Suomisarjisskenessä on paljon erilaisia dikotomioita, joiden avulla kenttää voi hahmottaa. Jos käy vaikkapa Tampere Kuplii -sarjakuvafestarilla, dikotomia on selvästi cosplayaava manga- ja verkkosarjisnuoriso <-> divarimyyjien laareja tonkivat harmaantuvat äijät. Tai jos katselee julkaistavia kotimaisia sarjiksia niin dikotomia on omaa napaansa loputtomasti kaivelevat taidesarjakuvan tekijät <-> sotaan ja supersankareihin jumittuneet nuoruutensa ikuisesti uudelleeneläjät. Tai jos puhutaan sarjissisällöntuottajista, niin on yleisöään järkevästi huomioivat suosion kasvattajat <-> itseään jalkaan tällaisilla huumoriyritelmillä jatkuvasti ampuvat marginaaliraapustajat.
Miksi halusin tällaisia vastakkainasetteluita lähteä etsimään? Ihan vain siksi, että Mikael Mäkisen Päiväkirjani-sarjan ensimmäinen neljäosainen tarinankaari vetää hyvin tietoisesti tuon keskimmäisen dikotomian ääripäät yhteen. Se on henkilökohtainen kertomus oman elämän vaikeista ajoista ja niistä eteenpäin pääsemisestä, kerrottuna supersankarikonventioiden keinoin. Aiemmin lukemani ykkösosa esitteli Mäkisen tyylin onnistuneesti, mutta stoorin pihviin päästään näiden myöhempien osien myötä, vaikka näennäisesti jokainen numeroista toistaakin samaa kaavaa. Saattaisikohan siinäkin olla jonkinlainen supersankarisarjisten konventio, hmm!
Muistutus juonesta: Mikael kertoo omasta elämästään, johon sisältyy sellaisia tavanomaisia asioita kuten töihin menemistä tai potkujen saamista, mutta myös todella paljon taisteluja ninjoja, Cthulhua tai robotti-tyrannosaurusta vastaan. Yleensä Mikaelin avuksi tulee joku hänen läheisensä, jonka avulla uhan saa kukistettua. Lehtien alaotsikko kertoo taistelun olevan “ninjoja, masennusta ja ADHD:ta vastaan”. Mutta kun masennus tai ADHD eivät ala näkyä lehden sivuilla, alkaa hiljalleen hiipiä oivallus siitä, että tarina saattaa olla jonkinlainen metafora. Kevyttä ja hupaisaa pinnalta, vähän raskaampaa pinnan alta. Mutta aika kevyttä ja hupaisaa silti.
Masennus ja ADHD eivät tietenkään ole kevyitä tai hupaisia aiheita, mutta Mäkisen käsittely pysyy tarkoituksellisesti kevyenä. Supersankarisarjiksissa on kuitenkin kyse kirkkaista väreistä ja selkeästä maailmankuvasta, ja niistä Päiväkirjani ei tingi. Mutta ei sen tarvitsekaan, ei missään lue että jokaisen masennusta käsittelevän sarjakuvan täytyisi olla tietynlainen. Tämän mission Mäkinen julistaa myös avoimesti viimeisessä osassa. Hän halusi esittää vaihtoehtoisen tavan toteuttaa omaelämäkerrallista sarjakuvaa, ja siinä Päiväkirjani kyllä onnistuu. Sen numerosta toiseen toteuttama kaava ei ole erityisen monimutkainen, mutta kaikesta huokuu tekijän rakkaus muotoa kohtaan, ja lopputulos on myös näissä osissa yhtä sympaattinen kuin ensimmäisessä.
