Kansikin kertoo asiaan perehtyneille, että Like Kustannuksen viime vuonna ulos pistämä Cage kuuluu samaan sarjaan aiemmin blogissa arvioidun Jokeri-sarjiksen kanssa. Molemmat ovat käsikirjoittaja Brian Azzarellon päivitettyjä tulkintoja klassisista sankareista. Jokeri oli pettymys – pelkkää sielutonta pintaa – mutta miten on Cagen laita? En olisi välttämättä tarttunut tähän kirjaan ilman kuvittajakumppani Richard Corbenia, jonka jäljen on todistettu loistavan vähän kehnommassakin käsikirjoituksessa. Corben on aiemmin saanut Azzarellonkin tasoa nostettua, sillä Mega-lehdessä 2000-luvun alkupuolella julkaistu Hulk-tulkinta ei ole lainkaan yhtä kehno kuin esimerkiksi Jokeri. Cage on oikeastaan jotain näiden kahden välistä. Se kertoo köyhien alueiden palkkasankari Luke Cagesta, joka on löytänyt uutta yleisöä viime vuosien Netflix-sarjaesiintymisillään niin Jessica Jonesissa, omassa nimikkeessään kuin uunituoreessa Defendersissäkin. Näiden esiintymisten takia Likekin innostui julkaisemaan 15 vuotta vanhan Cage-sarjakuvan suomeksi. Olisiko kannattanut?
Luke Cage on alkuperältään Marvelin sankareista ehdottomasti eniten aikansa lapsia. Huumediilereitä ja muita mätäpaiseita kaduilta putsannut tummaihoinen sankari syntyi 1970-luvun blaxploitaatio-buumissa ja henkii 70-lukua koko olemuksellaan vaatetuksesta ja puheenparresta lähtien. Cage on kuitenkin onnistunut pysymään mielenkiintoisena myös myöhemmille sukupolville ja on välttänyt ns. dazzleroitumisen. Hahmolla on kuitenkin ulkoisista hupsuuksista huolimatta kokonainen persoonallisuus ja monia puolia, joista on voinut ammentaa tarina-ainesta. Azzarello ei kaipaa rikasta taustatarinaa Cagessa. Sankari on 2000-luvun New Yorkin versio Clint Eastwoodin legendaarisesta cowboy-hahmosta, joka pelaa kaikilla puolilla kaikkia vastaan, mutta jota kuitenkin ohjaa oikeudentaju. Cage on kova koville ja blah blah blah. Homman henki tulee selväksi ensimmäisen kymmenen sivun aikana, ja kovin montaa yllätystä ei sen jälkeen tarjoilla.
Toisaalta, tarvitseeko blaxploitaatiossa ollakaan yhtään yllätystä? Eipä alkuperäisissä leffoissakaan sankari tainnut tappeluita paljon hävitä tai kovin montaa naista jättää kaatamatta. Cagea ei ole lähdetty lukemaan minkään mullistavan tulkinnan tai tajuntaa räjäyttävän juonen vuoksi. Cage on sellainen sarjakuva, jota blogikollega Ahvenaario kutsuisi varmastikin roskasarjaksi (päivitys: ei kuulemma kutsuisi, hienosti meni sekin arvaus). Melkoista höttöä, joka on laadittu laskelmoidusti tyydyttämään ostavan yleisön tarpeet mustasta cooliudesta, rankoista teemoista ja väkivallasta. Azzarellon tarina kiihdyttää vauhtia ja tarjoilee sivusta toiseen juuri sitä, mitä häneltä on tilattu. Corbenin brutaali taide toimii ja tuo tarinaan uskottavaa rosoisuutta Azzarellon väkinäisen kovistelun lisäksi. Kirja haluaa kovasti vakuutella että nyt ei olla missään camp-ympäristöissä eikä värikkäitä trikoita tule näkymään. Yritys on niin kova, että ainoaksi tavoitteeksi nousee vanhan tyylin hukuttaminen uuden alle, sisällöstä viis.
