Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä

AdaViidakossa_kansi

Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan. Jatka lukemista ”Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä”

Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta

KuningasMenettääPäänsä_kansi

Onpas viime vuosi tarjoillut taas erinomaisia kotimaisia sarjiksia. Ensin tajuntaa laajenteli Oksi, ja nyt hieman eri aivojen alueita kutittelee Ville Rannan tuorein sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä. Häpeilemättömän osoitteleva satiiri on Rannan tunnistettavaa tyyliä, impressionistista mutta tarkkaa kuvitusta ja erittäin tunnistettavia häpeän tunteita ihmiselon banaaliudesta. Kuningas menettää päänsä (KMP) ei ole mitenkään hienovarainen, vaan keskiaika-metaforaa pusketaan lukijan aivopalloon kaikin mahdollisin röyhkein tehokeinoin. Kuten suurin osa Rannan töistä, KMP:kin on avoimen poliittinen, mutta vaikka sillä onkin mielipide, väitän aika harvan lukijan selviävän kirjan alusta loppuun ns. jalat kuivina, vaikka päällisin osin olisikin tekijän kanssa samoilla linjoilla. Ranta tökkii sen verran kiusallisia aiheita, että jossain vaiheessa huomaa jäävänsä kiinni epämukavana kiemurtelusta. KMP on virkistävän rienaava ja osoitteleva, vanhan hovinarriperinteen mukaisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta”

Arvio: Beautiful Darkness – Nihilistinen yhteiskuntametafora ei anna hengähdystaukoja

cof

Vielä yksi Kerascoët-sarjis mahtui tähän kirjastonippuun. Beautiful Darkness onkin mielenkiintoinen hybridi, sillä Kerascoët’n kaverina ei olekaan tällä kertaa aiemmista kirjoista tuttu Hubert, vaan Fabien Vehlmann. Itse asiassa Beautiful Darkness vastaa minulla kahteen esitettyyn toiveeseen, sillä Kerascoët’n lisäksi myös Vehlmann on tullut blogissa aiemmin tutuksi tekijäkaksikosta, jossa toinen osapuoli on tyylillisesti dominoiva. Edellinen Vehlmann-teos oli siis kollaboraatio Jasonin kanssa, ja tuolloin jäinkin kovasti miettimään, mikä oli Vehlmannin panos. Ehkä siis yhdistämällä aiemmin tuttujen tekijätiimien puolikkaat päästään lähemmäs sitä, mikä kunkin yksittäisen tekijän osaamisen ydin on. No, Beautiful Darknessin perusteella voidaan sanoa, että ainakin kamala maailma ja kovan luokan kyynisyys ovat niin Vehlmannin kuin Kerascoët’nkin ominta alaa. Beautiful Darkness on metaforinen sarjakuvaromaani, jota hallitsevat kaikensorttiset hirveydet. Tarina on suoraviivainen ja laatu ajaa lukemaan eteenpäin, mutta hyvä olo ei vieläkään ole se tunne, jota tekijät tarjoilisivat. Jatka lukemista ”Arvio: Beautiful Darkness – Nihilistinen yhteiskuntametafora ei anna hengähdystaukoja”

Arvio: Danten Inferno – Mainio modernisointi törkeästä klassikosta

mde

Pidän todella siitä, kun taitavat sarjakuvantekijät ottavat asiakseen adaptoida kirjallisuuden klassikoita. Niin kuin Crumb teki Genesiksen kanssa, Wrightson Mustan Kissan kanssa tai Crepax Draculan ja Frankensteinin kanssa, tekee nyt brittiläinen ug-legenda Hunt Emerson Danten Infernon kanssa. 1300-luvun kahvipöytäkeskustelujen kuumin puhuttaja koko Firenzessä on nyt täällä, sarjakuvamuodossa, reilut 700 vuotta myöhemmin! Emersonin versio Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä osasta on alkuperäisteokselle uskollinen. Se tekee muutamia tulkintoja ja oikoo pari mutkaa, mutta Emersonin pääasiallinen viesti tuntuu olevan, että Dante oli jo itsessään niin luova, härski, itsevarma ja taitava, että Inferno kiehtoo vielä nykypäivänäkin täysin omine avuineen. Jos ovat alkuperäiskirjoittaja ja -kuvittaja kovaa luokkaa, niin Suomi-versionkaan ei tarvitse hävetä: Juhani Tolvasen käännös Eino Leinon avustuksella on eläväinen, sopivasti vanhaa ja uutta yhdistelevä sekä huumorintajua hivelevä. Danten Inferno herää todella eloon, lieskat polttavat ja paska haisee. Hyvä meininki! Jatka lukemista ”Arvio: Danten Inferno – Mainio modernisointi törkeästä klassikosta”

Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään

cof

Hirveä kuumotus kirjoittaa internettiin Kasper Strömmanin tekemästä sarjakuvasta. Strömman, influesseri supreme, synnyttää ja tappaa ilmiöitä silkoilla Burt Reynolds -poseerauksilla ja Bo Hagerin yleisönosastokirjoituksilla. No, hänen näkyvyys-imperiumissaan Hyllyy on hädintuskin himmeä välkähdys tutkassa, että ehkä blogi selviää tästäkin tekstistä hengissä. Armoa, Kasper. Mutta niin, pari vuotta sitten ilmestynyt Tallipiällikkö on hyvin omalaatuinen sarjis: se on tekijänsä näköinen, arjen absurdiuksista ja putkinäköisestä elämäntyylistä huumoria repivä kertomus. Dialogia on helvetisti, ja Tallipiällikön voisi monelta osin kuvitella toimivan esimerkiksi radiokuunnelmana. Ei sekään toki uusi aluevaltaus Strömmanille olisi, sillä mies on ottanut haltuunsa viime vuosina blogin lisäksi ainakin radion, television, podcastit, kirjallisuuden ja sarjakuvat. Odottelen lähinnä konserttisalikiertuetta ja instrumentaalilevyä. Sillä välin Tallipiällikkö on oikein kelvollinen annos päivän Kasperia. Jatka lukemista ”Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään”