Vielä yksi Kerascoët-sarjis mahtui tähän kirjastonippuun. Beautiful Darkness onkin mielenkiintoinen hybridi, sillä Kerascoët’n kaverina ei olekaan tällä kertaa aiemmista kirjoista tuttu Hubert, vaan Fabien Vehlmann. Itse asiassa Beautiful Darkness vastaa minulla kahteen esitettyyn toiveeseen, sillä Kerascoët’n lisäksi myös Vehlmann on tullut blogissa aiemmin tutuksi tekijäkaksikosta, jossa toinen osapuoli on tyylillisesti dominoiva. Edellinen Vehlmann-teos oli siis kollaboraatio Jasonin kanssa, ja tuolloin jäinkin kovasti miettimään, mikä oli Vehlmannin panos. Ehkä siis yhdistämällä aiemmin tuttujen tekijätiimien puolikkaat päästään lähemmäs sitä, mikä kunkin yksittäisen tekijän osaamisen ydin on. No, Beautiful Darknessin perusteella voidaan sanoa, että ainakin kamala maailma ja kovan luokan kyynisyys ovat niin Vehlmannin kuin Kerascoët’nkin ominta alaa. Beautiful Darkness on metaforinen sarjakuvaromaani, jota hallitsevat kaikensorttiset hirveydet. Tarina on suoraviivainen ja laatu ajaa lukemaan eteenpäin, mutta hyvä olo ei vieläkään ole se tunne, jota tekijät tarjoilisivat.
Kirjan juoni kuulostaa selitettynä melko levottomalta. Ihmisen sisällä elää kokonainen yhteiskunta pieniä, ihmismäisiä hahmoja. Kun näiden emäntäkeho kuolee metsään yllättäen, pikkuihmiset ryömivät ruumiista ulos ihmettelemään maailmaa. Mistään mitään tietämättöminä he alkavat hiljalleen järjestäytyä yhteisöksi. Osa, kuten päähenkilö Aurora, yrittää tehdä elämästä hyvää ja turvallista kaikille, mutta suurin osa miettii vain itseään ja alkaa keplottelemaan itselleen parhaita selviytymismahdollisuuksia muiden kustannuksella. Vähän niin kuin, hmm, MODERNI YHTEISKUNTA *gasp*. Beautiful Darkness on siis kärpästenherramainen kuvaus ihmisten alhaisimmista vieteistä, ja siitä, miten synkkä on lajimme sisin. Aurora todistaa epäuskoisena vierestä, kuinka hänen ystävällisinä pitämänsä henkilöt taantuvat silkoiksi sortajiksi käden käänteessä.
Verrattuna aiemmin lukemiini Kerascoët’n teoksiin tämä erottuu ruumisluvullaan. Julmuuksia kohdataan tuon tuosta, ja kerronnan suhde niihin on hyvinkin lakoninen. Tämä kerrontatapa muistuttaisi enemmän Vehlmannia kuin Kerascoët’ta. Kumpikaan tekijä ei epäröi rangaista henkilöhahmojaan kaikenlaisilla koettelemuksilla, mutta aiempaan Kerascoët-materiaaliin on mielestäni kuulunut ns. inhimillinen reagointi: asioista järkytytään ja niitä joudutaan käsittelemään. Beautiful Darknessissa osa asioista tapahtuu salassa ja peitellen, ja loputkin pyritään aktiivisesti unohtamaan. Tietynlaisessa itsepetoksessa eläminen ja nihilistinen maailmankuva yhdistää siis esimerkiksi Isle of 100,000 Gravesia ja Beautiful Darknessia. Maailma on karsea ja kylmä paikka, ja sitä ei kannata jäädä surkuttelemaan. Hyvin todennäköisesti elämästä ei selviä hengissä, että ei kannata tehdä tästä ny numeroo.
