Arvio: Iteratiivinen herrasmies – Vielä ei olla ihan valmiita

Muutama kuukausi takaperin arvioin blogissa kotimaisen Kaukaa haettua -antologian. Sen puuhamies Tero Visio on antologian jälkeen julkaissut nyt myös soolomateriaalia. Iteratiivinen herrasmies on Vision strippisarjakuva, joka perustuu päähenkilön aforistisiin pohdintoihin ja niistä seuraaviin muotokikkailuihin. Kirjassa on 20 aukeamalle levitettyä kuuden ruudun strippiä, joiden pointit jäävät minulle pitkälti hämäriksi. On hieman epäselvää, yrittääkö Iteratiivinen herrasmies olla itsetarkoituksellisen absurdi vai onko tekijän ajatusketjujen seuraaminen vain minimalistisesta esitystavasta johtuen hankalaa. Joka tapauksessa, lukijaa ei ole näiden strippien tekemisessä ihan kauheasti mietitty.

Jatka lukemista ”Arvio: Iteratiivinen herrasmies – Vielä ei olla ihan valmiita”

Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire


Grandville on suositus, jonka olen joskus aikoinaan saanut blogin kautta ja kirjannut ylös. Harvoin käy näin, mutta nyt tiesin jo ensimmäistä kolmesta seikkailusta lukiessani, että joudun tuottamaan suosittelijallle pettymyksen. Grandville ei nimittäin maistu. Bryan Talbotin kiitetty sarja on toiminnantäyteisiä rikosmysteereitä antropomorfisten eläinhahmojen steampunk-maailmassa, joka on täynnä intertekstuaalisia viitteitä niin kirjallisuuteen kuin sarjakuviinkin ja sen lisäksi myös historiallisiin tapahtumiin. Tuosta virkkeestä käy ilmi myös suurin osa sen ongelmista. Grandvillessä on aivan liikaa kaikkea. Lisäksi ratkaisu ylitäyden paletin ongelmaan on ollut myös ylituottaa kaikki. Lopputulos ei ole minun mielestäni erityisen tyylikäs tai eläväinen, pikemminkin päinvastoin. Olisipa ollut Talbotilla tiukempi kustannustoimittaja vetelemässä suitsista, niin tästä olisi voinut tulla aivan kelpo sarjakuva. Nyt jäljellä on pääasiassa hengetöntä ja itsetarkoituksellista kikkailua.

Jatka lukemista ”Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire
”

Arvio: The Jetsons – Armageddon-henkinen pettymys

Jetsons_kansi

Tällä haavaa viimeinen osa viimeisten viikkojen ”mitä vuoden 2019 suosikit puuhasivat mestariteostensa jälkeen” -minisarjaan tulee tässä. Hanna-Barberan piirrosklassikkojen modernit tulkinnat Kivisistä ja Sorasista sekä Snagglepussista iskivät kuin svengaava hirvi. Päädyin googlailemaan saman sarjan muita uudelleenversiointeja, ja niistä valitsemaan The Jetsons -minisarjan, sen hahmot kun olivat jossain määrin tuttuja lapsuudesta. Erona blogipostaussarjan edellisiin osiin, BTTM FDRS:iin ja Stargazingiin, tällä kertaa yhdistävänä tekijänä eivät ole sarjan tekijät vaan brändi. Ja valitettavasti, kuten saattoi pelätä, käy ilmi että aiempien versiointien vahvuus oli nimenomaan tekijöissä. Siinä missä Kiviset ja Soraset sekä Snagglepuss olivat uskaliaita ja koskettavia tulkintoja, Jetsons on hyvin keskinkertaista scifiä ilman juurikaan mielenkiintoisia ideoita. Käsikirjoittaja Jimmy Palmiottilla ja kuvittaja Pier Britolla ei nyt vaan riitä, ei sitten millään. Syitä on useita, mutta suurin niistä tuntuu olevan uskalluksen puute. Jatka lukemista ”Arvio: The Jetsons – Armageddon-henkinen pettymys”

Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa

SaimaannorppamiesValleJaPalle_kansi

Pari kuukautta sitten järkätyiltä Helsingin Sarjakuvafestivaaleilta tarttui mukaan suunniteltujen hankintojen lisäksi myös pari arvostelukappaletta. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran tekijöitä oli paikan päällä muutamia, ja sieltä tassuun tarttuivat omakustanteet Saimaannorppamies sekä Valle ja Palle. Tekijöiden nimiin on tullut törmättyä KESSin antologioissa aiemmin, mutta nyt niistä sai toki hieman paremmin otetta. Saimaannorppamies tosin on tyyliltään antologiamainen – nimihahmon ympärille rakennetusta mytologiasta on eri tekijöiden voimin koottu kasa tulkintoja ja pistetty ne yksien kansien väliin. Valle ja Palle puolestaan on puhtaasti kahden tekijän, Ville Rautiaisen ja Antti Arvolan hengentuote. Kumpikin kirja tuntuu lukiessa tietynlaiselta harjoitustyöltä. Viimeistely tai itselle asetettu rima ei vielä ole sillä tasolla, missä sarjakuvaa kannattaisi suurelle yleisölle levittää. Jatka lukemista ”Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa”

