimo.

    Itse löydän kuitenkin sarjan suurimman arvon siitä, että se kuvaa, tutkii ja juhlistaa naisten elämänpiiriä ja korostaa sen tärkeyttä ja merkitystä sellaisessa ajan- ja paikankuvassa, jossa naisen rooli yleensä pelkistetään olevan nyrkin ja hellan välissä. Mielestäni tämä näkökulma itsessään haastaa lukijaa näkemään ja katsomaan niitä puolia historiasta, joihin ei ole perinteisesti niin tapana keskittyä. Sarjan historiallinen kuvaus ja taiteellinen panostus kulttuuria kuvaaviin yksityiskohtiin ovat muutenkin hyvin kunnianhimoisella tasolla, vaikka varsinaiset hahmot ja hahmosuhteet ovatkin arkisen kevyellä tasolla. Sarja yhdistää siinä mielessä mielenkiintoisesti kevyitä ja kunnianhimoisia elementtejä, ja se on hyvin läpinäkyvä ja rehellinen siitä, etteivät hahmot ole varsinaisesti pääosassa, vaan rakkaus historiallis-kulttuuriseen kuvaukseen ja etenkin siihen naiskuvaukseen, jonka sitten itse koen naisena tosi tärkeäksi. Lisäksi se löytää todella mielenkiintoisen tavan kuvata naisia hekumoiden ja ylistäen, mutta sellaisella tavalla jonka nimenomaan naislukijat ovat yleensä kokeneet pikemminkin voimaannuttavaksi kuin alentavaksi.

    Koska tykkään etsiä juuri tällaisia arvoja, teemoja ja tasoja teoksista ja myös yleensä löydän niitä lukemistostani, vaikka luen tosi paljon kevyttä ja viihdyttävää sarjakuvaa, en itse tykkää kovin herkästi kuitata teosta vain viihdesarjakuvaksi, jossa ei ole syvällisempiä tasoja. Mutta tässä meidän täytyy ehkä vain tyytyä toteamaan, että lähestymistapamme viihteellisyyteen/tasoihin ovat vain kovin erilaiset. (Mutta siis olisi tosiaan mahtavaa kuulla lisää näkemyksiäsi aiheesta jos yhtään inspiroi, kirjoitat hurjan hyviä arvosteluja ja olisi siksi tosi mielenkiintoista lukea myös enemmän yleisemmän tason ajatuksiasi sarjakuvista, kuten se tekstisi sarjakuvan suosittelun vaikeudesta!)

    Lapsiavioliittokeskusteluun palaan vielä sen verran, että ymmärrän täysin mikä siinä sinua häiritsee – itselleni pahimmat moraalihepulit tulevat aina sieltä, missä teos on sitä mieltä että ”tämä hassu pieni lähisuhdeväkivalta ja kasuaali seksismihän ovat tosi söpöjä ja kivoja juttuja ja ah niin romanttisia”, kun omissa aivoissa taas soivat hälärit. Toisaalta mielestäni historiallisessa kuvauksessa on aina vaikea tasapaino siinä, miten etenkin nykyaikana ongelmallisina nähdyt konseptit esitetään toisen kulttuurin historiallista perimää alentamatta – tässä voidaan helposti päätyä Mulan 2 -leffan tyyliseen cringe-kuvioon, jossa kauhistellaan äärimmäisen kulttuurisesti epäsensitiivisesti kovaan ääneen sitä, miten hirvittävän julmaa ja epäinhimillistä on se, että historiallisen Kiinan keisarin tyttärien on kärsittävä järjestetyt avioliitot, onpa hirmuisen takapajuista, kyllä naisen pitäisi itse saada valita kumppaninsa kuten meillä sivistyneessä länsimaassa!

    Ja tosiaan Aron morsiamissa lapsiavioliittokuvaus ei itseäni häiritse edellisessä viestissä mainitsemistani syistä mutta myös siksi, että mielestäni Amiran ja Karlukin suhdetta nimenomaan ei kuvata romanttisena rakkaussuhteena vaan järjestettynä avioliittona, jossa molempien on tietoisesti kasvettava välittämään toisesta ja olemaan toisen elämänkumppani enemmän kuin romanttinen rakastettu. Lisäksi koska sarja on hyvin syvällä historiallisessa näkökulmassa – oikeastaan juuri päinvastaisella tavalla kuin tuo Mulan 2 katsoo kiinalaista kulttuurihistoriaa, pällistellen ja tuomiten sitä nykyajan länsimaisesta näkökulmasta – se ei mielestäni normalisoi lapsiavioliittoja nykyajassa vaan nimenomaan siellä kaukaisessa menneisyydessä. Mutta kuten sanottu, ymmärrän miksi sinua hiertää, en vain tosiaan itse näe asiaa samalla tavalla.

