Hyllyy täyttää kuusi vuotta – ja se tarkoittaa listauksia!

Yritin tavoitella sellaista ”todennäköinen kuolinsyy” -teemaa. En jaksanut levittää tarpeeksi sarjiksia ympärille.

Kuten tämä tuulesta temmattu listausten 5+1 -formaatti, joka Hyllyyn vuosikatsauksiin on vakiintunut, nyt on myös Hyllyy-blogi 5+1 vuoden ikäinen. Tässähän kohtaa kirjoittaminen on niin rutinoitunutta, että kauheita kaavan ravisteluita ei tule tehtyä, ja se pätee myös vuosikatsaukseen. Vanhalla hyväksi havaitulla mallilla mennään edelleen. Topit, flopit, hitit ja bonuskategoriana typerimmät, raivostuttavimmat hot taket, jotka minulla sarjakuvista on!

Vaikka ihan samaan malliin ei edelleenkään kirjoituspaloa ole ollut kuin villeinä nuoruusvuosina, on säännöllisyys ollut kohtuullisen hyvällä tasolla. Blogitekstejä ilmestyi paria lomapätkää ottamatta yksi per viikko, lähes säntillisesti keskiviikkoisin puoli kuudelta. Kokonaissaldo menneen vuoden ajalta on 49 tekstiä ja 20 582 sivunäyttöä. Tekstejä yksi enemmän kuin edellisvuonna, mutta kasvua näyttömäärissä peräti 33%! Blogi on toki edelleen pieni, mutta on tämä itselleni jo kuitenkin varsin arvokas saavutus. Massiiviset ylävitoset jälleen jokaiselle tekstien parissa viihtyneelle!

Muutaman lipsahduksen jouduin säännöllisyydestä ottamaan, vaikka se edelleen vähän aina harmittaakin. Mutta sitäkin tärkeämpää sen dediksen laiminlyöminen silloin juuri on, kun se eniten meinaa harmittaa. Hyllyyn olemassaolon syy on hupi, ja siitä pidetään kiinni vaikka hampaat irvessä, työtä on riittämiin muutenkin.

Vuoden spesiaalein juttu on ollut mahdollisuus vierailla kahdesti radiossa sarjisten tiimoilta Yle Puheen Kirja vs. Leffa -ohjelmassa. Nuo keskustelut ovat olleet tosi virkistäviä lisiä tekemiseen, bloggaaminen kun on suhteellisen yksinäistä puuhaa. Isot kiitokset Ylen Jarmo Laitanevalle luottamuksesta, sekä Avi Heikkiselle alkuperäisestä suosituksesta, jolla Jampe päätyi minua ohjelmaan pyytämään.

Sitten asiaan! Kuvituksena tuttuun tapaan suosikkejani kuluneelta vuodelta. Tässä Cyril Pedrosan Portugali

5+1 parasta sarjakuvaa

Sen näiden kilsojen kertyessä ehkä huomaa, että sellaisia supersäväyttäviä pommeja tulee vastaan hieman aiempaa harvemmin. Ihan ymmärrettäväähän se on, ilmiselviä klassikoita tulee arvioitua vähemmän ja toisaalta omakin rima ehkä nousee lukeneisuuden myötä. Mutta ihan samalla tahdilla ei tule pakahduttua sarjisten ääressä kuin blogin alkuaikoina. Yhtä kaikki, kaikki tämän listan maininnat ovat kyllä mitä erinomaisimpia ja suosittelen niistä jokaista, eli siitä ei tarvitse huolia!

  1. Scott McCloud – The Sculptor

Tämä on itse asiassa jaettu pistesija, sillä Sculptorin kanssa saman pistemäärän saivat myös Shigeru Mizukin Showa-sarjan päätösosa ja Will Eisnerin The Spirit -kokoelma. The Sculptor on kuitenkin näistä minusta eniten lisänostoa ansaitseva, joten puhutaan siitä. Rehellisesti melodramaattinen ja juustoinen draama kuolemaa pakenevasta kuvanveistäjästä oli ehdottomasti vuolaimmat kyyneleet tänä vuonna kirvoittanut sarjakuva. Se ei tarkoita että se olisi paras, mutta unohtumaton se on takuuvarmasti.

