Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2

Pitäiskin talviaikaan lukea vaan tällaisia sarjiksia, joiden tunnelmaan sopii köppäinen valaistus

Uskaltanee sanoa, että Tapani Baggen etsivähahmo Väinö Mujusen toista sarjisseikkailua on kypsytelty kiireettömästi ja harkiten, kun ykkös- ja kakkososien välissä on ehtinyt kulua reilut viisi vuotta. Koska dekkarikirjallisuus ei ole omia kiinnostuksenkohteitani, en tiedä mitä Bagge on välissä puuhaillut, mutta sen osaa kyllä sanoa, että kuvittaja Aapo Kukko on kyllä pitänyt itsensä kiireisenä tässä välissäkin. Tauko ei ole Mujusen kohdalla kuitenkaan oikeastaan minkäänlainen ongelma. Tarinat ovat itsenäisiä, eikä Mujusen hahmo ole niin poikkeava, että edellisiä vaiheita tarvitsisi erityisemmin muistaa. Mujus-tarinoiden pihvi on päästä tarkastelemaan Suomen eri vaiheita itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä hahmon silmien kautta. Ensimmäinen osa Harmaa susi oli toiseen maailmansotaan sijoittuva sukellusveneseikkailu, Marius puolestaan perinteinen rikosmysteeri sodan jälkeiseltä ajalta. Perinteisyydestään huolimatta Marius on edeltäjäänsä rikkaampi, kiehtovampi ja koukuttavampi tarina.

Ykkössarjiksessa sodan aikaiselle valtiolliselle poliisille työskennellyt Väinö Mujunen on sodan jälkeen siirtynyt yksityisetsiväksi. 1946 Suomessa ovat meneillään vaaran vuodet, jolloin Neuvostoliiton vaikutusvalta suomalaiseen politiikkaan oli suurimmillaan. Mujunen sekaantuu vyyhtiin, johon liittyvät entinen Valpo-kollega, väärällä nimellä Suomeen palannut Inge Haas, paennut murhamies Aimo Rautelin ja Neuvostoliiton komiteoiden nimittämän Punaisen Valpon natsipuhdistukset, joissa kärsivät muutkin kuin kansallissosialistit. Juoni on koukeroinen, mutta ei liian monimutkaiseksi äityvä. Ja se on tähän kirjaan mielestäni juuri sopiva määrä käänteitä, sillä suurin nautinto ei tule juonesta, vaan taiten luodusta miljööstä.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Vaikka Aapo Kukko ei ole varsinaisesti mikään maisemapiirtäjä, vaan enemmän hikoilevien kasvojen yksityiskohtiin keskittyjä, on Mariuksen vahvin valttikortti sodan jälkeisen Helsingin kuvaus. Maamerkit, katukyltit (mietin että eikös vankilan osoite ole Ristikkokatu eikä Ristikkotie kuten sarjakuvassa kyltti sanoo, mutta tuohon aikaan se on jostain syystä vielä ollut tie!) ja pienet yksityiskohdat ovat kiehtovia, ja luovat tarinaan vahvan ja uniikin tunnelman. Ja hauskinta on tosiaan se, että tunnelmaa ei luoda panoraamakuvilla, isoilla tunnistettavilla symboleilla tai valokuvien toisinnoilla, vaan Kukolle ominaisella tiukalla rajauksella ja pienillä ruuduilla. Niistä rakentuva ilmapiiri vie lukijan suoraan oikeaan mielentilaan. Poliittinen tilanne on tarinassa olennainen, ja sen aiheuttama paranoia ja paine välittyy tarinasta oikein mukavasti. Ei toki pidä antaa kaikkea kunniaa yksin Kukolle, sillä toki myös Baggen käsikirjoitus antaa tarinalle sopivasti tilaa sekä edetä että pysähtyä tunnelmoimaan.

Edellisen osan kohdalla kuvasin sarjakuvan tunnelmaa asetelmia esitteleväksi. Rehellisesti sanottuna en enää aivan muista, mihin kaikkeen tuo perustui (enkä aivan täysin luota omiin arvioihini blogin alkuajoilta), mutta ainakaan Mariuksen kohdalla moista vaivaa ei ole havaittavissa. Tarina ei edelleenkään ole erityisen pitkä, monivivahteinen tai kompleksi, vaan melko suorasukainen seikkailu. Ehkä olennaisin oivallus itselleni oli, että Väinö Mujusen hahmolla ei juurikaan ole tarinassa merkitystä, eikä häneen tarvitse lukijana muodostaa kummoistakaan sidettä. Mujunen on yksikätinen, mutta se toimii lähinnä tunnistamisen helpottajana sarjisruuduissa. Muuten hänestä ei tarvitse tietää kuin se, että sodan aikana hän oli valtion ystävä, ja siksi sodan jälkeen valtion epäiltyjen listalla. Muutenkin juoni ja hahmot ovat ajureita aikojen kuvaukselle, ikään kuin stereotyyppejä tuon ajan ihmiskohtaloista. Ainoastaan loppuratkaisu on tarinassa sellainen, joka irtoaa ajankuva-motiiveista rehelliseksi rikosmysteerimenoksi. Tämä sopii minulle oikein hyvin, en olisi varmaan jaksanut kiinnostua “kuka ampui ja ketä” -tyyppisestä jännityksestä läheskään yhtä hyvin kuin nyt. En ole edelleenkään lukenut Baggen Väinö Mujus -kirjoja, joten en osaa verrata Mariusta koko sarjaan, mutta ainakin sarjakuvissa tärkeämpää on sijoittaa hahmo ympäristöön, jossa kerrottavalla tarinalla on arvoa hahmosta riippumatta. Mariuskaan ei ole mitalla tai raskaudella pilattu, mutta se on silti ehdottoman toimiva tunnelmapala. Ehkä seuraavaan osaan ei mene ihan viittä vuotta, mutta vaikka menisikin, niin toivotan sen silti ilolla aikanaan tervetulleeksi.