Kirja vs. Leffa – Sin City

Pääsin jälleen hiljattain vierailemaan Ylen mainiossa Kirja vs. Leffa -ohjelmassa. Tällä kertaa käsittelyssä oli Sin City, ja etenkin elokuvan pohjana toimivat kolme kirjaa eli nimiteos, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä. Sin Cityähän olen hieman funtsinut tekstimuodossakin, joskin eri teokseen keskittyen. Samoja pääpointteja kuitenkin löytyy molemmista tuotoksista: Sin City toimi nuorempana paremmin, ihan kovin montaa millimetriä syvyyttä siinä ei ole, ja siitä on ihan ok nauttia kunhan Cityyn ei jää asumaan. Kanssani keskustelemassa ovat sarjakuvantekijä Anssi Vieruaho ja toimittaja Jarmo Laitaneva.

Kuuntele Kirja vs. Leffa -jakso Yle Areenasta

Arvio: Parker – The Hunter/The Outfit

Välillä se, että valikoi luettavat sarjikset täysin randomilla johtaa siihen, että ylistetyiltä tekijöiltä tulee eteen lähinnä niitä heikompia suorituksia. Näin on käynyt esimerkiksi Darwyn Cookelle, jolta on tässä blogissa käsitelty vain Vartijat ennen -pökälettä, ja siitäkin on vuosia aikaa. Joskus (suht kauan sitten) sain kuitenkin toisen Cooke-suosituksen, sarjakuvaversioinnin Parker-rikostarinoista. Nämä ovat ilmeisesti sarjakuvan ulkopuolellakin ihan joku juttu, useampiosainen sarja kertomuksia kovaksikeitetystä konnasta ja hänen edesottamuksistaan maailmassa, jossa ei ole hyviksiä ja pahiksia, vaan ainoastaan vihollisia ja pari väliaikaista ystävää. Kirjailija Donald Westlake on julkaissut Richard Stark -pseudonyymillä Parker-tarinoita 24 kappaletta, ja niitä on tehty leffoiksi eri nimillä muutamaankin otteeseen. Cooken tulkinta on supertyylitelty ja ottaa sarjakuvan mahdollisuuksista irti erittäin paljon. Nämä ovat todella komeita sarjiksia, mutta tarinoista en kyllä saa irti yhtään mitään. Rikostarinoista ja Parkerin maailmasta joko kiinnostuu tai sitten ei. Itse huomasin miettiväni useampaan kertaan, että mitä väliä näillä tarinoilla on. Ei mitään, tietenkään, mutta ei sitä pitäisi silti pohtimaan ajautua.

Arvio: El Borbah – Tylymmänpuoleinen dekkari

Kirjoitin Charles Burnsista ensimmäisen kerran muutama kuukausi takaperin, aloittaen toki hänen tunnetuimmasta teoksestaan Black Holesta. Tuolloin kommenteissa nousi muutamaan otteeseen esiin Burnsin toinen teos El Borbah, jota suositeltiin kovasti lukulistoille. Onnekkaasti Turun Sarjakuvakaupasta oli saatavilla vielä käytettynä Oulun Sarjakuvaseuran 1990-luvulla julkaisemaa suomennosta erittäin sopuisaan hintaan, joten tsekkaus oli itsestäänselvyys. Jos lisäargumentteja vielä tarvittiin, niin sarjakuvan nimihenkilö on meksikolainen vapaapainija-yksityisetsivä, mikä on tietääkseni virallisesi tunnustettu Asiallisin Mahdollinen Yhdistelmä ammatteja. El Borbah on kokoelma absurdeja noir-dekkareita, joiden sävy ja toteutus saattaa hämmentää, kunnes lukee takakannesta Burnsin sitaatin: ”Ne ovat vain sitä, minkä parissa kasvoin – katsellen kamalia elokuvia ja lukien huonoja sarjakuvia.” Ja yhtäkkiä kaikki loksahtaa kohdalleen.

Arvio: Kriminaali – Rikostarinoiden tyylit ovat hallussa, mutta käsikirjoitukset loppuvat kesken

Viime vuonna Suomen sarjiskenttään rehellisen viihdyttävää huttua rupesi tuottamaan uusi kustantamo Ilmein Entertainment, jonka takana häärii kokenut käsikirjoittaja ja tussaaja Hannu Kesola. Ilmeinin katalogi on käsitelty Hyllyyssä poikkeuksellisen tarkkaan, sillä kolmesta ilmestyneestä albumista arvion on saanut jokainen, viimesimpänä rikoslyhäreistä koostuva Kriminaali. Mainittakoon favoritismiepäilyjen hälventämiseksi, että mitään erityisempää sidettä minulla ei Ilmeiniin ole. Tykkäänpähän vain silloin tällöin nauttia myös ns. synninkevyttä sarjakuvaa, jota Ilmein tarjoilee. Kriminaali jatkaa totutulla linjalla: teemana ovat tällä kertaa realistisemmat rikostarinat, joita Kesolan lisäksi tarjoilevat käsikirjoittaja Simone Guglielmini sekä kuvittajat Mauro Bueno, Sergio Acampora, Antti Kosonen, Alex Diotto ja DEli Kashmirghost. Kriminaali vertautuu vahvasti kauhukokoelma Kaamioon: tarinoiden sävy on samanlainen ja tunnelma yhtenäinen, mutta tarinat tuntuvat ajoittain rakenteeltaan hieman lepsuilta.

