Arvio: Cage – Paljon tyylittelyä, ohut toteutus

cof

Kansikin kertoo asiaan perehtyneille, että Like Kustannuksen viime vuonna ulos pistämä Cage kuuluu samaan sarjaan aiemmin blogissa arvioidun Jokeri-sarjiksen kanssa. Molemmat ovat käsikirjoittaja Brian Azzarellon päivitettyjä tulkintoja klassisista sankareista. Jokeri oli pettymys – pelkkää sielutonta pintaa – mutta miten on Cagen laita? En olisi välttämättä tarttunut tähän kirjaan ilman kuvittajakumppani Richard Corbenia, jonka jäljen on todistettu loistavan vähän kehnommassakin käsikirjoituksessa. Corben on aiemmin saanut Azzarellonkin tasoa nostettua, sillä Mega-lehdessä 2000-luvun alkupuolella julkaistu Hulk-tulkinta ei ole lainkaan yhtä kehno kuin esimerkiksi Jokeri. Cage on oikeastaan jotain näiden kahden välistä. Se kertoo köyhien alueiden palkkasankari Luke Cagesta, joka on löytänyt uutta yleisöä viime vuosien Netflix-sarjaesiintymisillään niin Jessica Jonesissa, omassa nimikkeessään kuin uunituoreessa Defendersissäkin. Näiden esiintymisten takia Likekin innostui  julkaisemaan 15 vuotta vanhan Cage-sarjakuvan suomeksi. Olisiko kannattanut? Lue loppuun

Mainokset

Arvio: Raid ja mustempi lammas – Tutut kaverit tuttuun tapaan

sdr

Harri Nykäsen Raid-kirjat ovat suomalaisen kevyen kirjallisuuden aatelistoa. Pitkäikäinen sarja on elänyt jo useamman kymmenen vuotta, ja harva suomalainen on onnistunut välttämään Raidin täysin, sen verran laajalle se on lonkeroitaan ulottanut. En itse ole koskaan ollut dekkarikirjallisuuden perään, joten Nykäsen kirjat ovat jääneet lukematta, mutta Raid-tv-sarja ja sitä seurannut elokuva ovat painuneet mieleen. Mustempi lammas on julkaistu alun perin Nykäsen kirjana vuonna 2001, ja 15 vuotta myöhemmin se valikoitui ensimmäiseksi Raidin sarjakuva-adaptaatioksi. Nykäsen kumppaniksi on liittynyt Jussi Piironen, joka kuvittaa Nykäsen elokuvallista kerrontaa tummanpuhuvaksi sarjakuvaksi. Raid ja mustempi lammas on tunnelmaltaan ja tyyliltään klassista Raidia, mutta mitään ihmeitä siltä ei kannata odottaa. Lue loppuun

Arvio: Jokeri – Plääh

dav

Kun nappasin kirjastosta kainalooni Brian Azzarellon ja Lee Bermejon Jokerin, aavistelin jo hieman pahaa. Tutun, paskaisen hymyn valtaama kansi on toisaalta komea, toisaalta sen estetiikka on kulahtanutta kauhukuvastoa kliseisimmillään. Ei ole mitään kiistämistä sen suhteen, etteikö Jokeri olisi supersankarisarjakuvan kiehtovimpia hahmoja, mutta samanaikaisesti se tarkoittaa, että hän on myös väistämättä yli- ja väärinkäytetty. Aivan kuten Hämähäkkimiehen suurimpien juonien takaa täytyy lähes aina paljastua Vihreä Menninkäinen, on käsikirjoittajilla pakkomielle tunkea Jokeria joka käänteeseen, sopi hän sinne tai ei. Jokerille omistettu oma kirja on siis mahdollisuus tutkia hahmoa ja sen mahdollisuuksia uusilla tavoilla, tai sitten vain mässäillä niillä ilmiselvillä jokerismeilla, joita kymmenet Batman-tarinat ja elokuvat pursuavat yli äyräidensä. Valitettavasti Azzarellon ja Bermejon Jokeri on puhtaasti jälkimmäisen kategorian kamaa.

