Arvio: Viihdealus DreamZone – Hirveiden ihmisten hirveät kohtalot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen aiemminkin esittänyt väitteen siitä, että Jyrki Nissinen on Suomen siteerattavin sarjakuvataiteilija. Lähtökohtaisesti sarjakuva ei ehkä ole sellainen taidelaji, joka synnyttäisi nimenomaan sitaattivarastoa lukijalleen, mutta Nissis-lohkaisuja ainakin minun päässäni asuu pysyvästi useampia. Tällä hetkellä mieltä asuttavat “Ihmisiä kiinnostaa mm. ‘siistit logot’” tai “Ikävä juttu, mutta se kuuluu evoluutioon”. Oli aikakin päästä myös aiemmin ylistämäni suomalaisuuskilpailun lähteelle, sillä se löytyy tästä teoksesta, Viihdealus DreamZonesta. Tämä myös kertoo siitä, että Nissisen kerronta ja huumori on yleisesti ottaen aika paljon minun makuuni. Satavarmoja hittejä kirjat eivät ole, kuten tuli huomattua Kehittymättömät ufot -kirjan kanssa, mutta nihilistinen tulevaisuusdystopia Viihdealus DreamZone palauttaa taas uskoa minun ja Nissisen yhteisymmärrykseen.

Arvio: Kuinka valloitin Ranskan – Ilahduttava julkinen häpeäpaalu

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Yksi kuumottavimpia asioita sarjisbloggaamisessa on ajatus siitä, että joku kotimainen tekijä törmää tekstiini omasta sarjakuvastaan ja pitäisi sitä aivan urpona tulkintana omasta työstään. Tätä käy siis varmasti ajoittain, ja kyseessä on sellainen pelko, josta pääsee myös vuosien saatossa jonkin verran yli, mutta ajatus ei koskaan jätä täysin rauhaan. Siispä kun muutama vuosi takaperin kirjoitin Ville Rannan Kuningas menettää päänsä -kirjasta, ja Ranta päätyi kommentoimaan tekstiäni omassa FB:ssään, niin pulssi nousi heti. Ei siinä kommentissa mitään erityistä ollut, mutta silkka ajatus siitä, että Ville Ranta on tietoinen minun horinoistani aiheuttaa jonkinlaista pakoreaktiota. Tosi loogista, tiedän. Blogiahan kirjoitetaan juuri siksi, ettei kukaan näitä tekstejä näkisi. En ole mitenkään vältellyt Rannan töitä sen jälkeen, mutta en myöskään rynnännyt niitä päin heti julkaisupäivänä. Sarjakuvan lukijana tekisin kuitenkin itselleni valtaisan karhunpalveluksen, jos en lukisi ja bloggaisi Rannan töistä. Ne ovat sen verran tarkkanäköisiä, uniikkeja ja ennen kaikkea yllättäviä. Kuinka valloitin Ranskan ei ole poikkeus sääntöön.

Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia

Viime Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla juttelin Turun Sarjakuvakaupan ja Zum Teufel -kustantamon pääjehu Petteri Ojan kanssa mahdollisista arvioitavista sarjakuvista. Totesin sitten, että edellinen lukemani Altan, muutama vuosi sitten ilmestynyt Ada viidakossa, ei ollut minuun makuuni. Sen jatko-osaa, Ada Macaossa -kirjaa, en sitten viitsinyt edes lukea. Petteri, ikuinen optimisti, totesi siihen että “kokeile jos Altan maistuisi ilman Adaa”. Maailma tarvitsee toisia mahdollisuuksia, ja ihmisiä jotka ovat valmiita niitä antamaan. Siispä hän lykkäsi käteeni uusimman suomennetun Altanin, historiaa irvailevasti tulkitsevan Kolumbus – Erään haahuilijan tragedian. Joten nyt kiitän tästä mahdollisuudesta toteamalla, että ei lähde edelleenkään. Altanin kyyninen satiiri on minun silmääni epähauskaa ja tasapaksua. Siitä puuttuvat aksentit ja punchlinet ja kuvitus tappaa loputkin mahdolliset nyanssit. Ensimmäiseen Altaniin suhtauduin vielä kunnioittavan uteliaasti, mutta nyt en oikein jaksa enää sitäkään.

Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema

Tiedättekö, mikä on tällaisen harrastelijasarjisbloggaajan ehdottomasti suurin epämukavuusalue? Se on sellaiset kotimaiset, monitasoiset ja taiteelliselle tulkinnalle avoimet laatusarjakuvat, joita ei tunne aivan täysin tajunneensa. Muutenhan minulle ei ole mikään ongelma myöntää daijuuttani tai yli hilseen menevää taideteosta, mutta suomalaisten tekijöiden kohdalla lisäjännityksen tuo aina se, että tekijä saattaa ainakin teoriassa päätyä lukemaan arvion, ja todeta että tuollaisen aivan tyhjänpäiväisen ja täysin arvottoman suherruksen se nyt sitten kyhäsi kasaan, Hyllyyn Eero. Usein epämukavuutta lisää se, jos taiteilijalla on takanaan jo useampi teos, mutta itse tutustun töihin ensimmäistä kertaa, ja siten minulta puuttuu myös historian konteksti. Sellainen fiilis oli vaikka Marko Turusen Kotolan mies ja Loinen –teoksen kanssa, tai nyttemmin Jarno Latva-Nikkolan Logistiikkakeskus 5:en kanssa. Oma typeryys haisee jotenkin tosi paljon pistävämmälle, kun sitä voi joutua esittelemään tekijälle (tai tämän tuttaville) itselleen.

Arvio: Ulkoministeriö – Diplomaattisia merkintöjä 1 & 2

Jos olisin sellainen meemeihin taipuvainen viestijä, niin Ulkoministeriötä voisin kommentoida Gordon Ramsayn kuvalla, jossa lukisi “Finally, some good fucking poliittista satiirisarjakuvaa”. Poliittista sarjakuvaahan on Hyllyyssäkin luettu kyllä vuosien saatossa kunnon pino, mutta satiiri ei ehkä ole tyylilajina genressä kuitenkaan kauhean yleinen. Koomisemmatkin poliittiset sarjakuvat (ainakin minun lukemani) kommentoivat yhteiskuntaa laajemmin, eivät niinkään poliitikkoja tai poliittista järjestelmää. Toisaalta, voidaan myös helposti väittää ettei Ulkoministeriökään ole varsinaista satiiria, sillä sen yhteys tosielämään on hyvin suora ja selkeä. Käsikirjoittaja, pseudonyymi Abel Lanzacin takaa löytyy Ranskan entisen ulko- ja pääministerin erityisavustaja Antonin Baudry, joka kertaa Ulkoministeriössä omia kokemuksiaan hyvin nimellisesti todellisia tapahtumia naamioiden. Onko se sitten satiiria, jos Colin Powellin nimi on Jeffrey Cole ja Irak on Luusdem, vai onko tämä vain hieman keskimääräistä vapaammin tapahtumia kertaava muistelmateos?

Arvio: The Punisher – Welcome back, Frank

Päätinpä pitkästä aikaa ostaa lipun nostalgiakaruselliin ja lukea nuoruuden suosikkeja. Enkä mihin tahansa karuselliin, vaan siihen karuselliin johon mafia lahtasi Frank Castlen koko perheen ja synnytti niin jokaisen rikollisen ygös_kauhun, Tuomarin! Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että moni aikanaan hauskalta tuntunut asia ei enää jaksa naurattaa. Olen toki tietoinen siitä, että aikojen muuttuessa muuttuvat tarkastelunäkökulmat ja oma makukin, mutta vähän olen myös huolehtinut omasta huumorintajustani. Ei kai minusta vain olisi tulossa elitisti? Siksi päätin tarttua rienaajien ykkösketjun eli Garth Ennisin ja Steve Dillonin klassiseen Tuomari-pläjäykseen Welcome back, Frank. Tässä on kunnon happotesti sille, onko kaikki nuoruudesta jo menetetty, vai onko naiivia idealismia ja silmittömälle väkivallalle nauramista vielä lupa odottaa. Tuon teille ilouutisen: tämä Tuomari-tarina on edelleen todella kova.

Arvio: Kehittymättömät ufot – Joskus ei vain lähde, vaikka kuinka haluaisi

Onpa harmi. Ensimmäistä kertaa bloggausuralla olen tilanteessa, jossa tekstin aloittaminen Jyrki Nissisen sarjakuvasta ei tunnu lähtevän. Tekstien tuottaminen on vähän sellaista arpapeliä, ja joskus niiden eteen joutuu ponnistelemaan enemmän. Kirjoittamisen helppous ei missään nimessä ole myöskään laatusidonnaista, usein niistä höyryävimmistä pökäleistä on kaikkein vaivattominta pistää ajatukset paperille. Pidän Nissisen töistä kovasti, ja Kehittymättömissä ufoissa on ehdottomasti Nissis-leima, eli siitä ei ole kyse. Lisäksi Kehittymättömät ufot vastaa myös toiseen harvinaiseen kiinnostuksenkohteeseen, monimedialliseen sarjakuvataiteeseen. Kirjan mukana tulee Janne Westerlundin säveltämä soundtrack (sekä cd:nä että vinyylinä), joka kulkee samaa tahtia sarjakuvan kanssa ja on suunniteltu suoranaiseksi taustanauhaksi lukemiselle. Kyllä tässä siis pitäisi olla kirjoitettavaa postauksen verran ihan mennen tullen, mutta jotenkin tämä kokonaisuus jäi minulle valitettavasti osiaan pienemmäksi summaksi.

