Valotusaika oli etukäteen tämän bloggaajan uran suurimpia kuumotuksia. Avi Heikkisen luomisprosessia on tullut seurattua aktiivisesti Twitterissä, ja arviokin oli sovittu tehtäväksi jo kuukausia sitten. Avin kanssa voisin jopa sanoa olevani tätä nykyä internet-kavereita. Tämä on varmaan kaltaiselleni outsiderille niin lähellä lähipiiriläisen sarjakuvan arviointia kuin pääsee. Mitä jos Valotusaika onkin ihan paska? Mitä jos siitä ei löydä muuta kuin kliseitä ja kiusallisia vitsejä? Mitä sitten tapahtuisi? Olisiko internet meille kahdelle enää tarpeeksi suuri? Niin mielenkiintoinen kuin tuo ajatusleikki olikin käydä päässään läpi, tosielämän seurauksia ei valitettavasti tulla näkemään. Valotusaika ei ole paska, vaan erittäin kunnianhimoinen esikoisteos, jonka ideat kantavat koko kirjan mitan. Se lankeaa muutamaan kliseeseen, enkä tiedä, onko sen huumori puhuttelevaa valikoidun pienen piirin ulkopuolella, mutta ottaen huomioon kirjan mitan, toteutustavan kunnianhimoisuuden ja kerronnan haastavuuden, suoritus ansaitsee huomiota ja kunniamainintoja. Huh että helpottaakin kun voi sanoa noin!
Valotusaika on spefi- tai scifijännäri (en ole aivan tutut termien kanssa, kysykää Tähtivaeltajalta tarkempi määritelmä). Päähenkilö Jamo elää nykypäivän näköisessä ajassa, jossa ihmisillä on kuitenkin tekoälykavereita ja teknologia murtaa myös ajan rajoja. Jamo on melkoisen rappiolla ja erään hämärän illan jälkeen hän herää hallussaan kamera, jolla voi kuvata menneisyyttä. Se on oiva väline moneen asiaan, joista pienin ei ole menneisyyden surujen uudelleeneläminen jonkinlaisessa itseruoskinnan ja toiveajattelun välimaastossa. Kamerasta kiinnostuneita tahoja on arvatenkin useita, ja Valotusaika kiihtyykin melko nopeasti jännäriksi, jossa Jamo ystävineen yrittää selvittää rikosta, paeta takaa-ajajia ja käsitellä menneisyytensä haamuja. Tätä vyyhtiä Heikkinen pyörittelee onnistuneesti, eikä hämmentäviä hetkiä mahdu lukijan vinkkelistä matkalle kuin pari. Sivujuonet tuntuvat relevantilta materiaalilta eivätkä häiriötekijöiltä, kuten usein laajemmissa tarinoissa on riski. Valotusajassa ei ole turhia sivuja ja lukeminen on palkitsevaa.
Silmiinpistävintä, ja varmasti eniten keskustelua herättävää, Valotusajassa on sen toteutustapa. Kun tarina käsittelee valokuvaamista, on tietysti luonnollista valita se myös luomismetodiksi. Valotusaika on kokonaan valokuvattu teos ja Heikkinen on jälkikäteen muokannut kuvat sarjakuvamaisiksi. Olen aiemmin lukenut Heikkisen samalla tekniikalla toteuttaman lyhyttarinan, jossa toteutus pisti silmään hieman tönkkönä ja dialogin sovittaminen ruutuihin ei oikein tuntunut luontevalta, joten olin hieman epäileväinen tyylivalinnasta etukäteen. On kuitenkin selvää, että em. lyhäri oli treeniä, jossa askelmerkkejä vielä etsittiin, ja nyt ollaan siirrytty ammattilaissarjaan. Valotusajassa Heikkinen on saanut tyylistään kulmat hiottua ja immersio on lähes välitön. Valotusaikaa lukee kuin sarjakuvaa luetaan, ja mielestä unohtuu nopeasti, että ruuduissa näkyy näyttelijöitä, joiden suuhun laitetaan vuorosanoja. Dialogi rullaa luontevasti ja valokuvan uppoaminen sarjiskehyksiin toimii hienosti. Heikkinen osoittaa, että valokuvapohjaisuus toimii sarjakuvan toteutustapana oikein hyvin, vaikka taiteilijan oma tulkinta näkyykin näin lähinnä storyboardeissa ja tarinan kuljetuksessa kynänvetojen sijaan.
Tästä päästäänkin sopivalla aasinsillalla seuraavaan teemaan: valokuvamainen toteutus laittaa arvostamaan sarjakuvan tekemisen ehkä harvemmin pohdittuja elementtejä, kuten sommittelua ja tarinan kuljetusta, joten on vaikea sanoa, mitä suuri yleisö Valotusajasta ajattelee. Näyttäytyykö teos maallikolle kunnianhimoisena kokeiluna vai laiskana piirtämisen välttelynä? Sillä ei liene väliä, sillä asiaan vihkiytyneet tunnistavat Valotusajan kiistattomat ansiot. Faktahan on, että Valotusaika on täysin Heikkisen teos, eikä sitä samanlaiseksi replikoisi taitavakaan valokuvaaja. Monet sarjakuvan tyylivalinnat lähtien popkulttuuriviittauksista, dialogin vitseistä ja käsiteltävistä teemoista ovat suoraan itseni ja Heikkisen kaltaisten nörttien keskinäisestä kuplasta. Heikkinen on varmasti tehnyt juuri sellaisen sarjakuvan, jonka haluaisi itse lukea, joten lopputuloksena on mielestäni tietyllä tavalla sarjakuva sarjakuvantekijöille ja genrenörteille.
