Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä

Mielikuvitustyttö_kansi

Kun blogin pitämisen myötä olen moninkertaistanut sarjisten lukutahtini, huomaan kärsiväni jos jonkinlaisista sivuvaikutuksista. Positiivisia ovat esimerkiksi yleisen kirjasivistyksen lisääntyminen, taiteen ja kulttuurin kulutuksen monikertaistuminen, laajentunut maailmankuva ja parempi henkinen tasapaino. Negatiivisia sitten ovat esimerkiksi jatkuva hyllytilan puute ja tiettyjä genrejä kohtaan tapahtuva kyynistyminen. Huomaan muutaman tyylilajin kohdalla huokaavani jo alkusivuilla että jahas, tämä oli taas näitä. Tällaisia genrejä löytyy sarjisspektrin äärilaidoilta, toisella puolella esimerkiksi patsasteleva ja machoileva sankarisarjis, toisella taas hauras ja pienieleinen omaelämäkertasarjis/autofiktio. Aino Louhen tuore romaani Mielikuvitustyttö menee näistä jälkimmäiseen lokeroon. Kirjasta ei voi päätellä, ovatko tapahtumat aidosti tapahtuneita vai värittyneitä, tai no nimi ehkä vihjaisi, että aivan yksi yhteen todellisista tapahtumista ei ole kyse. Tässä tapauksessa minusta on kuitenkin perusteltua kutsua teosta omaelämäkerralliseksi, koska kerronta tehdään minä-muodossa, päähenkilö on kirjoittajan taustainen ja ja tekijä kertoo tapahtumat ”omina muistoinaan”. Olennaista ei siis ole sataprosenttinen todenmukaisuus, vaan se, että kirja ammentaa selvästi paljon tekijänsä omista kokemuksista. En tiedä, olenko päätynyt jonkinlaiseen vinoumaulottuvuuteen, mutta minusta tuntuu, että omaelämäkerrallista sarjista tehdään ihan helvetisti ja siksi sieltä esiin nouseminen on erityisen haastavaa. Mielikuvitustyttökin on aivan hyvin tehty sarjakuva, mutta en näe mitään syytä toiste palata sen pariin.

Mielikuvitustyttö_sivu3

Mielikuvitustyttö on katsaus ihmissuhteisiin lapsuudesta aina nuoreen aikuisuuteen saakka. Käsiteltävät teemat ovat totaalisen universaaleja, sellaiset kuin ensimmäinen ystävyys, ensimmäinen ihastus tai ensimmäinen vastavuoroinen romanttinen suhde. Louhen kerrontatapa on tietyllä tapaa hyvin intiimi, sillä lukija päästetään päähenkilön pään sisään juuri niihin epävarmimpiin ja haavoittuvimpiin ajatuksiin. Niihin on hyvin helppo samaistua, sillä luultavasti noin 98% ihmisistä on kokenut vastaavanlaisia hetkiä, jos ei kaikkia, niin ainakin yhden-kaksi. Louhen teksti ja kerrontatyyli on iskevän minimalistista: yksi-kaksi ruutua per sivu, yksi virke per ruutu. Mielikuvitustytössä kaikki itse tapahtuman ulkopuolelta on jätetty pois. Ympäristöä, kontekstia, vuorosanoja tai vaihtoehtoisia näkökulmia ei tarvita. Tarkoitus on kuvastaa yhden henkilön todellisuuskuvaa kasvun eri vaiheissa. Louhi kertoo, millaista on olla lapsi lapsen silmin, nuori nuoren silmin ja nuori aikuinen nuoren aikuisen silmin, ja miten menneisyyden kokemukset muokkaavat maailmankuvaamme myöhemmin. Totaalisen subjektiivinen kerronta toimii äärimmilleen riisuttuna, eikä siinä ole suuremmin moitittavaa.

Mutta äh, en minä oikein kuitenkaan tiedä.

Nyt seuraa itse Mielikuvitustyttöön vain ohuesti liittyvä rant omaelämäkerrallisista sarjakuvista. Jos halusit vain tietää, millainen ko. sarjis on, niin nyt voit hyvillä mieli hypätä eteenpäin. Kerron sitten milloin tulla takaisin.