Arvio: Otus – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2019

Otus_kansi

Viime vuonna pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa pienen mutta pippurisen paikallisen sarjisseuran kädenjälkeen, kun Keski-Suomen Sarjakuvaseura KESS tarjosi vuosijulkaisunsa arvioitavaksi. Tänä vuonna jatkettiin samalla mallilla, ja tuorein vuosijulkaisu Otus löysi tiensä luettavaksi jo ihan fyysisenä kopiona. Aiempina vuosina antologioita on sidottu yhteen hieman rajaavammilla teemoilla, kuten viime vuoden tulevaisuus ja ihmissuhteet -sekoitus. Tänä vuonna suitset on tarkoituksella jätetty löyhemmälle, ja ainoa tarinoita yhdistävä teema on antologian nimi, eli otus. Ulkopuolisesta näkökulmasta kriteerien löyhennyksellä on sekä hyvät että huonot puolensa. Positiiviseksi voidaan nähdä se, että tekijöitä ja tarinoita on Otuksessa reilusti edeltäjäänsä enemmän. Toki on vaikea sanoa, onko syynä helpompi teema, kasvanut aktiivisuus vai ainoastaan hyvä tuuri aikataulujen kanssa, mutta joka tapauksessa. Negatiivista sitten puolestaan on se, että tarinoista suuri osa on melkoisen alkeellisia, ja niistä ei kauheasti jää käteen. Jatka lukemista ”Arvio: Otus – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2019”

Arvio: Little Moments of Love – Tällaisen siirapin on pakko ärsyttää jotakuta muutakin

cof

Njöö, olihan se tämänkin päivän tultava, että jokin 2018-parhaiden listoilta poimittu sarjis osoittautuu pettymykseksi. Väistämätön mutta kyseenalainen kunnia osuu nettisarjiksena suosionsa rakentaneelle Catana Comicsille, jonka stripeistä on koottu pieni parisuhdeteemainen kirjanen Little Moments of Love. Catana Chetwynd on aloittanut strippien teon omasta parisuhteestaan poikaystävänsä ja itsensä iloksi, ja poikaystävä rohkaisi häntä julkaisemaan strippejä myös verkossa. Monet internetissä ovatkin samaistuneet  ja ihastuneet Chetwyndin tekeleeseen, mutta omasta puolestani tämä olisi voinut aivan hyvin jäädä pöytälaatikkoprojektiksi. Little Moments of Love on kirjallinen vastine sille vastarakastuneelle pariskunnalle, jota kukaan ei jaksa katsella saati kuunnella yhteisissä illanvietoissa. En tiedä, olenko sitten vielä liian kyyninen nykyiseen wholesome-kulttuuriin, mutta minun on todella vaikea keksiä, miksi kukaan haluaisi ostaa tätä kirjaa ja maksaa rahaa kokemuksesta, joka ärsyttää ilmaisenakin? Jatka lukemista ”Arvio: Little Moments of Love – Tällaisen siirapin on pakko ärsyttää jotakuta muutakin”

Arvio: The Filth – Jos tämä on fiksua sarjakuvaa, olen mielummin tyhmä

cof

”Jakaa mielipiteitä” tai ”ei jätä kylmäksi” on jännä ilmaus. Yleensä se tarkoittaa, että A on sanonut X:n olevan ihan paskaa, ja B ei uskalla sanoa, että X oli A:n mielestä paskaa, koska on itse eri mieltä eikä halua myöntää A:n mielipiteelle painoarvoa. Useimmiten ”ei jätä kylmäksi” tarkoittaa, että merkittävä osa ihmisistä pitää asiaa roskana, ja sitä ei haluta julkisesti kutsua roskaksi ja ”jakaa mielipiteitä” on poliitikon ilmaus asialle, josta ei uskalleta puhua oikeasti asiaa kuvaavilla termeillä. Jonkinasteisen internet-tutkimuksen jälkeen väittäisin, että Grant Morrisonin ja Chris Westonin minisarja The Filth jakaa oikeasti mielipiteitä. Puolen tunnin aikana vastaan ei tullut yhtään arviota tai kirjoitusta siitä, joka ei joko olisi ollut lähes varauksetonta hypeä tai hyvin ärsyyntynyttä lyttäystä. Morrison on tunnettu villeiksi äityvistä, metaforallisista tarinoista, joissa tapahtumien loogisuus ei aina ole yhtä tärkeää kuin niistä jäävä fiilis tai lukijan hämmentäminen ylipäätään. The Filth on tislattua Morrisonia, jonka ainesosat ovat shokeeraaminen, nyrkkeilyhansikkain esitetty yhteiskuntakritiikki, sekavan boschilaiset tapahtumaympäristöt ja noin kolme hyvää ideaa. Mielipiteiden jakaumassa olen tässä tapauksessa siis sitä mieltä, että The Filth on lähinnä ärsyttävä ja huono. Jatka lukemista ”Arvio: The Filth – Jos tämä on fiksua sarjakuvaa, olen mielummin tyhmä”