Lue loppuun

Arvio: Nimettömien hautojen maa – Suomi-noir muistuttaa amerikkalaista esikuvaansa

dav

Peräänkuulutin hetki sitten noir-sarjakuvaa, josta puuttuisivat kyyniset kytät, lakoniset kertojaäänet ja kohtalokkaat naiset. Tässä sellainen nyt sitten olisi, ja vielä ihan härmäläistä alkuperää! Ossi Hiekkalan esikoisteos Nimettömien hautojen maa kertoo kolme tarinaa suomalaisesta alamaailmasta, jonka jäljet lakaistaan useimmiten lopulta pimeisiin metsiin tai muutoin kansalaisten ja poliisien näkymättömiin. Nimettömien hautojen maa julkaistiin elokuussa 2016, ja oman huomioni se kiinnitti ensi kädessä upean kantensa vuoksi. Sarjakuva on aina toki taidetta, mutta Hiekkalan tarinat ovat silti ensisijaisesti tyylitietoista viihdettä. Kyynisempi sarjiselitisti voisi valittaa siitä, että kuun tekeminen pääkalloksi on alleviivaavaa tai kornia, mutta se on oikeasti vain hiton siistiä. Lue loppuun

Arvio: The Complete Pistolwhip – Seikkailutarinoita seikkailutarinoiden ystäville

dav

Matt Kindtin ja Jason Hallin dekkarisarjakuva Pistolwhip kulkee tyylillisesti jossain Dick Tracyn ja Roger Rabbitin jalanjälkien puolivälissä. Kuten noir- ja dekkarityylilajeihin kuuluu, kliseet ja ominaispiirteet ovat tekijöillä hallussa, ja niiden käytössä ei ole säästelty. Välillä alkaa tuntua siltä, että olisi todella virkistävää lukea noir-sarjakuva ilman kyynistä kertojaääntä, kauniita mutta tappavia femme fatale –hahmoja tai pikkumaisia poliiseja, mutta tyydytään pieniin askeliin. Pistolwhipin päähenkilö, hotellin laukkupojasta yksityisetsiväksi siirtynyt Mitch Pistolwhip kiskoo viskin sijaan pannukakkuja. Kai siitä voi aloittaa. Lue loppuun

Arvio: Blacksad 4 & 5 – Tyylikeskeisyydestä hahmokeskeisyyteen

dav

Etsiväkissa Blacksadin koettelemukset jatkuvat kirjasarjan 4. Ja 5. osassa Yhdysvaltain eteläosissa. New Orleansiin sijoittuva Hiljainen helvetti ja sieltä road tripin tavoin kohti Meksikon rajaa matkaava Amarillo ovat laadukkaita ja esittelevät Blacksadiin uusia näkökulmia, mutta ei toki niin paljoa, että perusasioista tingittäisiin. Ensimmäiset osat fiilistelivät noir-tyyliä ja 1950-luvun loppupuolen miljöötä. Näissä myöhemmissä osissa Juan Diaz Canales ja Juanjo Guarnido alkavat marssittaa esiin henkilöhahmoja yhä voimakkaammin. Lue loppuun

Arvio: The Sleeper Omnibus – Viihdyttävä noir-kliseemöhkäle

dav

Ed Brubaker on tämän hetken kuumimpia sarjakuvakäsikirjoittajia. Zoolander-leffaa lainatakseni ”kaveri voisi vääntää tortut, kääriä ne folioon ja myydä kuningatar Elisabetille korviksina”. Marvel-leffojen inspirointi omilla Kapteeni Amerikka –tarinoilla ja muutama hitti-minisarja tekevät uralle kummia. Sleeper on Brubakerin taidonnäyte reilun kymmenen vuoden takaa, alun perin 2003-2005 julkaistu minisarja. Sean Phillipsin kuvittama kirja on klassinen noir –agenttikertomus, mitä nyt sijoittuu nykyaikaan ja henkilöhahmoilla on kovien ilmeiden lisäksi supervoimia. Tyylillisesti mitään erityisen freesiä ei ole haettu, vaan kaikki tyylilajin kliseet löytyvät tarinasta nopeasti. Lue loppuun