Lehtien rakenne seuraa samaa kaavaa – aluksi edistetään ns. päätarinaa reilun parinkymmenen sivun verran. Tätä seuraa klassinen kirjepalsta, jolla näyttäisi näissä myöhemmissä numeroissa olevan myös ihan oikeita kirjeitä, ei pelkästään Mikaelin omia raapustuksia. Sen jälkeen esitellään sekalaista tuotantoa: lyhäreitä, sarjakuvanteko-oppaita, lyhyitä kirjoituksia ja sen sellaista. Sekalaisen tuotannon vetovoima vaihtelee hieman numerosta toiseen, mutta sen osuus lehdistä on pidetty sen verran pienenä, ettei lukutahti ehdi vielä sakkaamaan, vaikka täytemateriaali olisikin vähän keskinkertaisempaa. Täydellistä olisi ollut nähdä sellainen kunnon Marvel-henkinen lyhäri, jossa Mikael juttelee pilvenpiirtäjän katolla jonkun sankarikollegansa kanssa niitä näitä auringon laskiessa, mutta ehkäpä sitten seuraavissa numeroissa.
Leimaavin asia Päiväkirjani-sarjiksissa on edelleen Mäkisen huumori, joka keikkuu metatasojen ja itsetietoisuuden aalloilla hörppäämättä liikaa vettä. Jos on sattunut kuuntelemaan Sarjismiesten jaksoja, käy hyvin nopeasti selväksi että vitsailu on Mäkiselle lähes pakonomaista, sen lisäksi ettei se muista mitään saakeli mistään sarjakuvista. Mutta jos mieli käy turbonopeudella ja tuottaa puujalkoja jatkuvasti, niin parempihan ne on ulos päästää kuin sisälleen padota. Jos numerot ahmaisee putkeen niin kuin minä, voi jatkuvalle veistelylle jossain kohtaa turtua, mutta onneksi Päiväkirjani keskittyy myös juonensa kuljettamiseen ja visuaalisiin koukkuihin siinä määrin, että ei haittaa, jos joka sutkautukselle ei jaksakaan nauraa.
Kuvitukseltaan päiväkirjani on minusta juuri sellainen kuin sen tarvitseekin olla. Ei se ole maailman hienointa toimintajälkeä, ja hahmojen piirteet saattavat vaihdella aika reilustikin ruudusta toiseen, mutta se sisältää kaiken sen liikkeen ja ilmeen, mitä tällainen toimintasarjis tarvitsee, ja lisäksi mukana on joitain yksityiskohtaisuudellaan pysäyttäviä ruutuja, joista jälleen näkyy Mäkisen tekemä rakkaudentyö. Lisäksi mieleen jäävät mittakaavat. Meno tuntuu oikealla tavalla jylhältä, kun vihulaiset ovat monikymmenmetrisiä ja maahan putoaminen ilmataistelusta kestää sivukaupalla. Kaikkea tätä Mäkinen kommentoi edelleen jatkuvasti sarjakuvassa kulkevalla sisäisellä monologilla. Se pitää tunnelman yhtenäisenä, ja estää mitään hetkeä menemästä kovin vakavaksi. Ei se tämän sarjakuvan henkeen varsinaisesti sopisi, mutta olisi hauska nähdä sellainen Päiväkirjani Director’s cut, jossa monologiveistely olisi poistettu, ja näkisi kuinka sarjakuvan sävy siitä muuttuu.
Päiväkirjani on todella freesi kotimainen sarjis, jonka toteutus on simppeli, mutta tarpeeksi omaperäinen jäädäkseen mieleen. Tässä sarjakuvassa on karismaa, vaikka teekkarihuumori sitä välillä yrittääkin vesittää. Ei tunnelma viimeisen numeron lopussa mitenkään maatajärisyttävä tai emotionaalisesti moukaroitu ole, mutta en usko sen olleen tavoitteenakaan. Minulle päällimmäinen tunne oli ilo siitä, että olin nähnyt ja kokenut jotain uudenlaista. Päiväkirjanin ensimmäinen nelinumeroinen juoksu on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
Arvosana: 79/100
Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!
Päiväkirjani #2-4 – Kun iskee hulluus / Väliaikainen otsikko / Perustuu tositapahtumiin
Mikael J. Mäkinen, käsikirjoitus ja kuvitus
36 sivua / numero
Musta Ritari kustannus
Hinta Suomessa 10 € / numero
Sarjakuva kaupan
Sotakirjasto (tekijän oma verkkokauppa)
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Päiväkirjani #2-4 – Kun iskee hulluus / Väliaikainen otsikko / Perustuu tositapahtumiin”