Kirjoitus sisältää spoilereita Walking Dead –sarjiksen osista 1-4, Game of Thronesin kausilta 1-6, Batman: Killing Jokesta ja 43 vuotta vanhoista Hämähäkkimiehistä.
Luin hiljattain Walking Dead –sarjiksen osat 3 ja 4. Niiden aikana lukeminen alkoi tympäistä, jopa siinä määrin, että perinteisen arvion kirjoittaminen ei huvittanut lainkaan. Samaa oiretta oli havaittavissa jo aiemmin lukiessani kahta ensimmäistä osaa. Tuolloin kuitenkin ajattelin ongelman olevan zombigenressä, ehkä se vain oli osaltani loppuun kaluttu. Kolmos-nelosen aikana tajusin kuitenkin, että ongelma ei ole zombeissa, vaan nykydraamaan liittyvässä trendissä, jossa lukijan/katsojan pitäisi välittää hahmosta ilman, että tähän on annettu mitään syytä.
Samaan syyllistyy vuodesta toiseen myös toinen valtava hitti, Game of Thrones, vaikkakin television puolella. Sekä Walking Dead –sarjiksessa (en ole tv-sarjaa katsonut), että GoT:ssa esitellään uusia hahmoja jatkuvalla syötöllä, ja heistä myös hankkiudutaan eroon vähintään yhtä aktiivisesti. Tämä olisi täysin ok, jos kirjoittajilla olisi minkäänlaista intressiä tai kykyä kehittää hahmoja. Nykyhiteissä tuntuu siltä, että ainoaksi persoonaa määrittäväksi tekijäksi riittää suhde siihen yhteen henkilöön, jolla kirjoittajien mielestä oikeasti on väliä. Minusta taas päähenkilön ystävä/puoliso/äiti/isä/lapsi/whatever ei ole luonteenpiirre, eikä sellaisenaan tee kenestäkään mielenkiintoista.
Tämä ei tällaisenaan olisi toki mitään uutta. Yhden ominaisuuden hahmoja, karikatyyrejä ja turhakkeita on mahtunut kaikkiin fiktiivisiin teoksiin aikojen alusta. Heitä on kuitenkin aiemmin osattu kohdella omalle roolilleen sopivasti. Ei heidän ole oletettu herättävän tunteita tai sitoutumista, he ovat tuomassa väriä ja maustetta tarinaan. Zombitarinoissa sivuhahmojen lahtaaminen on elintärkeää, mutta se tehdään uhan tunteen luomiseksi ja goren tuomiseksi. Paremmaksi huomiseksi. Sekä Walking Deadia että Game of Thronesia vaivaa omahyväinen kaava, jossa hahmo esitellään, sitten häntä roikotetaan mukana numero- tai jaksokaupalla ilman että hän tekee käytännössä mitään, ja sitten hänet pistetään lihoiksi. Sitten heitellään yläfemmoja käsikirjoitushuoneessa (sellainen varmasti on) siitä, kuinka onnistuttiin taas mullistamaan katsojien ja lukijoiden maailmat.
Stannis Baratheonin Shireen-tyttären persoona oli ”mukava mutta kipeä plus lapsi” ja ainoa tehtävänsä järkyttää katsojia kuollessaan. Lori Grimesin persoona oli ”huolestunut Rickistä plus äiti” ja ainoa tehtävänsä järkyttää katsojia kuollessaan. Laiskaa käsikirjoittamista ja yleisön aliarviointia alusta loppuun. Hahmoja käsitellään kuin karjaa, ne kasvatetaan mielessä ainoastaan lopputulos, teuraaksi laittaminen. Shireen ja Lori ovat äärimmäisiä esimerkkejä raivostuttavimmista ylilyönneistä, mutta lähes jokainen hahmo aivan ydinpäähenkilöitä lukuunottamatta saa molemmissa tapauksissa karjan kohtelun.