Arvio: Trilogia – Komeita, joskin vähän ummehtuneita kuumeunia

Aivan ensiksi täytyy saada tämä typerä vitsi pois systeemistä, koska muuten se jää häiritsemään koko arviota. Anteeksi vaan, mutta kun kirjoittaa otsikkoon ”Arvio: Trilogia – ” niin seuraavaksi tekisi ihan helvetisti mieli kirjoittaa ”Nyytit” ja sitten jatkaa ainakin kappaleen verran siitä miten nää on mun nyytit, nä-nää on mun nyytit en tiiä mitä pyysit mut nää on mun nyytit. Tällä Guido Buzzellin kuumeuni-sarjakuvalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä puhkisoitetun suomiräp-klassikon kanssa, vaan kyseessä on kolmikko 1970-luvun alussa luotuja surrealistisia satiirikertomuksia. Kustantajana häärii Täysi Käsi, jossa Pertti Jarla on pistänyt Fingerpori-massejaan melkoisen ihailtavaan kulttuuritoimintaan viime aikoina. Sinänsä on lähes rikollista, että tämä on vasta kolmas TK-julkaisu, josta kirjoitan. No, parempi myöhään jne. Buzzellin sarjakuvat ovat siis aiheiltaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja niitä yhdistää anarkistinen satiiriote. Siitä tulevat mieleen niin vanhat Aku Ankan taskukirjat kuin heikompina hetkinä aikalaisten underground-tekijöiden teräviksi naamioidut, mutta oikeasti vaan seksistiset maailmankuvat. Ja kaikkea siltä väliltä.

Arvio: Sontaa – Supertiivistetty ja tarkkanäköinen vihatrippi

Lukiessani Sontaa-teosta minulle tuli yhtäkkiä mieleen tuokiokuva jostain viiden vuoden takaa. Yksi kaveri kuvaili silloin miten yksi sen suosikkiasioita Helsingin keskustassa liikkuessa on blaastata metallia kuulokkeista ja vihata ihan älyttömästi jokaista vastaantulijaa. Silloin muistan ajatelleeni, että ymmärrän kyllä sen vihaamisen viehätyksen, mutta se on tosi kuluttava tapa pärjätä. Jatkuva intensiivivihaaminen vie tosi paljon energiaa, ja siksi en itse jaksa kauhean usein sitä tehdä. Toisaalta joskus tuntuu vaan siltä, että vihaaminen on ainoa vaihtoehto, ja silloin kannattaa sitten vihata kunnolla. Sellaisessa puolitien vihaamisessa saa vaan kaikki haitat ilman mitään hyötyjä. Tämä tuli mieleen siksi, että Ulla Donnerin kuvaama maailma ja hahmot Sontaassa tiivistävät herkullisesti kaiken sen, mitä täällä pääkaupungin juppikuplassa pitääkin vihata. Sontaa on juuri sopivan mittainen sellaiseen puolen tunnin tiivistettyyn vihaamiseen, jonka jälkeen on sitten vähän puhdistuneempi olo, toivottavasti.

Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat

Viime vuoden kovin täysin puun takaa tullut löytö sarjisten saralla oli ehdottomasti Ezra Claytan Daniels, ja hänen mestariteoksensa Upgrade Soul. Sarjakuvassa demonstroitu tarkkanäköisyyden ja empatian taso oli huikea, ja lisäksi Daniels tuntui ymmärtävän jotain hyvin olennaista tästä ajasta. Siispä oli lähinnä vain ajan kysymys, kun pääsisin käsiksi myös tekijän seuraavaan teokseen, erittäin ärsyttävästi nimettyyn BTTM FDRS:iin. Tällä kertaa Daniels ei ole asialla yksin, vaan vastaa ainoastaan käsiksestä. Taiteen hoitaa Ben Passmore, jonka karrikoitu tyyli tuo kirjaan lisäsärmää. Ja särmää riittää muutenkin. Jos Upgrade Soul oli pienieleinen ja yllättävän hillitty, BTTM FDRS on satiirinen, jopa häijy ja irvokas. Sen tyylilajeja ovat kauhu, draama ja hyvin musta huumori. Pienieleisyydestä ei ole enää tietoakaan, nyt roiskitaan joka suuntaan armotta. Ajassa ollaan kiinni edelleen erittäin tiukasti ja tuo vastenmielinen nimikin on vain osa kirjan jatkuvia piikkejä niin hahmoilleen kuin lukijallekin. Daniels vahvistaa ehdottomasti kirjalla asemaansa tämän hetken kiinnostavimpien tekijöiden joukossa.