    Tykkää

    1. Aivan. Ehkä mun ei ois tuossa ekassa viihde-esimerkissä pitänyt hirttäytyä niin paljon tuohon hyvis-pahis-keissiin, se vaan tuli ekana mieleen. Mutta tarkoitin sillä siis laajemminkin sitä, että viihdesarjakuvassa (tai viihde-missään) asioita yksinkertaistetaan sellaiseen helposti pureksittavaan ja mielellään myös koukuttavaan muotoon. Ja tää ei tosiaan tarkoita, etteikö viihdesarjakuvalla voisi olla ansioita, kuten vaikka kuvaamasi pitkään vaiennettujen äänien ja näkökulmien esiin nostaminen. Esimerkiksi Aron morsiamissa nää molemmat ehdot täyttyvät.

      Jälleen, koskeehan tämä sama juttu niitä supersankarisarjakuviakin, joissa hahmojen moninaisuus ja modernit arvot ovat monessa julkaisussa ottaneet valtavia harppauksia eteenpäin, ja jotain hahmoja pidetään ihan oikeutetusti vaikkapa tietynlaisina feministi-ikoneina. Viihdesarjis voi inspiroida ja koskettaa ja herättää tunteita ja kaikkea sitä, mutta sen päätavoite on yleisön odotuksiin vastaaminen, ei odotusten haastaminen. Jos porukka ei palaa viihdesarjiksen pariin ja myyntiodotukset eivät täyty, kaikki muut ansiot ovat toissijaisia ja kirvestä tulee hyvistä aikomuksista huolimatta. Siksi sellainen miellyttämisenhalu kuuluu viihdetuotteisiin. Se on musta totta Aron morsiantenkin kohdalla. Mutta kuten totesit, erilaiset lähestymiset meillä tässä vain on, eikä mitään sellaista mikä estäisi kumpaakaan nauttimasta esim. tästä sarjakuvasta 🙂

      Ja lapsiavioliittoihin (kommentoin vielä kun heräsi ajatuksia, oon samaa mieltä kanssasi esittämistäsi argumenteista kuitenkin eli jos et jaksa enää kuunnella niin voit jättää lukematta!) ymmärrän ton kulttuurisen tekopyhyyden kontekstin. Musta on paljon sellaisia asioita, jotka on esiintyneet historiassa lukemattomissa kulttuureissa kautta aikojen, ja jotka ovat absoluuttisesti perseestä nykymittareilla. Vaikkapa naisten sortaminen, lapsiavioliitot tai väkivallalla hallitseminen ovat aika universaaleja juttuja. Ja siinä mielessä toki myös ”luonnollisia” että ne on syntyneet ympäri maailmaa hyvin samalla tavalla toisistaan tietämättä. Mutta nykysivistyksen valossa ne voidaan kaikki tuomita ja todeta että sellainen luonnollisuus on ihan oikein kitkeä ihmisyydestä pois, ja en pitäisi sitä kulttuurisena epäsensitiivisyytenä. Mulan kakkosta en oo nähnyt, mutta toki sellainen ”katso näitä itämaan barbaareja” -näkökulma on ihan hyödytön, koska samanlaisia elementtejä on niissäkin kulttuureissa mistä meidän arvomaailma on aikoinaan kehittynyt.

      Ja olennainen osa sivistystä on historian tutkiminen ja sen pohtiminen, miten mikäkin seikka näkyy nykypäivänä ja miten ne on vaikuttaneet meihin. Eli asioiden pois siivoamista en missään nimessä halua. Mutta jos nykypäivänä nostaa ns. absoluuttisen väärin olevan asian, kuten aikuisen ja lapsen välisen ”romanttisen” (lainausmerkeissä koska se romantiikka ei voi olla todellista) suhteen tarinan keskiöön, niin oikein olisi tarkastella sitä nykypäivän standardeilla. Kaikki mitä Amiran ja Karlukin suhteeseen sarjiksessa sisältyy voi olla ihan hyvin siellä, mutta noiden hyvien asioiden lisäksi siihen sisältyy väkisinkin paljon myös vääriä/negatiivisia juttuja, ja niiden jättäminen kokonaan pois tarinasta on se vastuuton kohta mun mielestä.

