Arvio: Isle of 100,000 Graves – Miten kirja, jossa on pelkästään huonoja ja hirveitä asioita, voi olla näin sympaattinen ja hauska?

cof

Alan parin työnäytteen jälkeen olla sitä mieltä, että norjalainen Jason on sarjakuvantekijä aivan sieltä parhaasta päästä. Aiemmin vaikutuksen teki I Killed Adolf Hitler, ja nyt hyvin samanlaisia fiiliksiä herättää Isle of 100,000 Graves. Näiden kahden erona on se, että Hitler oli Jasonin soolotyö, kun taas 100 000 hautaa antaa Jasonin tulitueksi käsikirjoittaja Fabien Vehlmannin. On tosin vaikea sanoa, onko Vehlmann tullut tekemään tilaustyötä, ovatko käsikirjoittaja ja kuvittaja täysin samasta puusta veistetyt, vai onko Vehlmann lähinnä hionut kulmia. Koko tarina on nimittäin ihan puhdasta Jasonia. Lakonista, mustaa, vähäeleistä, mutta samaan aikaan jotenkin vinksahtaneesti lämminhenkistä ja sympaattista. Jasonin sarjakuvat ovat ehdottomasti hirtehisiä ja maailman outouksia käsitteleviä, mutta niissä ei ole jälkeäkään kyynisyydestä tai nihilismistä. Jasonin henkilöhahmot ovat todella pelkistettyjä, mutta alastoman inhimillisiä. Isle of 100,000 Graves on hyvä sarjakuva.

cof

Yksinkertaisimmillaan Isle of 100,000 Graves on merirosvotarina. Gwenny-tytön isä on kadonnut pari vuotta sitten lähdettyään pullopostista löytyneen aarrekartan ajamana merille. Nyt Gwenny viettää aikansa rannassa hamuten pullopostia, jonka avulla voisi löytää isänsä. Kuten sattuman voi odottaa käyvän, Gwenny löytääkin aarrekartan rantaan ajautuneesta pullosta, ja suuntaa isäjahtiin. Hän on lähes Disney-tason lapsipäähenkilö neuvokkuudessaan ja aloitteellisuudessaan. Toki Disney-efekti rikkoutuu nopeasti Vehlmannin ja Jasonin rakentamassa maailmassa, mutta jos katsoo pelkkää päähenkilön luonnetta, ollaan perinteistä tietoisia. Ripeästi Gwenny löytää itselleen aarteennälkäisen merirosvolaivan, jonka kyydissä hän suuntaa kohti Sadan tuhannen haudan saarta, jolla aarteen (ja isän) väitetään sijaitsevan.

cof

Paljon enempää tarinasta ei kannata kertoa ennen lukemista, mutta käänteitä on luvassa. Kirjan sävy ja teema muuttuvat lyhyen mitan aikana pariinkin otteeseen tavoilla, joita ei osaa odottaa. Kirja esittää kaiken stoalaisen tyynesti, eivätkä henkilöiden ilmeet juuri värähdä, kun asiat kääntyvät päälaelleen. Tämä on yksi Jasonin viehättävistä nimikkotyyleistä, joihin tuntuu voivan luottaa. Toinen Jasonin teemoista tuntuu olevan inhimillisyyden ylistys epäinhimillisissä olosuhteissa. Molempien lukemieni Jasoneiden tarinat tapahtuvat kylmissä, jopa karmivissa ympäristöissä. Kuolema on läsnä jatkuvasti ja ihmishenki halpa. Silti Isle of 100,000 Gravesinkin pääteema on yllättävä ystävyys ja henkilöt, jotka pitävät toisistaan huolta, koska niin kuuluu tehdä.  Jasonin (ja Vehlmannin) käsissä maailman kovuus tai lohduttomuus eivät voi nujertaa yksittäisen ihmisen hyvyyttä. Tällaisia tarinoita kaipaisin lisääkin: kun asetelma ja ympäristö ovat makaabereja ja aggressiivisia, mutta henkilöt hyviä, pysyy usko parempaan tulevaisuuteen voimassa ja halu uskoa ihmisten vilpittömyyteen elävänä.

cof

Jasonin kuvitus on tismalleen sitä, mitä häneltä oppii yhdenkin kirjan jälkeen odottamaan. Pelkistettyä, stoalaista tarinankerrontaa ilman yhtään kikkaa, mutta juuri siitä syntyy Jasonin tyylin viehätys. Kaikki tapahtumat täysin poskettomista arkisiin kuvataan yhtä eleettömästi, antaen kuvien esittää juuri se, mitä tapahtuu, ilman lisäkrumeluureja. Jasonin kuvitustyyli ei manipuloi lukijaa tunnetiloihin tai aseta tarinalle omia aksenttejaan, vaan tulkinta jää kovasti lukijan itsensä vastuulle. Merkittävää tarinassa on vain se, mikä itselle tuntuu merkittävältä, oli se sitten hengenvaarallisen jännittävä takaa-ajo tai dialogi hämärässä baarin nurkassa. Jasonin maailmassa kaikki tapahtumat ovat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, ja niiden lopullinen arvo muodostuu lukijan kokemuksesta. Lakoninen ilmaisu tekee lukiessa nousevista tunteista hiljalleen pintaan hiipiviä, ja Isle of 100,000 Graveskin tuntuu parhaalta kirjan loputtua. Vehlmannin ja Jasonin tarinankerronta on rauhallista ja hitaasti rakentuvaa, mutta tapahtumia ja kompleksisuutta saadaan pieneen sivumäärään mahtumaan aivan riittävästi.

cof

Meinaan ehkä langeta liian herkästi ajattelemaan Isle of 100,000 Gravesia vain Jasonin teoksena. Luin internetistä pari arvostelua kirjasta, ja toisessa niistä havaittiin kyllä Vehlmannin vaikutusta esimerkiksi lisääntyneenä dialogina tai kliimaksin panttaamisessa aivan loppumetreille (Jasonin tapana olisi ilmeisesti olla vielä vähäsanaisempi, ja avata henkilöiden taustoja tasaisemmin koko kirjan ajan). On toki totta, että olen lukenut vain yhden Jasonin aiemmin, joten en ole pätevin arvioimaan hänen kädenjälkensä vivahde-eroja Vehlmannin vastaaviin. Yhtä kaikki, tämä teos vastasi odotuksiani. Vaatii taitoa tehdä hyvin hirtehinen ja mustan huumorin sävyttämä kertomus, josta päällimmäinen fiilis on jälkikäteen melankolinen hyvä mieli. Oli asialla sitten Vehlmann tai Jason, lopputulos on mainio. Yksi piste vähemmän kuin I Killed Adolf Hitlerille, ihan vain siitä periaatteesta, että Hitlerin tekemä vaikutus oli vielä piirun syvempi.

cof

Arvosana: 79/100

Isle of 100,000 Graves
Fabien Vehlmann, käsikirjoitus – Jason, kuvitus
Fantagraphics
Hinta Suomessa n. 13 €

cof

Sarjakuva kaupan:

Adlibris 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s