Arvio: Teräsmies – Punatähden poika

Rullailin tuossa Hyllyy-arkistoja taaksepäin ja tajusin, että supersankaritörmäilyt ovat olleet rankasti aliedustettuina jo melkein pari vuotta. Tarvetta täyttämään sopii hyvin yksi nykypäivänä jo varmaan tunnetuimmista Teräsmies-sarjakuvista, Punatähden poika. Sattumalta tämä on myös yksi Hyllyyltä yleisimmin kyselty arvio (mikä ei tietenkään ole kamalan paljon, mutta kuitenkin), ja viimeinen niitti oli kun Ahvenaarion Paavo oli jättänyt tämän ”perintölistalleen”, josta toivoi arvioita tehtävän oman bloginsa lopettamisen jälkeen. Että tässä sitä nyt ollaan. Mark Millarin, Dave Johnsonin ja Kilian Plunkettin vaihtoehtotodellisuus, jossa Teräsmiehen avaruusalus laskeutuikin Yhdysvaltain sijaan Neuvostoliittoon. Pelkäänpä, että joudun tuottamaan pettymyksen tämän arvion perään kyselleille todetessani, että Punatähden poika on mielestäni sarjakuva, jonka idea kuulostaa vinkeämmältä kuin itse sisältö. Neuvostoliitto jää tarinassa pikkunäppäräksi yksityiskohdaksi, kun jälleen kerran pohditaan absoluuttisen vallan absoluuttista turmeluvoimaa ja asetetaan Teris vastakkain niin Batmanin kuin Lex Luthorinkin kanssa.

Muistutetaan nyt kuitenkin heti alkuun, että minä olen aina ollut Teräsmies-kyynikko. Fanien kannattaa nauttia nämä valitukset suolahippusen kanssa, sillä tapanani on herkistyä tarinoiden huonoille puolille hyviä enemmän. Punatähden poika on ihan jees supersankarisarjakuva, mutta luulen sen maineen kasvaneen ennemminkin tuon niin helposti selitettävän idean ja sen kiehtovuuden, kuin todellisen luovuuden tai yllättävyyden, ympärille. Teräsmies (ja itse asiassa myös Batman tai muutkin supersankaritarinat) -stoorit ovat vähän kuin Vain Elämää -coverbiisit. Tuntuvat oivaltavilta, jos olet elämäsi aikana kuunnellut ajatuksella suurin piirtein kolme levyä. Laajemman viitekehyksen kanssa ne muuttuvat puiseviksi aika nopeasti. Paitsi Anssi Kelan Luokkakokous, se nimittäin potkii kiveksiä vuodesta toiseen. Ja niin on Punatähden pojassakin aika paljon elementtejä, jotka pyörivät kaikissa niissä tunnetuimmissa DC-tarinoissa Alan Mooren Teräsmiehestä Frank Millerin Batmaniin.

Tarina alkaa 1950-luvulta, jolloin aikuinen Teräsmies esitellään maailmalle ja Yhdysvalloille menee ns. kusi sukkaan. Samaan aikaan kun Teris auttaa Stalinia pönkittämään Neuvostoliiton asemaa ympäri maailmaa ja auttaa kehitystä kehittymään harppauksin, Yhdysvallat rekrytoi Lex Luthorin kukistamaan Teräsmiehen. Luthorin älykkyys esitetään tässä kirjassa muuten aivan uskomattoman ala-astelaisella leveilytavalla. ”Joo siis luin tänään 10 kirjaa, voitin yhtä monta shakkiottelua ja opettelin uuden kielen ja sit mulla on serkku joka tuntee Einsteinin”. Jotenkin tosi kömpelöä. Noh, oli miten oli, Luthor kehittää luonnollisesti Teräsmiehestä itselleen pakkomielteen. Pian suuremmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin Neuvostoliiton johtajatyhjiö, joka kutsuu Teristä Stalinin potkaistua tyhjää. Teräsmies ei koe itseään johtajaksi, mutta kun kenttä kutsuu, on vastuuta kannettava. Pian ollaankin tilanteessa, jossa puhdassydäminen Teris on omaksunut melkoisia väestön uudelleenkoulutusmetodeja edistääkseen rauhaa ja hyvinvointia. Sitten voidaankin aloittaa sellainen lukion filosofian ykköskurssin pohdinta vapauden ja turvallisuuden suhteesta ja blah blah blah. Tiedätteks, se joka esiintyy n. joka toisessa Teris-tarinassa ja n. jokaisessa Batman-tarinassa.