  1. Jouko Ruokosenmäki – Viime vuonna Frankfurtissa

Vuoden yllättäjä lienee tämä metakertomus sarjisbisneksen syövereissä luovimisesta. Monikerroksinen ja monin tavoin taiteellinen albumi synnytti varmaan oman suosikkini kuluneen vuoden blogiteksteistä. Useat arviot pitää puristaa kasaan perusmuotista, mutta tässä sai vain antaa sormien juosta näppiksellä ja ihastella, mitä paperille oikein ilmestyikään. En tiedä, näyttääkö se lukijoille yhtä hyvältä kuin minulle, mutta eisevväliäkään!

  1. Will Eisner – Dropsie Avenue, Katu Bronxissa

Viime vuoden suuria suomalaisia sarjakuvahetkiä oli tämän käännöksen ilmestyminen. Tämä on toivottavasti siellä jossain Smithsonian-museon suurten amerikkalaisten taideteosten holvissa, sen verran lihaisasti ja todentuntuisesti siirtolaisten elämä vuosikymmenien yli Bronxissa on sivuille kuvattu. Kerronnan mestarinäyte, jossa kiintopiste ei ole henkilö tai aika, vaan paikka.

Will Eisner: Dropsie Avenue
  1. Cyril Pedrosa – Portugali

Tämän sarjiksen ei olisi kaiken järjen mukaan pitänyt maistua minulle. Se kun on omaelämäkerrallinen kertomus itseaiheutetusta vätystelystä, ja sellaiset pistävät lähtökohtaisesti vituttelemaan. Mutta kun on tarpeeksi paljaana ja antaa rosojen tulla silkaksi kauneudeksi niin kuin Cyril Pedrosa, niin ei voi mitään. Upea sarjakuva, joka tuntuu näköhermojen lisäksi lämpönä iholla ja grillatun kalan tuoksuna nenässä.

  1. Tiitu Takalo – Memento Mori

Tiitu Takalo osoittaa jälleen, miten paperilla vaatimattomista lähtökohdista tehdään superkoskettava ja muistettava sarjis, kun taitoa on niimmaan perkeleesti. Memento mori on kuluneen vuoden paras kotimainen minun(kin) listallani.

  1. Simon Hanselmann – Crisis Zone

Korona-ajan täydellinen kronikointi, salama pullossa, luovuuden tsunami. Mitä kaikkea jo tekstissä hehkutinkaan, sen takana seison myös tässä lähes vuosi myöhemmin. En ole vielä ennättänyt painetun version pariin, mutta olen aivan varma, että se on aivan yhtä mahtava kuin alkuperäinen Instagram-sarjakin. Vaikka en enää koskaan lukisi Crisis Zonea uudestaan, säilyisi se varmasti yhtenä tärkeänä elämäni sarjakuvana. Mutta luen sen kyllä uudestaankin.

5+1 luetuinta blogitekstiä

Tällä listalla on tänä vuonna vähän uuttakin vibaa! Parikin ei-arviotekstiä, yksi joka ei varmasti noussut listoille siksi, että siitä olisi pidetty, ja kärjessä kotimaista K18-laatutuotetta! Btw, Sarasvatin hiekkaa olisi tällä listalla TAAS, jos vanhat tekstit kelpuutettaisiin mukaan. Kiva, että tykkäätte, vaikka en ymmärrä miksi se saa näin paljon osumia vuodesta toiseen.

