Haluaisin tietää, miten Joe Sacco on aikanaan pitchannut ensimmäisen suurteoksensa Palestiinan kustantajalle. ”Haluan tehdä laajan silminnäkijäreportaasin edelleen hengenvaarallisesta Palestiinan tilanteesta keskittyen Israelin valtion harjoittamaan epäinhimilliseen toimintaan. Kirja tulee kuitenkin Yhdysvaltain markkinoille, missä Israelista on perinteisesti pidetty, ja sitten haluan tehdä sen koko homman sarjakuvana. Muistathan räkäiset ug-sarjakuvani? Niiden tyylistä”. Ja kustantaja vaan totesi, että tässä rahat, painuhan Palestiinaan, mikä voisi mennä vikaan? Ihan ensiksi nostan siis hattua niin Saccolle, kuin sille riskiaddiktillekin, joka hommaan on tuohet alun perin tarjonnut. Palestiina on nimittäin ihan uniikki teos, jollaista ei ikinä pääsisi syntymään ilman poikkeuksellisia yksilöitä. Lisäksi se on lakoninen, lohduton ja omiaan vakuuttamaan, että ei tästä paskasta maailmasta koskaan tule parempaa.
Palestiina on siis Joe Saccon reportaasi paikan päältä, kertomus siitä miten Israelin valtio polkee palestiinalaisten oikeuksia, kohtelee näitä täysin epäinhimillisesti ja kuinka mitään ratkaisua uskonnollisen huuhaan varjolla tehtävään jatkuvaan sotarikokseen ei tunnu löytyvän. Ja niin, Palestiinan aineisto on kerätty vuosina 1991-1992. Ainoa ero nykypäivään tuntuu olevan se, että Saccon luettelemat uhriluvut tuntuvat viimeaikaiseen uutisointiin verrattuna jopa matalilta. Ja sekös oli loistavan ankea tapa aloittaa tämä viikko! Koko homman tiivistää kirjaan haastateltu palestiinalaismies, joka toteaa, että Palestiina saa vapautensa vielä joskus. ”Ei välttämättä tänään, mutta 10, 20 tai 30 vuoden päästä se tapahtuu”. Tässä sitä ollaan, yli 25 vuotta myöhemmin, sama kansainvälisen yhteisön häpeäpilkku päällä edelleen.
Mutta se nihilismistä, mites itse sarjakuva? Palestiina on järkälemäinen teos, joka tuntuu vyöryttävän lukijalle valtavan informaatiomäärän vääjäämättä. Kun ensimmäisen kerran tuntui siltä, että tässä on ollut aineksia nyt hyvän sarjakuvan verran ja jonkinlaista loppukaneettia voisi viritellä, kirjasta oli mennyt noin neljäsosa. Sacco kiertää paikallisoppaiden avustuksella palestiinalaisalueiden pakolaisleirityksiä, aaltopeltislummeja ja suoranaisia sotatantereita kirjaten ylös paikallisten kertomuksia ja todistaen niitä ensi kädeltä. Tärkein ero sanomalehtien tekemään journalismiin on se, että hän tekee itsestään aktiivisen osan reportaasia. Toisaalta se, että Sacco kuvailee kauheuksien keskellä miltä tämä kaikki nyt hänestä tuntuu, on melko irvokasta, mutta toisaalta se tuo tarinalle ryhtiä ja samaistumispisteitä. Olisin halunnut nähdä kirjan enemmän paikallisten perspektiivistä, mutta en osaa sanoa, olisiko se oikeasti ollut fiksu toteutustapa.
Kerronta on episodimaista; 1-10 sivun mittaiset pätkät muodostavat luvun kerrallaan. Mitään erityistä rakennetta ei ole sen enempää, kirja alkaa jostain ja päättyy johonkin. Valittu ajanjakso on varmasti leijonaosa Saccon tekemästä matkasta ja tutkimustyöstä, mutta se ei varsinaisesti käy kirjasta ilmi. Kirjan alkaessa Sacco on yhtä hyvin voinut oleskella Palestiinassa päivän tai kymmenen vuotta, ja kirjan päättyessä matkaa on jäljellä kaksi tuntia tai ikuisuus. Tämä kerrontatapa painottaa Palestiinaa piinaavan väkivallan kierteen päättymättömyyttä. Ihan sama, mikä päivä, mikä vuosi tai vuodenaika, tilanteeseen ei ole nähtävissä minkäänlaista muutosta. Paikallisten tarinat toistuvat samanlaisina, eikä Sacco voi haastattelijana kuin kuunnella kun ihmiset purkavat sydäntään. Turhautuminen siihen, miten vähän kukaan ulkopuolinen tarkkailija voi tehdä, toistuu moneen kertaan. Sinänsä Palestiina onnistuu tekemään vaikutuksen.
Kuvituskin kirjassa toimii. Saccon kaoottinen underground-tyyli on rauhoittunut jonkin verran tekijän varhaisista sarjakuvista, ja hän on oppinut hyödyntämään tyylin vahvuuksia tukahduttamatta lukijaa. Erikoiset perspektiivit, karrikoidut hahmot ja täyteen ahdetut splash panelit korostavat tilanteiden kaoottisuutta, mutta Palestiinassa Sacco malttaa pitää tekstin määrän sopivana niin, että lukija keskittyy itse asiaan eikä itsetarkoitukselliseen vuodatukseen, kuten aiempien töiden parissa saattoi tuntua. Kirjan rytmi vaihtelee ja välillä Saccokin haluaa pysäyttää lukijan hetkeksi – joskin se tapahtuu täyttämällä tilanne informaatiolla sen sijaan, että yksittäiselle tapahtumalle annettaisiin erityisesti tilaa tehdä vaikutus. Se, mitä kirjasta puuttuu, ovat selkeät aksenttihetket. Toki journalismin tarkoitus ei lähtökohtaisesti ole manipuloida lukijan tunteita, mutta Palestiinaa voitaneen pitää silti sarjakuvaromaanina, johon muutama ilmavampi kliimaksi olisi voinut tuoda vielä lisätehoa.
Tällaisia huomioita alkaa tehdä, kun huomaa, että takakannessa on päätetty verrata Palestiinaa Mausiin. Ymmärrän, että vertaus on omiaan tuomaan teokselle huomiota, eikä se ole täysin tuulesta temmattu, mutta ei se myöskään ole Palestiinalle reilu. Mausin voima ja humaaniuden ja järkytyksen tasapaino ovat mestarillisia, eikä Palestiina aivan samaan kykene, osittain valitsemansa formaatin vuoksi ja osittain Saccon omasta epävarmuudesta kumpuavan kyynisyyden vuoksi. Maus on rehellisesti ja avoimesti valtavan vaikuttava sarjakuva, eikä Sacco uskalla aivan samaan Palestiinassa antautua. Jälleen kerran, eipä se journalistiseen sarjakuvaan välttämättä soveltuisikaan, mutta silloin tuollaista vertausta ei kannata myöskään lähteä tekemään. Palestiina on klassikkoteos, tekijältään uskalias ja ihailtava ponnistus ja kunnianhimoinen myös sarjakuvana. Aivan legendojen joukkoon sitä estää nousemasta viimeisen emotionaalisen iskun puute, mutta älkää antako minun siirapin kyllästämän estetiikantajuni estää loistavan sarjakuvan lukemista.
Arvosana: 86/100
Palestiina
Joe Sacco, käsikirjoitus ja kuvitus
WSOY
Hinta Suomessa 20 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
2 vastausta artikkeliin “Arvio: Palestiina – Klassikkoteos opettaa, että mistään ei tule mitään”