      Ja kiitos kovasti kehuista, olen otettu. Ilahduttavaa että tästä heräs näin paljon vielä jatkoajatuksia!

      Tykkää

      1. (Pahoittelut jos tulee tuplakommentti, selain bugasi, enkä ole varma menikö edellinen läpi)

        Hei, koska tämä arvostelu on herättänyt keskustelua twittersfäärissä ja päädyin lukemaan sekä arvostelun, että edeltävät kommentit, heräsi minulla halua kysyä (tämä ”lapsiavioliittoasian” kontekstissa) sinulta sitä, mitä ajattelet noin yleensä siitä, että fiktiossa jokin moraalisesti väärin oleva asia esitetään positiivisesti?

        Aron morsiamissa katson, että tekijä ei lähde aliarvioimaan lukijaa sillä, että erikseen osoittaisi, että ”tämähän muuten sitten ei ole oikein”. Sarkastisena esimerkkinä: Eihän supersankarisarjoissakaan muistuteta, että ”ei ketään oikeasti saa lyödä”. Eikä kukaan meistä pysty väittämään, etteikö historiassa olisi esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat eläneet täysin onnellisesti tällaisissa liitoissa.

        Me näemme taiteen vain oman kulttuurisen- ja ajanhengen linssin läpi. Täällä Suomessa se on usein valkoinen, luterilainen, eurooppalainen, heteroseksuaalinen, 2020-luvun linssi. Minusta meidän ei pitäisi arvioida taidetta sen linssin läpi. Voimme toki osoittaa sen moraaliset puutteet, mutta sen ei pitäisi mielestäni vaikuttaa arvioon taiteesta taiteena.

        Tykkää

      2. Huomasin itsekin että Twitterissä pyörii pienimuotoinen mylly, mielenkiintoista seurattavaa. Eka kerta Hyllyyn viisivuotisessa historiassa kun teksteistä nousee kunnolla negatiivistakin kritiikkiä (ainakin julkisesti), ihan virkistävää!

        Väkivalta-vertaus on itse asiassa ihan osuva eikä mulla heti tule mieleen mitään debunkkausta tolle argumentille. Voi olla että tässä kohtaa joudun nojaamaan vaan henkilökohtaiseen moraalikäsitykseen, ja se ei oo kovin vahva pohja. Miks vaikkapa väkivaltainen mutta sympaattinen päähenkilö on enemmän ok kuin lapsen kanssa naimisissa oleva? Voi olla että jotenkin väkivallan mieltää symboliksi vääryyden vastustamiselle tai jotain sellaista ennemmin kuin konkreettiseksi kehotukseksi väkivaltaan, mutta ei tääkään vielä mikään vedenpitävä perspektiivi ole. Ehkä lapsiavioliitot vaan on mun alitajunnassa absoluuttisesti huonompi asia kuin väkivalta? Täytyy pohtia tätä.

        Ja kuten tossa ylempänä jo totesin niin tieteellisen nykytiedon valossa voitaneen sanoa, että lapsiavioliitto on useimmiten haitallista sen lapsen henkiselle kehitykselle, että sitä yksittäistä seikkaa kritiikin ei tarvitse musta käsitellä erityisen kulttuurisensitiivisesti. Ja se, että tätä kysymystä kommenteissa jumppaillaan monesta näkökulmasta on tosi hyvä asia, että siinä mielessä Morilta onnistunut teeman nosto keskusteluun.

        Ja kritiikissähän nyt on kyse nimenomaan siitä, että arvioidaan miten taiteilija on onnistunut valitsemansa aihepiirin käsittelyssä. Ei teoksesta tee hyvää tai huonoa se, onko taiteilija minun kanssani samaa mieltä, mutta johonkin ne arviot perustuvat. Ei sitä varmaan objektiivisesti ole mahdollistakaan tehdä. Se, pitääkö niitä arvioita sitten minkään arvoisina, on kritiikin lukijoiden oma valinta. Kiitos kommentista!

        Liked by 1 henkilö

  4. Itse mietin tässä, että sarjan tarkoituksena on selvästi kuvata enemmänkin ”järjestettyä avioliittoa” kuin ”lapsiavioliittoa”, ja että sitä on tarkoitus myös ensisijaisesti lähestyä sellaisena. Ja koska sarjan fokuksessa ovat (sen nimen mukaisesti) erilaiset naimakaupat sellaisena aikana kun avioliitot nimenomaan olivat ensisijaisesti kahden suvun välisiä liittoja eivätkä länsimaisia rakkausavioliittoja, niin ensisijainen syy päähenkilöiden ikäeroon on varmaankin lähinnä tehdä liitosta toistaiseksi viaton ja platoninen, jotta sarja itse voi keskittyä muihin asioihin kuin romanssiin.