  1. Stan Sakai – Usagi Yojimbo 1

Yksi vuoden odotetuimpia sarjistapauksia oli tämä klassikon suomenkielinen laitos. Ja kyllä sitä kelpasi odottaakin, ehdotonta laatukampetta oli kannesta kanteen. Usagi tuntuu myös löytäneen yleisöä, päätellen sekä näistä lukijaluvuista että yleisestä näkyvyydestä vuoden mittaan. Kakkososa ilmestyi juuri, joten toivomme sarjalle pitkää ikää. Arvio siitäkin tulossa lähiviikkoina!

Stan Sakai: Usagi Yojimbo 1
  1. Will Eisner – Dropsie Avenue, Katu Bronxissa

Jälleen yksi sarjis parhaimpien listauksesta löytyy myös luetuimmista. Huzzah! Kierros kaikille!

  1. Pohdinta: Haluan parempaa sarjisvinkkausta!

Tuskailin omaa kyvyttömyyttäni sarjisvinkkaajana, ja se tuntui resonoivan. Hidas ja kivinen on vinkkaajana kehittymisen tie, mutta halu parantua on tärkeintä, ja se on edelleen läsnä!

  1. Nettisarjakuva kasvaa ja kasvattaa tekijöitä valtaville yleisöille – huhut sarjakuvan kuolemasta ovat ennenaikaisia

On se hyvä, että vuoden selkeästi spessuin blogijuttu on löytänyt lukijoita. Verkkosarjakuvan ammattilaiset Anni K. ja H-P Lehkonen valaisivat verkkosarjismaailmaa ummikolle tekijän ja bisneksen näkökulmasta erittäin kiinnostavasti. Tämä ei myöskään ihan heti vanhene, eli jos on vielä lukematta, niin heti apajille!

  1. Kaoru Mori – Aron Morsiamet 1 & 2

Uskaltaisin väittää, että tässä on ensimmäistä kertaa Hyllyyn historiassa ns. vihaklikeillä listoille noussut artikkeli. Manga-arviot ovat itselläni selkeässä vähemmistössä, ja kun sitten julkaisee yhden, jossa tylyttelee hieman epäsuosittuja mielipiteitä, niin se voi tarttua haaveihin. Ainakin itse näin tätä tekstiä jaettavan mangaharrastajien keskuudessa jonkin verran saatteilla, joiden sävy oli about ”katsokaa miten typerästi tämä spede on kirjoittanut”. Eipä siinä mitään, kyllä silläkin motiivilla saa blogiin tulla, joskin odotukset kannattaa asettaa realistiselle tasolle. Manga-asiantuntijoiden tekstit toisille manga-asiantuntijoille löytyvät toisaalta, mutta näitä vastaavia, perustuulipuvun kirjoittamia töräyksiä ilmestynee Hyllyyhyn jatkossakin.

  1. Tuomas Myllylä – Leatherbound Classics

Kappas vain, pornoa kärkisijalla! Kuka olisi arvannut? Iloitsen suuresti Leatherbound Classicsin saamasta huomiosta, ja mielestäni kirjoitinkin siitä ihan onnistuneesti. Onhan se toki pornoa, mutta lisäksi se on erittäin rikastuttava lisä suomalaiseen sarjisskeneen. Moninaisia perversioita, moninaisia kehoja, rakkaudesta lajiin tehty sarjakuvakirja. Hyllyy antaisi Leatherbound Classicsin kaltaisille tienraivaajille näkyvyyden vaikkei lukijoita olisi yhtään, mutta nyt niitä onkin eniten koko vuonna! Ei muuta kun lisää nahkaa tuuttiin!

Tuomas Myllylä: Leatherbound Classics

5+1 ylinukutuinta sarjakuvaa

Nyt on muuten sellainen homma, että yksikään viime vuoden arvioista ei ole lukijamääriltään aivan blogin pohjamudissa. Toki pienelle yleisölle julkaistuja tekstejä löytyy aina, joten listaus saadaan aikaiseksi. Mutta ehkäpä kasvanut lukijakunta näkyy siinä, että tylsinkin köntti saa nykyään jo reilusti enemmän lukijoita kuin pari vuotta sitten. Tässä joka tapauksessa pienimmillä laineilla unohduksen mereen vaipuneet tekstit toisen mahdollisuutensa ääressä!