Mielikuvitustyttö_sivu1

En tiedä, missä piireissä omaelämäkerrallisuus todellisesti korostuu, tai korostuuko missään. Minun kokemukseni mukaan siitä on ylitarjontaa ns. taidesarjakuvan kentällä ja kotimaisen sarjakuvan kentällä. Varsinkin debyyttiteokset ovat usein omaelämäkerrallisia. Oma arvaukseni on, että omaelämäkerrallisuus on melko varma lähestymistapa. Taiteellinen ja/tai analyyttinen henkilö löytää kyllä aina omasta elämästään omasta mielestään kertomisen arvoisen tarinan, ja saattaa kyetä kertomaankin sen taitavasti. Mutta onko sarjakuvalla sitten kuitenkaan sanottavaa, tuoko se jotain uutta lukijalle tai kulttuurille? Kokemukseni mukaan läheskään aina ei. Tämä vaivaa minua Mielikuvitustytössäkin. Kokemukset lapsuuden ja nuoruuden ihmissuhteista ovat niin samanlaisia, että kukaan hiemankaan itseään, kehitystään tai identiteettiään elämänsä aikana pohtinut henkilö kyllä tuntee nämä asiat itsestään. Toki maailmassa on myös paljon ihmisiä, jotka eivät tällaista itsetutkiskelua harrasta, mutta he eivät kyllä harrasta lukemistakaan. Tuoko siis omaelämäkerrallinen sarjakuva, tässä tapauksessa Mielikuvitustyttö, lukijoilleen niitä alussa mainittuja laajemman maailmankuvan tai henkisen hyvinvoinnin rakennuspalikoita? Minusta ei.

Mielikuvitustyttö_sivu7

Tämä ei tarkoita, etteikö omaelämäkerralliselle sarjikselle olisi lainkaan tilaa. Jotkut silmiä eniten avaavista lukukokemuksistani sarjisten parissa ovat olleet omaelämäkerrallisia silloin kun kyse on jostain sellaisesta, mistä minulla ei elämässäni muuten olisi hajuakaan. Kokemukset eri puolilta maailmaa, eri ihmisryhmien edustajilta, poikkeuksellisista tilanteista ja niin edespäin. Ehkäpä se ero onkin siinä, että maailmalta tänne härmään kantautuvat lähinnä suositukset tyylilajin parhaimmista, jo todistetusti suuria massoja liikuttaneista edustajista, kun taas paikallisesta tuotannosta lukujonoon eksyy paljon suurempi osuus. Kokonaan antipatioitani ei voi paikallisuuden piikkiin pistää, sillä Suomessa tehdään todella laadukasta sarjakuvaa, jota ei yleisesti ottaen lueta yhtään mistään kotimaisuussäälistä, vaan siksi, että se on aivan yhtä hyvää kuin ulkomaiset kollegansakin. Palaan siis alkuperäiseen väitteeseeni siitä, että Suomessa julkaistavassa sarjakuvassa omaelämäkerrallisuus on yliedustettuna.

Mielikuvitustyttö_sivu2

Julkaistaanko sitä, koska yleisö sitä haluaa, vai koska taitavat tekijät tarjoavat sitä julkaistavaksi? Sitä en oikeasti tiedä. Mutta sarjakuvan lukijana ratkaisu on minulle tietysti mitä yksinkertaisin: jos omaelämäkerrallinen sarjakuva ärsyttää, älä lue sitä. Maailma on muutakin kamaa pullollaan. Harrastajana haluaisin pysyä kartalla skenestä kohtuu tarkasti, mutta ehkä omia painotuksiaan on ihan ok valita jonkin verran. Tulee jotenkin syyllinen olo kritisoidakin sarjakuvaa perustuen vain sen tekemään tyylivalintaan, vaikka periaatteessa kaikki on kunnossa. Mutta sitähän kritiikki toisaalta on, oman mielipiteen kertomista, mahdollisimman valistuneesti. Tästä toivoisin ehkä jopa syntyvän keskustelua, omat ajatukset kun kiertävät kehää: onko omaelämäkerrallista sarjakuvaa ok arvioida ennakkoluuloisesta näkökulmasta, vai pitäisikö siitä vain pysyä erossa, jos asenne on jo valmiiksi hapan? Onko mikään alagenre lopulta ennakkoluuloista vapaa, vaikka se nyt omaelämäkerroissa korostuukin? Olisiko vain helpompaa pitää turpansa kiinni? Ei oo aina helppoa tämä internettiin kirjoittelu.

Mielikuvitustyttö_sivu5

No niin, olisikohan siinä nyt tarpeeksi metavalitusta tälle päivälle. Takaisin Mielikuvitustytön pariin.

Mielikuvitustyttö osoittaa tekijältään mielestäni potentiaalia, ja kerronnassa on selkeä oma ääni, jonka voi kuulla lukiessaan. Kerrottavaksi valittu tarina ei mielestäni tee oikeutta kerronnalle, ja toivoisinkin kovasti Louhen seuraavassa työssään kurottavan muihin genreihin, ihan puhtaasti itsekkäistä syistä, koska minä haluaisin lukea jotain muuta. Mikäli tässä tekstissä kuvailtu genre on sinun mieleesi, Mielikuvitustyttö on varmasti lukemisen arvoinen, puhutteleva ja jopa koskettava. Jos olet kuin minä, ja yleinen kyynisyytesi ei vain suostu vaikenemaan, aika on varmaan paremmin käytetty muualla. Mielikuvitustyttö ei kaipaa sinua, etkä sinä häntä. Sellainenkin ihmissuhde on ihan hyvä oppia tunnistamaan.

Mielikuvitustyttö_sivu4