Juuri ”tyyliä millä hinnalla hyvänsä” -mentaliteetti on myös Cagen ongelma. Se on varmasti tietoinen ratkaisu ja tekee tilaa Corbenin kuvitukselle ja sen tuomiselle nykypäivän kaupunkiympäristöön. Toisaalta aiemmin mainittu ”ai että musta katuelämä on cool” -ihannointi vaivaannuttaa. Vaikka alan asiantuntija antaa esipuheessa teokselle validaation, on silti hieman outoa, että tarinan kertovat kaksi valkoista kaveria. Cage ei yritäkään olla mikään vakavasti otettava representaatio yhtään mistään, mutta sen lukemisesta tulee silti sellainen olo kuin olisi kutsuttu Get Outin sukujuhliin (on muuten jännä leffa, kannattaa katsoa). Tirkistelyä ja vakavien ongelmien suodattamista viihteeksi ilman kontekstia tai historiaa. Toisaalta niin ovat esikuvatkin. Ongelmallista, tai en tiedä. Varmaankin on, kun ei jätä ajatus rauhaan. Tästä pitäisi varmaan etsiä jonkun viisaamman kommentti, että pääsisi ajattelussa puusta pitkään.
Richard Corbenin kuvitustyyli on tervetullutta vaihtelua perinteiseen Marvel-kuvastoon. Vaikka supersankarisarjakuvia ei voi kutsua realistisiksi, leimaa kuvitusta tietynlainen kiiltokuvamaisuus ja virheettömyys. Corbenin jäljessä sellaisesta ei ole tietoa: lyönnit läsähtävät naamatauluihin niin että tuntuu, ja hahmojen kasvonpiirteet voivat vaihtua ruutujen välillä reilustikin. Corbenille ei ole niin väliä, näyttääkö hahmo joka ruudussa samalta, kunhan tunnelma välittyy ja jokainen vedetty viiva painaa kuin lyijy. Cagen väritys on myös komeaa. Perussävyt ovat harmaita ja kalpeita jopa hieman sairaalla tavalla, kirkkautta tuovat ainoastaan yksityiskohdat. Värittäjä Jose Villarubian ei tarvitse pakkosyöttää isoja kontrasteja taustoihin, sillä hienovaraisetkin sävymuutokset ovat mestarin käsissä merkittäviä. Kuvitus on suurimman osan ajasta pidättyvää, ja siksi sellaisetkin asiat kuten hahmon väläyttämä hymy jäävät päähän paremmin kuin 99% Michael Bayn räjähdyksistä.
Viimeistään nyt olen varmastikin oppinut olemaan odottamatta Brian Azzarellon käsikirjoituksilta mitään muuta kuin onttoa höttöä. Muunlaiset lopputulokset ovat tästä eteenpäin iloisia yllätyksiä. Cage ei ole mikään kamalan ihmeellinen sarjis, eikä se nyt välttämättä suomennosta olisi kaivannut (tai saanutkaan ilman tv-näkyvyyttä). Jos puhutaan hyvin vahvasti tyylivedoista, tarvitsisi Cage tuekseen vähintään soundtrackin, mieluusti myös valaistuksen. Kehnommalla kuvituksella Cage olisi voinut jopa ärsyttää tyhjänpäiväisyydellään, mutta Corben saa mielenkiinnon pidettyä yllä tarvittavan reilun sadan sivun ajan. Vastaavia tarinoita on kerrottu tuhat ja yksi, ja ainoa tapa erottua on tehdä vielä enemmän tai vedota hahmon pitkäaikaisfanien nostalgiaan. Yksittäisenä teoksena Cage ei jälkipolville jää elämään, tai ainakin itse aion suositella käyttämään aikansa johonkin laadukkaampaan ja huolellisemmin mietittyyn.
Arvosana: 49/100
Cage
Brian Azzarello, käsikirjoitus – Richard Corben, kuvitus
Like Kustannus
Hinta Suomessa 19-24 €
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Cage – Paljon tyylittelyä, ohut toteutus”