  1. Shigeru Mizuki: Showa 1953-1989

Hahhhah, tämä alkaa kyllä olla jo jonkinasteinen perinne, Shigeru Mizukin Showa-saagaa käsittelevä teksti epäkiinnostavimpien joukossa. No, voitte huokaista helpotuksesta. Näitä ei ole enää enempää, joten tulevina vuosina joudutte tylsistymään johonkin muuhun kuin näihin uskomattoman tarkkanäköisiin ja eläväisiin kuvauksiin Japanin viime vuosisadasta.

  1. Darryl Cunningham – Billionaires: The Lives of The Rich and Powerful

Tämä kyllä vähän harmittaa. Billionaires on todella mielenkiintoinen ja relevantti sarjis nykypäivän yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tämä on niitä sarjiksia, joita lukemalla tulee fiksummaksi ja paremmaksi ihmiseksi. Ja sama koskee toki arviotakin! Etkö halua olla fiksumpi ja parempi ihminen? Miksi sitten et ole jo lukemassa tätä tekstiä?

  1. Blutch – Total Jazz

Arvattava tulos, mutta sääli silti. Jatsisarjakuvat eivät koskaan ole suurimpia hittejä tässä blogissa, vaikka ne ovat yksi rakkaimpia alagenrejäni kaikesta sarjakuvasta. Aion kirjoittaa niistä niin pitkään kuin löydän uutta materiaalia, joten parempi ois opetella kiinnostumaan.

Blutch: Total Jazz
  1. Baru – Auringon valtatie

Täytyy kyllä myöntää, että tässä sarjakuvassa ei oikein houkuttele nimi, ei kansi, eikä ummikolle mikään muukaan. Sehän on harmin paikka, sillä itse sarjakuva on yksi puhtaimpia adrenaliinipiikkejä suoraan suoneen, joita mieleen tulee. Eli sijoitus tällä pölyttyneiden tekstien listalla ei ole ansaittu. Kuten ei tietenkään millään muullakaan tekstillä. Mutta tällä ehkä vielä vähemmän!

  1. Darwyn Cooke – Parker: The Hunter / The Outfit

Tässä voitaneen pistää syyksi geneeristen ja mitäänsanomattomien nimien lisäksi se, että oma vaikutelmani sarjakuvista oli aika meh. Se ehkä näkyi tekstin saatteissa ja ei houkutellut suuria yleisöryntäyksiä. No, reaktioni on siihen edelleen meh. Ei joka viikko voi osua napakymppiin.

  1. Lewis Trondheim – Jussi Jänis: Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi

Enpä oikein osaa selittää, miksi tämä on vuoden surkein suoriutuja. Sarjis oli aivan perushyvää euroalbumia, ilmestynyt suomenkielisenä käännöksenä, nauttii kuitenkin jonkinasteista suosiota. Ehkä tässä vain tullaan siihen eurokädenlämpöisyyteen jossa Ranskasta tai Belgiasta tuleva sarjis saa olla paljon tylsempi saadakseen julkaisijan Suomessakin kuin laadukkaampi kampe muualta, ehkä asiaan vihkiytymättömälle tämä saattaa kuulostaa lastensarjikselta. En tiiä, käykäähän lukemassa ja kertokaa mullekin mikä tässä ei napostellut!

5+1 huonointa Hyllyy-bloggaajan hot takea

Tänä vuonna oli tosi vaikea keksiä tätä bonuskategoriaa, mutta viime hetkellä tyttöystäväni armollisella avustuksella sen keksin: mitä jos kerjäisikin verta nenästään oikein kunnolla? Tässä siis listattuna viisi plus yksi mun junteinta/huonointa/heikoiten perusteltua sarjismielipidettä, joita en itsekään saisi välttämättä puolustettua kunnon argumentein, mutta joista aion silti pitää kiinni jääräpäisesti. Tämä on ihan puhdasta halpaa provokaatiota, suutu jo!