Tuo lausunto voi kuulostaa elitistiseltä, mutta ”sarjakuva sarjakuvantekijöille” ei ole mitenkään yksinomaan negatiivinen asia, ammattiryhmän sisäinen arvostus kun voi ajaa tekijää taiteellisesti eteenpäin raivokkaastikin. Monet ”koomikoiden koomikot” ovat koomikoista hauskimpia, samaten näyttelijöiden lempinäyttelijät tekevät usein järisyttävimmät ja mieleenjäävimmät roolityöt. Kummistakaan harvoin tulee suuren yleisön suosikkeja, mutta harva sarjis siihen asemaan tässä maassa pääsee muutenkaan. Genresarjakuvan suosio ei Suomessa ole mitenkään valtaisaa, mutta sen ystävät ovat sitäkin sitoutuneempia. Kovin moni lukija ei varmaankaan tunnista Hark! A Vagrant -viittauksia tai kiinnitä huomiota Jamon pöydällä lojuviin kirjoihin, mutta tuollaiset pienet oivallukset kutkuttavat niitä viittä ihmistä, joille noilla asioilla on merkitystä. Valotusajassa on onneksi myös vähemmän eksklusiivista huumoria (joka ei ole edes kiusallista tai huonoa!), joten sen ei pitäisi vaikuttaa ryppyotsaiselta sisäpiirin ulkopuolelta saapuvalle lukijallekaan.
Harmittamaan Valotusajassa jäivät lähinnä muutamat genresarjakuvan helmasynnit, helpot ratkaisut. Seuraavassa pari hyvin kevyttä spoileria juonen kulusta: pahiksen monologi on mielestäni helppo keino purkaa mysteerivyyhtiä, kun tarinaa on ensin rakenneltu huolella parinsadan sivun verran. Samaten jännitteen tuojina ”kaverukset joutuvat riitoihin mutta tiukassa paikassa vetävät jälleen yhtä köyttä” -tyyppiset ratkaisut tuntuvat hiukan köyhiltä, tässä kirjassa kun on sitä uniikkiakin ideaa aivan riittämiin. Muutamissa kohdissa tuntuu myös siltä, että Heikkinen hieman unohtaa lukijan olevan tietämätön tietyistä persoonallisuuspiirteistä. Vaikka Jamo on ehjä henkilöhahmo, jolla varsinkin suru ja sen käsittely on toteutettu koskettavasti, muutamissa kohtauksissa tuntuu siltä, että hahmo sai juuri uuden persoonallisuuspiirteen, josta ei aiemmin ollut mainittu sanallakaan. Nämä ovat usein sellaisia, jotka käyvät kyllä järkeen, jos tietää millaista keskustelua sarjispiireissä esimerkiksi Twitterissä usein käydään, mutta jäin miettimään, miten ne aukeavat normilukijalle. Ihmisistähän kyllä paljastuu tosielämässä uusia puolia, mutta sarjakuvassa pelkistäminen helpottaa samaistumista ja empatian tuntemista, hahmon kun voi tuntea tuntevansa jo lyhyen ajan jälkeen.
Pienet kritiikit ovat pieniä kritiikkejä. Toivottavasti on käynyt selväksi, että Valotusaika on ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjisteos. Siinä on valtavasti kunnianhimoa, ja toteutus pysyy suurilta osin Heikkisen näpeissä hienosti koko kirjan ajan. Valotusaika ei kompastu omaan kikkailuunsa, eikä edes kompuroi niin, että lukijan tarvitsisi pelätä lopputuloksen puolesta. Lähes kaikki tyylivalinnat tukevat tarinan kerrontaa, joka kuitenkin on sarjakuvan tärkein tehtävä. Tarina onnistuu myös löytämään inhimillisen puolensa surun ja menetyksen käsittelyn teemojen kautta. Se lankeaa pariin genretrooppiin ja on ehkä hieman pienelle piirille suunnattu, mutta kokonaisuuden huolellisuus ajaa vertaamaan sitä esimerkiksi Perkerokseen. Samalla tekemisen kypsyyden tasolla ei vielä olla, mutta Heikkisen kerronta tuntuu sen verran vaivattomalta ja omaääniseltä, että kyse on lähinnä kokemuksen karttumisesta. Valotusaika on sarjis, jonka kaltaista ei ole ennen Suomessa tehty (kai, ainakin luulisin niin, melkein varma olen). Sen toteutuksessa on ison maailman meininkiä ja huolellisuutta, mutta tarinassa ja tunnelmassa ylpeää kotikutoista suomalaisuutta. Valotusaika on ehdottomasti minun sarjakuvaani, mutta toivon kovasti, että se löytää yleisöä hieman sadan sarjisnörtin piirin ulkopuoleltakin, on tämä siinä määrin alkuvuoden kotimaisia sarjistapauksia.
Arvosana: 79/100
Valotusaika
Avi Heikkinen, käsikirjoitus ja kuvitus
224 sivua
Pokuto
Hinta Suomessa 25-26 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
3 vastausta artikkeliin “Arvio: Valotusaika – Kunnianhimoinen scifitrilleri ei kompastu nokkeluuteensa”