Klassinen esimerkki välinpitämättömyydestä hahmoa kohtaan löytyy Jokerin syntytarinaa avaavasta Batman: Killing Joke –kirjasta. Siinä Jokerista tehdään karmiva hänen väkivallallaan Jim Gordonin tytärtä, Barbara Gordonia kohtaan. Barbaran ainoa rooli tarinassa on kärsiä ja olla hakattavana. Lopulta lukija ei edes hetkahda ruuduissa tapahtuvista hirveyksistä, koska hahmoon ei ole tarinan aikana tehty lainkaan panostuksia. Ainoaksi tavaksi saavuttaa lisäjärkytystä on väntää väkivaltaan lisää volyymia. Walking Deadkin joutuu jatkuvasti etsimään uusia hirveyksiä, joita pistää hahmonsa kärsimään, koska mitään muuta sisältöä heille ei suoda. Naisille se on raiskauksia ja kuolemaa, miehille raajojen menettämistä, heidän rakastamiensa naisten raiskauksia ja kuolemaa. Helkkari miten vanhanaikaista ja ällöttävää.
En toki tarkoita, etteikö hahmojen tulisi silloin tällöin kupsahdella. Hahmon kuolema on oikein käytettynä valtava tarina. Gwen Stacyn kuolema muistetaan edelleen, 43 vuotta tapahtumisensa jälkeen. Ja vaikka hahmon tärkeimmäksi ominaisuudeksi jäi ”kuoli”, Gwen oli ennen kuolemaansa oikea persoona. Hän oli hahmo, jota kehitettiin, ja jonka eteen kuolema tuli viimeisenä vaihtoehtona sen jälkeen, kun hän oli jo tehnyt vaikutuksen niin Peter Parkeriin kuin lukijoihinkin. Jälkikäteen, kun samaa efektiä on yritetty kopioida, suurin osa yrityksistä on kompastunut juuri lyhytnäköisyyteensä. Kun ensimmäinen pohdinta on ”millaisenhan hahmon kuolema saisi eniten reaktioita aikaan”, niin ollaan jo vahvasti hakoteillä.
Loppujen lopuksi hahmojen persoonien merkityksettömänä pitäminen ja pelkän kuoleman tehoon luottaminen kertoo käsikirjoittajien yksinkertaisesta maailmankatsomuksesta. Ikään kuin kuolema, jokaista meitä koskettava maailman luonnollisin asia, itsessään olisi järkyttävän pelottava kerta toisensa jälkeen. Emme me pelkää kuolemaa sen itsensä vuoksi, me pelkäämme sitä, koska se vie meiltä pois ihmiset joista välitämme. Walking Dead ja Game of Thrones ovat täysin unohtaneet tämän, jos ne sitä koskaan ovatkaan tienneet. Toki tarpeeksi isolla tappoprosentilla on pakko joskus osua oikeasti koskettavaankin kuolemaan, sokea kanakin lahtaa joskus oikean jyvän. Minkäänlaisesta tarkkanäköisyydestä tai oivaltavuudesta siinä ei kuitenkaan ole kyse.
Tulen varmaan katsomaan Game of Thronesin loppuun, ja saatan lukea Walking Deadia sopivien numeroiden tullessa vastaan, mutta mikäli molemmat katoaisivat maan päältä tänään, ei kaipaus olisi järin suurta. Se ei ole merkittävän popkulttuuriteoksen vaan kertakäyttöviihteen tunnusmerkki.
Hyllyy 
Whoa, nyt kyllä!
GoT kyllä kehittelee hahmoja mielestäni oikein ansiokkaasti. GRRMin alkuperäinen idea kirjasarjassa oli kirjoittaa ns. realistinen fantasia jossa henkilöhahmoilla ei ole ns. plot armouria niin kuin normaalissa fantsussa perinteisesti on ollut. Tämän vuoksi hahmojen tappaminen on ollut shokeeraavaa alun perin kun lukija/katsoja olettaa, että kaikki käy hyvin kuten ennenkin genreen on kuulunut. Jos GoT katoaisi maan päältä, se olisi suuri vahinko genrelle ja televisiolle.