Tasapainottajaksi kauniita asioita! Lissu Lehtimaja: Muodonmuutoksia
  1. Keskieurooppalainen sarjakuva on keskinkertaisuuteensa nähden tosi yliarvostettua

Tärkein syy siihen, että belgialais-ranskalaisen tuotannon hegemonia tässäkin maassa on niin suuri, ovat vanhat Ruutu- ja Non stop -lehdet ja niiden ostovoimaiset nostalgikkofanit. Sen kokoisesta massasta ponnistaa toki paljon myös oikeasti ansioituneita tekijöitä, mutta kyllä tuolta alueelta on käännetty ihan hirveät määrät yhdentekevää humppaakin samalla, kun moni muu alue on kovin aliedustettuna. Ranskalainen huumorintajuhan on lähtökohtaisesti vitsaus, ja Goscinny on säännön vahvistava poikkeus. Niilo Pielinen on raivostuttava.

  1. Sandman ei ole kestänyt aikaa

Sandman on toki taiteellisesti kunnianhimoinen, mutta samaan aikaan se on junnaava ja ylityylitelty. Mullehan kävin lopulta niin, että en jaksanut lukea loppuun. Jos oisin ollut ysärillä Nine Inch Nailsia kuunteleva teini, niin tämä olisi varmasti vetänyt jalat alta.

  1. Murresarjakuva on hyvä asia

Tästä olen puhunut monesti aiemminkin, mutta edellisestä nostosta on hetki. Laadukkaasti käännetty murresarjakuva on onnistuneesti rikastuttanut montaa sarjistarinaa ja tuonut hahmoille lisäluonnetta. Ei pelkästään Akussa, vaan esimerkiksi Asterixissakin. Toki hirveitä rahastusesimerkkejäkin on, mutta lähtökohtaisesti toivon lisää murresarjakuvia!

  1. ”Taidesarjakuva”-termin vierastajat lankeavat elitismin ansaan paljon taidehörhöjä herkemmin

Taidesarjakuva-termillä on edelleen jotenkin elitistinen klangi, vaikka en ole koskaan törmännyt taidesarjakuvan ystävään, joka ei nauttisi myös mitä tyhjäpäisimmästä viihdematskusta. Toisinpäin kyllä säännöllisin väliajoin.

  1. En muista milloin viimeksi olisin lukenut kiinnostavan Imagen sarjakuvan

Se on jännä, miten aikuisesta, kunnianhimoisesta matskusta tunnettu kustantamo voi tuottaa niin kaavoihin kangistunutta ja yllätyksetöntä materiaalia, että sen suurin ansio tuntuu olevan markkinoiden kiiltävin paperi.

Ja lisää kauniita asioita! Otava Heikkilä: Shattered Spear
  1. Sarjakuvaskene on kulttuuriskenen avomielisin, ja sitä pitäisi hyödyntää enemmän

Olen sanonut monesti, että sarjakuvan paras ominaisuus on sen demokraattisuus. Aloitteleva tekijä makuuhuoneessaan voi luoda mestariteoksen siinä missä miljoonia myynyt ammattilainen harjoittelijalaumansa avulla. Se johtaa siihen, että sarjakuvassa on edustettuna valtavan laaja tyylilajien ja rekistereiden kirjo. Kuten tämän vuoden luetuimpien postausten lista osoittaa, täällä on tilaa yhtä lailla vakavalle yhteiskuntakritiikille kuin kovalle pornollekin, eikä niitä tarvitse kohdella mitenkään eri lailla. Sarjisskene toivottaa tervetulleeksi aivan kaikki ideat, ja kaikelle löytyy faninsa, kunhan matsku on hyvin tehtyä. Moninaisuuden kirjo on sarjakuvassa laajempi kuin missään muussa taiteessa, ja siksi sarjakuva avartaa mieliä ja maailmankuvia uskomattoman tehokkaasti. Sarjakuvan moninaisuutta tulee juhlistaa ja toitottaa, ja siitä olla ylpeä. Se, miksi näin helposti lähestyttävä ja sisällöltään rikas taidemuoto on esimerkiksi Suomessa niin marginaalinen, on ihan puhtaasti huonoa pr-työtä ja nurkkakuntaisuutta. Kaikki työkalut kansansuosioon ovat ihan näppien ulottuvilla.