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Sin City – Hell and Back

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä -sarja etenee jo kolmanteen osaansa. Kun olen retroaktiivisesti keksinyt sarjalle sääntöjä, olen tunnistanut kehityksestäni tietynlaisia käännekohtia. Lapsuuden ensimmäiset kunnon sarjismuistot (tämä on vielä tulossa), itsenäinen lukeminen ja tunne omasta kirjasta (Roope Ankan elämä ja teot), pottunokista ja eläinhahmoista ”realistisiin ihmishahmoihin” (Hämähäkkimies) ja ensimmäinen ”aikuisten sarjakuva”, joka on tämän osan teema. Voi olla, että keksin näitä käännekohtia joskus vielä lisääkin, mutta näillä näkymin neljä osaa on loppusaldo, joilla minuuteni on sarjakuvissa rakennettu.

Heräsin ”vakaviin” sarjakuviin verrattaen myöhään. Yläasteella oli kiire soittaa bändissä ja kasvattaa finnejä naamaan ja lukiossa oli niin paljon luettavaa koulun puolesta, että suunnilleen kaikki vapaa-ajan lukeminen viikottaista Akkaria lukuunottamatta jäi taka-alalle. Niinpä henkisen kehityksen aika, jolloin muukin kuin huumori- tai seikkailumateriaali alkaa kiinnostamaan, meni enemmän tai vähemmän sarjispimennossa. Palasin sarjakuvien pariin 2005, kun teattereihin tärähti ensimmäinen Sin City -leffa. Elokuva itsessäänhän on ensiluokkaista pintakiiltoa ja kikkailua, niin hyvin tehtynä, että sitä on vaikea vastustaa. 17-vuotiaaseen se iski kovaa, joten elokuvan jälkeen oli pakko haalia näppeihin myös sarjista. Isä onnistuikin joltain työreissulta tuomaan tuliaisina Hell and Back -kirjan, joka tuolloin oli melko tuore ja sattumalta viimeiseksi jäänyt Sin City -julkaisu. Tässä tapauksessa se oli ensimmäinen lukemani Sin City, joten sain sarjaan melko erilaisen ensikosketuksen kuin suurin osa lukijoista. Ja Frank Millerkään ei ollut vielä kyseenalainen hahmo, oi niitä aikoja!

Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan

Ja tästä voidaankin käynnistää vuoden 2019 otos juuri retconnaamaani ”vuoden olennaisen eurosarjisaukon paikkaus” -sarjaan, jota olen aiempina vuosina edistänyt Corto Maltesella, Luutnantti Blueberryllä jaaaaaa vaikkapa Jacques Tardin sotasarjakuvilla, niin saan tähän retconnaukseen lähes ilmatiiviin ”sarjis per vuosi” -tahdin. Koska aukkoja riittää, täytyy puskea eteenpäin. Estradille siis, Tarkastaja Ankardon tutkimukset! Belgialaisen Benoît Sokal’n etsivähahmo on tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa 1970-luvun lopussa tehdyissä lyhäreissä, mutta nykyisen muotonsa sarja löysi 1980-luvun puolella julkaistuissa pidemmissä tarinoissa. Aloitin tutustumiseni (vastoin hiljattain tekemääni lupausta) niillä ensimmäisillä lyhäreillä, joista siirryin pariin myöhäisempään kertomukseen. Koska en ole yltiösynkän klisee-noirin suurin ystävä, nuo varhaiset lyhärit tuntuivat jopa kiinnostavammilta. Niissä Ankardon vallitseva asenne on vielä sarjakuvallinen anarkismi. Myöhemmät pari tarinaa ovat kovinkin nihilistisiä, mutta niistä puuttuu ensimmäisiä kertomuksia leimaava itsetietoisuus.