Arvio: Batman – The War of Jokes and Riddles

cof

Olen niin noheva supersankarisarjakuvan seuraaja, että näköjään saan luettua yhden Batman-tarinan kustakin DC-universumin uudelleenkäynnistyksestä. 2010-luvun alkupuolta hallinneesta New 52 -sarjasta tuli luettua Pöllöjen hovi/Pöllöjen kaupunki -kaksikko, ja DC Rebirth-kokonaisuudesta on nyt vuorossa The War of Jokes and Riddles. Jos laatu on tällaista, niin enempää en kaipaakaan, vaan keskityn jatkossakin haalimaan materiaalini virallisen universumi-aikajanan ulkopuolelta. Satunnaislukijalle The War of Jokes and Riddles näyttäytyy ilottomana, teennäisen kohtalokkaana ja jotenkin epämääräisenä. Siinä on mukana pari mielenkiintoista ja kunniamaininnan arvoista ideaa, mutta suuremmilta osin se tuntuu ihmeelliseltä Shaft/DC-sotahybridiltä. Käsikirjoittaja Tom King on kovasti kiitelty supersankarivisionääri, ja kuvittajapari Mikel Janínin ja Clay Mannin ote on tuoreen moderni, mutta molemmat tuntuvat silti kompastuvan kliseisiin ja modernin supersankarisarjiksen ärsyttäviin tyylikeinoihin. Tai sitten yleinen negailuni vain esti näkemästä sarjakuvassa kauheasti mitään onnistumisia, tiedä häntä. Jatka lukemista ”Arvio: Batman – The War of Jokes and Riddles”

Arvio: The Greatest Foes of Wolverine – Sopivan tyhmää ja huonoa kertakäyttölukemista

cof

Kuten aiemminkin olen todennut, silloin tällöin tekee mieli nostalgisoida typerimpien mahdollisten supersankarisarjisten kanssa. Tämänkertainen nostalgisointi on siitä poikkeuksellinen, että en ole lukenut The Greatest Foes of Wolverinea lapsena, ja sen tarinat olivat minulle sataprosenttisesti tuntemattomia. Nostalgiannälän kuitenkin tiivistää tarinoiden henki, joka on juuri sitä mitä toivoinkin. Silkinohuita juonia, hätäisesti sutaistuja kuvituksia ja Wolverinen kolmen siistin piirteen toistamista totaaliseen aivokuolemaan saakka. The Greatest Foes of Wolverine ei ole yhtä hyvää ja lukukertoja kestävää nostalgiamateriaalia kuin esimerkiksi Salatut Sodat, mutta köppäisyydessään se on samalla tietyllä tavalla vielä tyylipuhtaampaa roskaa. Minun on vaikea kuvitella, että näillä tarinoilla olisi juurikaan muuta kuin kertakäyttöarvoa, mutta facepalmaaminen joka sivulla tällaisen kirjan ajan on ihan huvittavaa ajanvietettä. Jatka lukemista ”Arvio: The Greatest Foes of Wolverine – Sopivan tyhmää ja huonoa kertakäyttölukemista”

Arvio: X-Men Gals on the Run – Kuinka alhaisen riman ali vielä pääsee?

cof

Tehdään heti alkuun selväksi, että tämän sarjakuvan valitsemalla en etsinyt mitään taiteellista arvoa tai yhtäkään ravinnonmurusta henkiselle kehitykselle. Joskus sitä haluaa vain rypeä alimpien viettiensä parissa tunnin tai kaksi, ja sitä tavoittelin, kun nappasin X-Men -oneshotin Gals on the Run kirjastosta kassiin. Gals on the Run on sarjakuvavastine pizzan tilaamiselle kotiinkuljetuksella kahden korttelin päästä. Se on riman alitus kaikille standardeille, joita itselleen on vuosien saatossa asettanut, ja satunnaisena se alitus on aivan ok ja tuntuu hyvältä. Kun huippuvuotensa ohittanut Chris Claremont käsikirjoittaa ja huippuvuotensa ohittanut Milo Manara kuvittaa, on aivan selvää, että tätä sarjista ei lueta lukupiiriesittelyä varten. Claremontilta odotan sisäistä teiniäni koskettavia mustavalkoisia juonia ja Manaralta ihan rehellistä pehmopornoa. Gals on the Run on tyhjäpäistä höttöä. Valitettavasti se ei ole edes hyvää sellaista. Mustavalkoiset juonet ja pehmopornonkin voisi tehdä edes jonkinlaisella integriteetillä. Tässä tapauksessa standardeja ei ole ollut lainkaan, ja se ei enää tunnu hyvältä. Jatka lukemista ”Arvio: X-Men Gals on the Run – Kuinka alhaisen riman ali vielä pääsee?”