Noin, nyt on varmaan taas badwilliä hankittu vuoden tarpeiksi! Halusin kuitenkin lopettaa positiiviseen hot takeen ihan siksi, että sarjakuvat ja Hyllyyn kirjoittaminen ovat minulle niin valtavan iloisia asioita. On toki hauska kitistä ja negailla silloin, kun siihen on aihetta, mutta ei pidä unohtaa, että tätä tehdään siksi, että me rakastamme sarjakuvia. Tämän saman pointin äärellehän päädyin Viime vuonna Frankfurtissa -arviossa, jolle sain vielä validoinnin sarjiksen kustantajaltakin. Uskallan siis väittää, että se ei ole aivan harhainen ajatus. Toivottavasti siis annatte anteeksi, jos jokin kuumista otoksista oli liian typerä ohitettavaksi. Me, sinä ja minä, olemme kuitenkin samalla asialla, sarjisten rakastamisen asialla.

Kiitos, ystävät, jälleen yhdestä vuodesta. Välillä lukeminen ja kirjoittaminen saattaa takuta, mutta vähintään tuplasti niin usein se tuntuu edelleen mahtavalta, motivoivalta ja yhdeltä elämän parhaista asioista. Pysyköön tilanne tällaisena myös tulevaisuudessa. Excelsior!

2 vastausta artikkeliin “Hyllyy täyttää kuusi vuotta – ja se tarkoittaa listauksia!

  1. Olen viime aikoina pohtinut tuota eurosarjakuvien keskinkertaisuutta, tai ehkä pikemminkin sitä, miksi suomeksi tunnutaan käännettävän lähinnä sitä pölyttyneempää matskua. Ranskassahan julkaistaan vuosittan noin 6000+ sarjakuvaa, joten mielenkiintoista sarjakuvaa sieltä kyllä löytyy vaikka millä mitalla. Suomeksi käännetään kuitenkin sellaisia ikivihreitä klassikoita kuin Bruno Brazil, Yoko Tsunoa, Heiskaa ja Hetaa…Varmasti tässä näkyy se, että Ruutu- ja Non Stop -sukupolvet kaipaavat sarjakuvia joita lukivat jo nuorena, ja muu lukijakunta onkin sitten niin pienilukuista, että heille ei kannata julkaista mitään. Muistammehan mitä tapahtui hienolle Olipa kerran Ranskassa -sarjalle. Tosi sääli, itsekin ajattelin pitkään, miten Ranskasta ei tule oikein mitään mielenkiintoista. Europe Comicsin avulla horisontti on hieman avautunut, mutta heidän käännöksensä ovat pääsääntöisesti vain e-kirjoja, mikä kyllä harmittaa.

    Tykkää

    1. Joo se on varmasti totta, että kyllähän tuon kokoiseen skeneen mahtuu vaikka mitä laatua ja vaikka kuinka. Ehkä tässä mullakin on uhossa mukana sellaista isänmurhaa, vähän samoin kun tekee mieli kritisoida 60-70-lukujen rockmusiikkia koska se on sen pölyttyneen rocktoimittajakunnan Ainoa Oikea Hyväksytty Genre. Niin samalla tavalla vähän uhallaankin haluaa piikitellä sitä eurosarjista, jotta ois muitakin ääniä kentällä kuin se kritiikitön ihailu.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s