Arvio: Yön ritari III – Herrakansa

Tieto siitä, että Frank Miller ja Brian Azzarello palaavat Yön ritari -sarjan pariin oli vähän kuin James Woods ja Zack Snyder ilmoittaisivat tekevänsä jatko-osan Suurelle gangsterisodalle. Periaatteessa on kiva nähdä erinomaisen alkuperäisen taideteoksen saavan uutta huomiota, mutta hhnngggghhh. Alkuperäiset tekijät ovat tässä välillä flipanneet vainoharhaiseen alt-rightiin, kun taas uudet vahvistukset ovat aiemmissa töissään olleet  hienovaraisia kuin kymmenen kilon leka ja tyylitajuisia kuin Vesa Keskinen. En kuitenkaan suostunut luopumaan toivosta, sillä olen pitänyt joistain Millerin parjatummistakin teoksista, Azzarello on tehnyt ainakin yhden hyvän Hulk-stoorin ja tykkään hieman salaa Snyderin 300-tulkinnasta. Yön ritari III – Herrakansa on juuri julkaistu suomeksi, joten ei muuta kuin tulta päin pelonsekaisin tuntein! Ja mikä helpotus: se ei ollut niin kamala kuin olisi voinut olla, jos nyt ei ihan täydellinen napakymppikään. Minun on vaikea olla kovinkaan objektiivinen arvostelija, joten tekstille täytyy antaa intoiluvaroitus.

Arvio: Cage – Paljon tyylittelyä, ohut toteutus

Kansikin kertoo asiaan perehtyneille, että Like Kustannuksen viime vuonna ulos pistämä Cage kuuluu samaan sarjaan aiemmin blogissa arvioidun Jokeri-sarjiksen kanssa. Molemmat ovat käsikirjoittaja Brian Azzarellon päivitettyjä tulkintoja klassisista sankareista. Jokeri oli pettymys – pelkkää sielutonta pintaa – mutta miten on Cagen laita? En olisi välttämättä tarttunut tähän kirjaan ilman kuvittajakumppani Richard Corbenia, jonka jäljen on todistettu loistavan vähän kehnommassakin käsikirjoituksessa. Corben on aiemmin saanut Azzarellonkin tasoa nostettua, sillä Mega-lehdessä 2000-luvun alkupuolella julkaistu Hulk-tulkinta ei ole lainkaan yhtä kehno kuin esimerkiksi Jokeri. Cage on oikeastaan jotain näiden kahden välistä. Se kertoo köyhien alueiden palkkasankari Luke Cagesta, joka on löytänyt uutta yleisöä viime vuosien Netflix-sarjaesiintymisillään niin Jessica Jonesissa, omassa nimikkeessään kuin uunituoreessa Defendersissäkin. Näiden esiintymisten takia Likekin innostui  julkaisemaan 15 vuotta vanhan Cage-sarjakuvan suomeksi. Olisiko kannattanut?

Arvio: Jokeri – Plääh

Kun nappasin kirjastosta kainalooni Brian Azzarellon ja Lee Bermejon Jokerin, aavistelin jo hieman pahaa. Tutun, paskaisen hymyn valtaama kansi on toisaalta komea, toisaalta sen estetiikka on kulahtanutta kauhukuvastoa kliseisimmillään. Ei ole mitään kiistämistä sen suhteen, etteikö Jokeri olisi supersankarisarjakuvan kiehtovimpia hahmoja, mutta samanaikaisesti se tarkoittaa, että hän on myös väistämättä yli- ja väärinkäytetty. Aivan kuten Hämähäkkimiehen suurimpien juonien takaa täytyy lähes aina paljastua Vihreä Menninkäinen, on käsikirjoittajilla pakkomielle tunkea Jokeria joka käänteeseen, sopi hän sinne tai ei. Jokerille omistettu oma kirja on siis mahdollisuus tutkia hahmoa ja sen mahdollisuuksia uusilla tavoilla, tai sitten vain mässäillä niillä ilmiselvillä jokerismeilla, joita kymmenet Batman-tarinat ja elokuvat pursuavat yli äyräidensä. Valitettavasti Azzarellon ja Bermejon Jokeri on puhtaasti jälkimmäisen kategorian kamaa.

Arvio: Vartijat ennen: Koomikko/Rorschach – Antisankareita paremmin ja huonommin

Ensimmäinen kosketukseni Vartijat ennen –sarjoihin ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Ennen-tarinoita on laadittu yhteensä yhdeksän kappaletta (joista tosin suomennettu on vain neljä), joten tuomiota ei kannata tehdä kahden maistiaisen perusteella. Tässä kokoelmassa pääosassa ovat antisankarit Koomikko ja Rorschach. Molemmat tarinat on kirjoittanut Brian Azzarello, ja siksi onkin yllätys, kuinka eri tasoiset ne lopulta päätyvät olemaan.