Arvio: Cage – Paljon tyylittelyä, ohut toteutus

Kansikin kertoo asiaan perehtyneille, että Like Kustannuksen viime vuonna ulos pistämä Cage kuuluu samaan sarjaan aiemmin blogissa arvioidun Jokeri-sarjiksen kanssa. Molemmat ovat käsikirjoittaja Brian Azzarellon päivitettyjä tulkintoja klassisista sankareista. Jokeri oli pettymys – pelkkää sielutonta pintaa – mutta miten on Cagen laita? En olisi välttämättä tarttunut tähän kirjaan ilman kuvittajakumppani Richard Corbenia, jonka jäljen on todistettu loistavan vähän kehnommassakin käsikirjoituksessa. Corben on aiemmin saanut Azzarellonkin tasoa nostettua, sillä Mega-lehdessä 2000-luvun alkupuolella julkaistu Hulk-tulkinta ei ole lainkaan yhtä kehno kuin esimerkiksi Jokeri. Cage on oikeastaan jotain näiden kahden välistä. Se kertoo köyhien alueiden palkkasankari Luke Cagesta, joka on löytänyt uutta yleisöä viime vuosien Netflix-sarjaesiintymisillään niin Jessica Jonesissa, omassa nimikkeessään kuin uunituoreessa Defendersissäkin. Näiden esiintymisten takia Likekin innostui  julkaisemaan 15 vuotta vanhan Cage-sarjakuvan suomeksi. Olisiko kannattanut?

Arvio: Raid ja mustempi lammas – Tutut kaverit tuttuun tapaan

Harri Nykäsen Raid-kirjat ovat suomalaisen kevyen kirjallisuuden aatelistoa. Pitkäikäinen sarja on elänyt jo useamman kymmenen vuotta, ja harva suomalainen on onnistunut välttämään Raidin täysin, sen verran laajalle se on lonkeroitaan ulottanut. En itse ole koskaan ollut dekkarikirjallisuuden perään, joten Nykäsen kirjat ovat jääneet lukematta, mutta Raid-tv-sarja ja sitä seurannut elokuva ovat painuneet mieleen. Mustempi lammas on julkaistu alun perin Nykäsen kirjana vuonna 2001, ja 15 vuotta myöhemmin se valikoitui ensimmäiseksi Raidin sarjakuva-adaptaatioksi. Nykäsen kumppaniksi on liittynyt Jussi Piironen, joka kuvittaa Nykäsen elokuvallista kerrontaa tummanpuhuvaksi sarjakuvaksi. Raid ja mustempi lammas on tunnelmaltaan ja tyyliltään klassista Raidia, mutta mitään ihmeitä siltä ei kannata odottaa.

Arvio: Jokeri – Plääh

Kun nappasin kirjastosta kainalooni Brian Azzarellon ja Lee Bermejon Jokerin, aavistelin jo hieman pahaa. Tutun, paskaisen hymyn valtaama kansi on toisaalta komea, toisaalta sen estetiikka on kulahtanutta kauhukuvastoa kliseisimmillään. Ei ole mitään kiistämistä sen suhteen, etteikö Jokeri olisi supersankarisarjakuvan kiehtovimpia hahmoja, mutta samanaikaisesti se tarkoittaa, että hän on myös väistämättä yli- ja väärinkäytetty. Aivan kuten Hämähäkkimiehen suurimpien juonien takaa täytyy lähes aina paljastua Vihreä Menninkäinen, on käsikirjoittajilla pakkomielle tunkea Jokeria joka käänteeseen, sopi hän sinne tai ei. Jokerille omistettu oma kirja on siis mahdollisuus tutkia hahmoa ja sen mahdollisuuksia uusilla tavoilla, tai sitten vain mässäillä niillä ilmiselvillä jokerismeilla, joita kymmenet Batman-tarinat ja elokuvat pursuavat yli äyräidensä. Valitettavasti Azzarellon ja Bermejon Jokeri on puhtaasti jälkimmäisen kategorian kamaa.

Arvio: Nimettömien hautojen maa – Suomi-noir muistuttaa amerikkalaista esikuvaansa

Peräänkuulutin hetki sitten noir-sarjakuvaa, josta puuttuisivat kyyniset kytät, lakoniset kertojaäänet ja kohtalokkaat naiset. Tässä sellainen nyt sitten olisi, ja vielä ihan härmäläistä alkuperää! Ossi Hiekkalan esikoisteos Nimettömien hautojen maa kertoo kolme tarinaa suomalaisesta alamaailmasta, jonka jäljet lakaistaan useimmiten lopulta pimeisiin metsiin tai muutoin kansalaisten ja poliisien näkymättömiin. Nimettömien hautojen maa julkaistiin elokuussa 2016, ja oman huomioni se kiinnitti ensi kädessä upean kantensa vuoksi. Sarjakuva on aina toki taidetta, mutta Hiekkalan tarinat ovat silti ensisijaisesti tyylitietoista viihdettä. Kyynisempi sarjiselitisti voisi valittaa siitä, että kuun tekeminen pääkalloksi on alleviivaavaa tai kornia, mutta se on oikeasti vain hiton siistiä.