    Lisäksi mietin, että tällaisen modernin termin kuin ”lapsiavioliitto” käyttäminen kuvaamaan tällaista historiallista sarjaa on sinällään vähän ongelmallista, että siitä tulee samanlainen fiilis kuin vaikkapa sanasta ”lapsityövoima”, johon niin ikään sisältyy ihmisoikeuskysymyksien moraalinen arvolataus. Mutta olisiko myöskään sana ”lapsityövoima” asianmukainen sana käytettäväksi tällaisesta sarjasta, joka kuitenkin sijoittuu sellaiseen aikaan ja paikkaan, jolloin 12-vuotiaiden oli ihan normaalia olla jo kisälleinä ja ammattia oppimassa? Ei varmaankaan.

    Tässä sarjassa kaikenlaiset muutkin hahmot menevät myöhemmin naimisiin. 15-vuotiaat ikäistensä kanssa, 17-vuotiaat ikäistensä kanssa. Nämäkin ovat varmaan modernissa mielessä ”lapsiavioliittoja”, mutta tekeekö niitä enää mieli sellaisiksi kutsua, koska sanaan itseensä liittyy ikävä hyväksikäytön leima? Ja jos olemme yhtä mieltä siitä, että pääparin suhteessa ei tällaista hyväksikäyttöä ole (koska Amira ei tietenkään ole mikään seitsenkymppinen pappa, joka on ostanut itselleen nuoren morsion, vaan itsekin naitettu ilman että hänen mielipidettään on kysytty), niin onko sitä sanaa sitten asiallista käyttää siitäkään suhteesta?

    Sarjassa käydään myöhemmin myös etelämpänä Persian puolella, jossa varakkailla miehillä voi olla useampia vaimoja. Tätäkin aihetta on perinteisesti lähestytty moderneissa teoksissa lähinnä patriarkaatin ja hyväksikäyttämisen näkökulmasta, mutta sarjan valinta on keskittyä sen kuvaamisessa enemmänkin naisten välisiin suhteisiin (joissa on moderniin silmään selviä homoseksuaalisia sävyjä) ja naisten omaan sosiaaliseen maailmaan, johon miehillä ei ole pääsyä. Tätä kaikkea olisi sääli kuitata ihan vain sanomalla, että tällaisia näkemyksiä ei moderneissa teoksissa saisi esittää, vaan ainoa sallittu lähestymiskulma on ihan toinen.

    Lisäksi kannattaa ottaa huomioon se, että kaikki asiat jotka ovat moraalisesti ja poliittisesti kuumia perunoita joissain kulttuureissa eivät ole niitä kaikissa muissa.

    Etenkin amerikkalaiset ovat esimerkiksi kritisoineet rankalla kädellä sellaisia sarjoja joissa kuvataan yksityiskohtaisesti eläinten metsästämistä ruoaksi, oli kyse sitten realistisista historiankuvauksista kuten Golden Kamuy tai fantasiasarjoista kuten Toriko. Samaan tapaan jos sarjassa on jotain joka muistuttaa valaanpyyntiä, kuten Drifting Dragonsissa, on länsimaisten tulkitsijoiden ensimmäinen reaktio nostaa sormi pystyyn ja paheksua sitä, että kyseessä on selvästi tämän aiheen apologisointi. Ja ihan täällä Suomessakin on nykypäivän Japanin maatalousyrittäjien arjesta kertovaa Silver Spoonia kritisoitu siitä, että se EI mainitse sanallakaan lihan tehotuotannon moraalittomuutta tai sen osuutta ilmastokriisiin… vaan on ihan vain puolittain omaelämäkerrallinen kuvaus elämästä maatalousalalla.

    Samaan tapaan amerikkalaiset ovat ahkerasti kritisoineet esimerkiksi mangasarjoja, joissa on kuvattu ”trivialisoivasti” ja puhtaan fantasiaelementin muodossa esimerkiksi orjuutta ja nuorten airsoft-harrastamista – koska ”kyllähän kaikkien pitäisi ymmärtää miksi nämä ovat poliittisesti arkoja aiheita”. Juuri muualla kuin Amerikassa ne eivät kuitenkaan taida sitä olla.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s