TeräsmiesPunatähdenPoika_sivu2 — Tää on ehdottomasti hauskin/typerin ruutu koko sarjiksessa.

Eniten Punatähden pojassa korpeaa sen epäloogisuus. Teräsmies pitää kiinni yhdestä periaatteestaan samalla kun myy kolme muuta. Kirja nostaa tikunnokkaan jonkun kapean näkökulman ja taivuttaa juonen palvelemaan sitä vaikka väkisin. Hahmot käyttäytyvät itseään vastaan ja itselleen epätyypillisesti. Tuntuu siltä, että Millarin on vain täytynyt tunkea tarinaan niin monta viittausta kaikkiin maailman DC-hahmoihin ja tosielämän historiallisiin henkilöihin, että tarina jää täysin kikkailun jalkoihin. Kun tekijät ovat keksineet lähtökohta-idean ja sen että visuaalisen tyylin voi ammentaa neuvostopropagandasta, niin sitten ei tarvitsekaan enää muuta keksiä vaan voi lasketella kohti dediksiä hyvällä fiiliksellä. Tämä on ihan mukiinmenevää supersankarituotetta, mutta sarjisfanille, joka ei ole Teris-fani, en oikeastaan keksi oikein mitään syitä lukea tätä. Ellei sitten tunne jäävänsä ulkopuoliseksi kahvipöytäkeskusteluissa Teris-fanien kanssa.

Rivien välistä voi ehkä haistaa pettymyksen. Olen siis lukenut tämän kirjan kertaalleen joskus vuosia sitten, reilusti ennen blogin aloittamista. Silloinkaan pää ei räjähdellyt, mutta muistelin Punatähden pojan olevan kuitenkin ihan passeli sarjakuva. Nyt tunnelma kuitenkin lässähti sitä mukaa kun sarjis eteni. Jotenkin tuntuu siltä, että Millar totisesti on lakannut yrittämästä hyvin pian alun jälkeen, tai sitten ideat vaan loppuivat kesken ja dollarinkuvat silmissä paska on pitänyt saada pakettiin hyvällä tai pahalla. Tässä kävi ehkä kivuliaan selväksi se, että edellisellä lukukerralla sarjissivistystä oli itselläni sen kolmen levyn verran, ja siksi tämä Vain Elämää -Teris kolisi paremmin. Nyt kun on nähnyt, mitä kaikkea tuolla on tarjolla, maistuu tämä melkoisen vetiseltä näkkileivältä. Ja en siis halua harjoittaa mitään elitismiä supersankarisarjiksia vastaan, siitä ei ole kyse. Kyse on siitä, että supersankarisarjiksiakin on niin paljon jännempiä, omaperäisempiä ja niitäkin, jotka toteuttavat tämän kirjan ideat paremmin. Mutta onhan Punatähden poika ihan hauskan näköinen, ja moni tykkää tosi hengettömistä Vain Elämää -vedoistakin. Tekisi mieleni sanoa, että ei Punatähden poika minulta pois ole, mutta ehkäpä sen julkaisun skippaaminen olisi sallinut RW Kustannuksen julkaista vaikkapa Sandmanin tai Preacherin loppuun, tai Batmanin Dark Night-kirjan ennen ennenaikaista loppuaan. Eli itse asiassa se on vähän minulta pois. Olisin kyllä varmaan pettynyt Dark Nightiin toisella lukukerralla yhtä lailla tämän sijaan. Tulipas kyyninen lopetus tälle tekstille, mutta sitähän se Neuvostoliitto teettää.