Uijuijuijui kun olen innoissani. Luulin, että olisin jo saanut kohtalaisen hyvän käsityksen siitä, mitä Neil Gaiman tekee, mihin supersankarisarjakuvat taipuvat ja mikä on Miraclemanin tarinan huippukohta. Olin väärässä näissä kaikissa. Neil Gaiman tekee suunnilleen sitä, mitä luulinkin hänen tekevän, mutta Miraclemanissa hän on tasolla, jota en ole ennen nähnyt. Supersankarisarjat ja -teemat muuttuvat Miraclemanin kakkososassa yllättävillä tavoilla aivan uudenlaisiksi tarinoiksi. Luulin, että Alan Mooren Miracleman-tarinat olisivat kertomuksen ehdoton huippukohta ja Gaimanin ja Mark Buckinghamin kakkoskirja lähinnä kelvollista jäähdyttelyä, mutta mitä vielä. Miracleman – Ihmeiden aika ottaa Alan Mooren jo valmiiksi loisteliaan tarinan, ja vie sen aivan uudenlaisiin paikkoihin. Tämä on ihan tosi, tosi hyvä supersankarisarjakuva. Yksi parhaista, joita olen lukenut. Pääsyy siihen varmaan on, että supersankaruus ei ole mitenkään kirjan pääpointti, vaan taustavoima, joka vaikuttaa ympärillään aivan kaikkeen sekä tahallisesti että tahattomasti.
Miraclemanin kakkososan lähtökohta itsessään on jo erittäin kiehtova, sillä se särkee yhden supersankarisarjakuvan suurimmista kirjoittamattomista säännöistä, velvoitteen tarinan jatkumisesta. Normaalissa supersankariudessa eteen täytyy tulla aina uusi haaste, uusi voimakkaampi vastustaja. Sankarin täytyy vuosien saatossa säännöllisesti unohtaa oppimiaan asioita, jotta hän voisi oppia ne uudestaan uusien lukijoiden kanssa. Hahmojen kehittyminen tai kuoleminen täytyy useimmiten nollata jossain kohtaa, sillä supersankarin tarina ei kestä liian radikaaleja muutoksia, ettei sankarin perusolemus järky. Lukijan kuuluu kohteliaasti olla kysymättä, miksei sankari käytä voimiaan/resurssejaan/mahdollisuuksiaan ongelmien todellisten juurisyiden hoitoon, vaan keskittyy nyrkkeilemään hirviöiden kanssa. Miracleman ottaa tähän kantaa: Alan Mooren tarinat päättyvät siihen, että Miracleman ottaa maailman johtoonsa poistaen köyhyyden, kurjuuden, sodat ja aseet. Ihmiskunta on yhdistetty ja matka kohti uusia unelmia voi alkaa.
Tähän kohtaan hyppäävät mukaan Neil Gaiman ja Mark Buckingham. Heidän ratkaisunsa siirtää fokus Miraclemanista yhteiskunnan rivijäseniin ei vielä ole aivan valtaisan mullistava. Kirja sisältää esinäytöksen ja kahdeksan kertomusta Miraclemanin ihanneyhteiskunnan ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Perusasetelmana jokamies-näkökulma on idea, jonka olisi Gaimania vähäisempikin käsikirjoittaja voinut sopivissa olosuhteissa saada. Sen sijaan se, mitä kaikkivoipan jumalan alaisuudessa eläminen tarkoittaa, ja miten ihmisluonto siihen sopeutuu, on uniikkia, hienoa ja kiehtovaa kerrontaa. Gaiman on rakentanut maineensa episodimaisen kerronnan varaan esimerkiksi Sandmanissa, mutta ennen tuota pääteostaan ilmestyneessä Miraclemanissa hän tuntuu olevan vielä terävämpi näkökulmiensa ja tarinoidensa kanssa. Siinä missä Sandman on vahvasti tyylitelty, arvaamaton, valtavan laaja ja laadultaan vaihteleva, Ihmeiden aika on tiivis, harkittu, ajaton ja kautta linjan erittäin vahva. Tarinoita yhdistää yksinäisyyden ja voimattomuuden teema, mutta silti lukija ei voi lainkaan arvata, mihin Gaiman ja Buckingham ovat seuraavaksi menossa. Jokaisen tarinan jälkeen yhteys on kuitenkin päivänselvä, ja kokonaisuus rakentuu hienosti.
On toki luonnollista, että täydellisestä maailmasta kertovan tarinan päätunne on suru. Kaikki on täydellistä, mutta silti jokin kaihertaa, ja se pistää surettamaan. Positiivinen yllätys on kuitenkin, että suru ei tässä tapauksessa tarkoita goottilaista synkistelyä tai mitään dark/gritty-seiskatuumaista splittiä. Asiat ovat pääosin hvyin, mutta hyvä ei aina tarkoita onnellista, ja sitä koko Ihmeiden aika -tarinakokonaisuus käsittelee. Melankolia hiipii tarinoissa hiljalleen ja intensiteetti kasvaa kertomus kertomukselta. Gaiman suunnitteli Miracleman -tarinansa alun perin kolmeen näytökseen joista Ihmeiden aika oli ensimmäinen. Kaksi muuta eivät koskaan nähneet päivänvaloa kustantajan konkurssin ja sitä seuranneiden immateriaalioikeusselkkauksien vuoksi. Voisi siis kuvitella, että Ihmeiden aika jäisi jotenkin kesken, mutta jos ei erityisesti ajattele tarinan enää eteenpäin kirjan jälkeen jatkuvan, on se kokonaisuutena aivan täydellinen päätös Miraclemanin saagalle.
Olisi epäkohteliasta intoilla vain Neil Gaimanista, sillä myös kuvittaja Mark Buckingham tekee erinomaista ja mieleenjäävää työtä Miraclemanin parissa. Jokainen tarina on eri tyylillä kuvitettu, ja näin Buckingham viestii kunkin episodin tunnelmaa ja erottaa ne toisistaan hyvin selkeästi. Suurimman vaikutuksen tekevät ensimmäinen tarina Rukous ja toivo sekä surrealistinen Andy Warhol -nyrjäyttely Kirjoituksia kellarista. Siinä missä Mooren ja kuvittajakumppaneiden Miracleman oli ikään kuin klassista antiikin taidetta, selkeää ja puhdasta, on Gaimanin ja Buckinghamin tulkinta moderni, fragmentoitunut ja persoonallinen. Ne ovat molemmat erittäin hyviä omalla tavallaan, mutta silti täysin erilaisia.
Ehkä olen näin haltioissani Ihmeiden ajasta juuri siksi, että se on aivan selvästi Miracleman-tarina, vaikka se ei ole tippaakaan edeltäjänsä kaltainen. Ihmeiden aika -kirjaa ei olisi koskaan voinut syntyä ilman Alan Mooren ja alkuperäisten kuvittajien näkemystä, mutta se irtautuu juuristaan heti kättelyssä ja liihottelee paikkoihin, joista ensimmäinen Miracleman-kirja ei voinut edes uneksia. On hyvin harvinaista, että jatko-osa nousee edeltäjäänsä korkeammalle, mutta niinkin käy joskus. Miracleman – Ihmeiden aika on supersankarisarjakuvien Kummisetä II. Pakko ostaa.
Arvosana: 89/100
Miracleman – Ihmeiden aika
Neil Gaiman, käsikirjoitus – Mark Buckingham, kuvitus
Like Kustannus
Hinta Suomessa 22-25 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
2 vastausta artikkeliin “Arvio: Miracleman – Ihmeiden aika”