Walking Dead hakee samaa mielestäni samaa realismia ja lahtaa tämän vuoksi hahmoja oikealle ja vasemmalle. WD on myös mahdollistanut AMC kanavan kasvun varteenotettavaksi laatutelevision tuottajaksi.
Killing Joke oli myös tarkoituksellinen ei-canon one off missä Moore sai mellastaa niin kuin halusi. Vastaavahko vaihtoehtotodellisuus kuiten vaikka Neukku-Teris. Jostain syystä Barbara Gordon kuitenkin jäi raajarikoksi ja muuttui Oraakkeliksi myöhemmissä tarinoissa joiden kirjoittamisessa Moorella ei ollut osaa eikä arpaa. Hahmokehitys oli siis tarkoituksella vähäisempää tässä tarinassa.
TykkääTykkää
Kaikki mitä sanoit on totta (paitsi GoTin katoaminen tässä vaiheessa), mutta ei liity blogin pointtiin. GRRM:n plot armourin eliminointi on jalo aate, mutta sitä ei ole toteutettu oikein. Esim. Ned, Robb ja Catelyn olivat olennaisia ja aktiivisia toimijoita juonen kannalta, ja heidän kuolemansa olivat tehokkaita ratkaisuja. GoT on kuitenkin täynnä näitä henkilöitä, joilla ei ole muuta virkaa kuin saada katsojan kiintymys olemalla mukavia ja reiluja ja fiksuja ja kauniita, ja sitten ne listitään pois. GRRM on siis rakastunut omaan ideaansa, ja ennen kaikkea itseensä sen keksimisen vuoksi, ja käyttää sitä monessa kohtaa perusteettomasti ja epäloogisesti. Varsinkin kun Daenerys ja Jon Snow saavat jatkaa itseään toistavaa maitonaamailuaan kaudesta toiseen jäätävän plot armourin suojissa.
Walking deadkin yrittää, mutta ei oikein onnistu kertaakaan. Hahmoja listitään, mutta ei se oikeuta sitä että niiden kehitys on ohutta/olematonta. Koko hommasta paistaa se, että Rick on ainoa, jolla on tässä merkitystä, koko ajan. Muihin ei oikeasti panosteta, he ovat mukana vain reagoimassa Rickin tekosiin. Televisio (tai sarjakuva) ei voi luistaa paskaa hahmon- ja juonenkehitystä realismitekosyyllä. Kyllä draamassa pitää olla hahmonkehitystä, siksi se on käsikirjoitettua. Haluaisin myös uskoa esim. Breaking Badin ja Mad Menin vaikuttaneen AMC:n kasvuun, vaikka ilmeisen keskinkertainen WD tällä hetkellä niiden ratingseissa jyllääkin.
Killing joke on tosiaan vaihtoehtotodellisuuden tarina, ja sitä ei pidä heijastaa ulkopuolella pyörivään isoon tarinaan. Silti hahmon ottaminen mukaan tarinaan vain kärsimään ja herättämään järkytystä on vähän köyhän plot device, aika vanhanaikaista damsel in distress -meininkiä. Moorelta voisi vaatia vähän enemmän luovuutta, kyllä se Jokeri olisi muillakin tavoilla voinut koittaa Jimiä häiriköidä. Ei olisi tarvinnut ottaa ulkopuolista hahmoa vain kaltoinkohdeltavaksi.
TL;DR: Hahmojen tappaminen on paikallaan, mutta on typerää olettaa katsojan/lukijan kiinnostuvan hahmosta vain koska kirjoittaja niin käskee. Kyllä tunnereaktio pitää ansaita, ei se ilmaiseksi tule.
TykkääTykkää