Beautiful Darkness alkaa viattomasti, ja jos tekijöiden muu tuotanto ei olisi tuttua, voisi järkytys olla melkoinen, kun kierroksia aletaan kiihdyttelemään. Tässä kirjassa suodattimia ei nimittäin ihan kauheasti käytellä. Valitusta tyylilajista pidetään kyllä kiinni, mutta sovittujen raamien puitteissa koetellaan lukijan sietokyvyn rajoja ihan tosissaan. Tavoite tuntuu melkein olevan herättää jonkinlainen pahoinvointireaktio, sen verran inhorealistiseksi tämä keijukaissatu äityy. Minun kohdallani päästiin niin lähelle, kuin sarjakuvaa lukemalla nyt voi päästä. Ihan fyysistä ällötystä ei saada aikaan, mutta mietin kovasti useaan kertaan, olenko nyt ihan valmis kääntämään sivua ja kohtaamaan uuden aukeaman kamaluudet. Olin kyllä, sillä kerronta ja sävy on myös erittäin koukuttavaa, kuten Kerascoët’n tapauksessa on todettu aiemminkin. Tähän tragediaan haluaa upota ja nähdä, kuinka pitkälle Vehlmann ja Kerascoët oikein aikovatkaan mennä.
Jonkinlaista shokkiarvoa teoksella siis on, sitä en kiellä. En tiedä, voiko sitä kutsua erityisen tarkkanäköiseksi tai uraauurtavaksi, sillä esikuvia tulee mieleen lukiessa useampiakin. Tarkoitus onkin ehkä viedä tuo metaforinen kertomus niin pitkälle, kuin se tässä ajassa ja paikassa on ollut mahdollista viedä. Äärikokemuksen hakeminen on sekin mielestäni ihan perusteltu taiteellinen ratkaisu ja jonkinlainen kommentti graafisen kuvaston turruttamista mielistämme. Grimmin sadut tai se aiemmin mainittu Kärpästen herra eivät nykylukijaa niin hetkauta, kun kaiken maailman Kylmät ringit ja Alienit on katsottu jo ennen murrosikää, mutta kyllä mielestäni reaktioiden itsetarkoituksellinekin hakeminen voi olla perusteltuakin. Beautiful Darknessissa osoittelevuus ei ärsytä, vaan toimii tehokeinona. Kerascoët’n kuvitusjälki on totutun kaltaista naiivin ja naturalismin sekoitusta, joka toimii vakuuttavasti. Beautiful Darknessissa tiukkaa ruutujakoa ei noudateta yhtä orjallisesti kuin Hubert’n kanssa tehdyissä teoksissa, vaan tunnelma on hieman ilmavampi, ja se, mitä jää ruutujen ulkopuolelle, on yhtä tärkeässä roolissa kuin ruuduissa näytettävät tapahtumat.
Beautiful Darkness ei ole kerronnallisesti yhtä kunnianhimoinen kuin Beauty tai Miss Don’t Touch Me, eikä se ole lakonisuudessaan yhtä vangitseva kuin Isle of 100,000 Graves, mutta se on erittäin vaikuttava sarjis. Se myös tuo sekä Vehlmannin että Kerascoët’n parhaita puolia esiin. Kun alussa mietin, auttaako Beautiful Darkness tunnistamaan tekijöiden omimpia tyylikeinoja, niin vastaus on kyllä. Tämän sarjakuvan myötä voidaan todeta, että niin Vehlmann kuin Kerascoëtkin ovat vahvan vision taiteilijoita, jotka eivät tarvitse Jasonia tai Hubertia rinnalleen luodakseen itsensä näköistä ja mieleenjäävää sarjakuvaa. Beautiful Darknessin lukeminen ei ole yhtään mukavaa, mutta suosittelen sitä silti, ja tekijät jäävät itselläni varmasti seurantaan myös muiden tekemisiensä seuraamista varten.
Arvosana: 76/100
Beautiful Darkness
Fabien Vehlmann & Marie Pommepuy, käsikirjoitus – Kerascoët, kuvitus
94 sivua
Drawn & Quarterly
Hinta Suomessa 18-26 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 