Top 10 mieleenpainuneimmat sarjakuvahetket

Tähän postaukseen innoituksen tarjosivat Suomi-Rivendell-Asgard-blogin Atte vastaavalla postauksellaan, sekä alkuperäisen idean Twitterissä heittänyt Avi Heikkinen.  Onko kyseessä siis korona-ajan somehaaste, sellainen joihin olen tiukasti välttänyt osallistumasta? Ei saatana, parempi olla olematta, muutenhan tässä menisi omat lupaukset ihan pilalle. Tässä ei-haasteessa tehtävänä oli siis listata omat top 10 sarjakuvahetkesi. Mikä top 10 se nyt sitten on? Parhaat? Koskettavimmat? Haisevimmat? Arvatenkin jotain toivotusta listauksesta voi päätellä, mutta vivahteet jäävät itse tulkittaviksi. Koska en nyt aikonut ryhtyä mihinkään laajaan arkistojen tonkimiseen tai pitkälliseen eliminointiprosessiin parhaiden löytämiseksi, päätin valita tarkennuskriteeriksi mieleenpainuneimmat. Suurelta osin se tarkoittaa myös subjektiivisia suosikkeja, mutta ei missään nimessä parhaita. Aten listalla oli paljon koskettavuutta, inspiraatiota ja suuren draaman tuntua. Minulla niitä on tarjolla vähemmän. Tällä listalla on paljon enemmän pieniä hetkiä, joista osa on kyllä liikuttavia ja puhuttelevia, mutta jostain syystä enemmän surullisia kuin ylentäviä. Ja sitten on ihan rehellistä perseilyä. Sarjakuvaan tiivistyvä ihmiselon ihanuus ja kurjuus arkisissa pienissä ruuduissa. Nämä eivät ole parhaat eivätkä absoluuttiset, mutta tässä hetkessä ne ovat ne ainoat oikeat. Jatka lukemista ”Top 10 mieleenpainuneimmat sarjakuvahetket”

Pohdinta: miten sarjakuvia pitäisi myydä ja markkinoida?

cof
Kuva: Sami Nyyssölä – Learn Finnish without Studying

Disclaimer: en ole itse koskaan tehnyt tai myynyt sarjakuvaa, joten en ole kokemusasiantuntija. Olen kuitenkin koulutukseltani markkinointiekonomi ja työskentelen media-alalla palveluiden kehittämisen ja yleisöjen löytämisen parissa, joten jonkinlaista pätevyyttä asiaan on olemassa. Saatte lukijoina itse päättää, onko näillä horinoilla arvoa vaiko eikö, kuten kaikessa muussakin blogin sisällössä. Seassa on varmasti myös paljon spekulaatioita, joita korjaan mieluusti paremman tiedon valossa. Jatka lukemista ”Pohdinta: miten sarjakuvia pitäisi myydä ja markkinoida?”

Hyllyy 4 vuotta – perinteiset hittilistat ja pohdintaa lukumotivaatiosta

Ihme4
Neljä, mikä fantastinen numero. Y’all didn’t know I was a graphic designer too!

S’om taas vuoden verran vettä Vantaan-, Aura-, Touru- ja Oulunsiikaonpyhäkala-joessa virrannut. Hyllyy täyttää neljä vuotta, ja on aika katsella jälleen TILASTOJA. Aah, synttäri, mikä ihana tekosyy numeronmurskaukselle. Perinteiseen tapaan listataan jälleen parhaat, luetuimmat ja ylinukutuimmat. Lisäksi ajattelin hieman pohdiskella omaa lukumotivaatiotani, kun olen sen kanssa viime aikoina aika paljon paininut. Tekstiä on paljon, että toivottavasti teillä on sellainen mukava sunnuntai-asento. Jatka lukemista ”Hyllyy 4 vuotta – perinteiset hittilistat ja pohdintaa lukumotivaatiosta”

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Sin City – Hell and Back

cof

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä -sarja etenee jo kolmanteen osaansa. Kun olen retroaktiivisesti keksinyt sarjalle sääntöjä, olen tunnistanut kehityksestäni tietynlaisia käännekohtia. Lapsuuden ensimmäiset kunnon sarjismuistot (tämä on vielä tulossa), itsenäinen lukeminen ja tunne omasta kirjasta (Roope Ankan elämä ja teot), pottunokista ja eläinhahmoista ”realistisiin ihmishahmoihin” (Hämähäkkimies) ja ensimmäinen ”aikuisten sarjakuva”, joka on tämän osan teema. Voi olla, että keksin näitä käännekohtia joskus vielä lisääkin, mutta näillä näkymin neljä osaa on loppusaldo, joilla minuuteni on sarjakuvissa rakennettu.

cof

Heräsin ”vakaviin” sarjakuviin verrattaen myöhään. Yläasteella oli kiire soittaa bändissä ja kasvattaa finnejä naamaan ja lukiossa oli niin paljon luettavaa koulun puolesta, että suunnilleen kaikki vapaa-ajan lukeminen viikottaista Akkaria lukuunottamatta jäi taka-alalle. Niinpä henkisen kehityksen aika, jolloin muukin kuin huumori- tai seikkailumateriaali alkaa kiinnostamaan, meni enemmän tai vähemmän sarjispimennossa. Palasin sarjakuvien pariin 2005, kun teattereihin tärähti ensimmäinen Sin City -leffa. Elokuva itsessäänhän on ensiluokkaista pintakiiltoa ja kikkailua, niin hyvin tehtynä, että sitä on vaikea vastustaa. 17-vuotiaaseen se iski kovaa, joten elokuvan jälkeen oli pakko haalia näppeihin myös sarjista. Isä onnistuikin joltain työreissulta tuomaan tuliaisina Hell and Back -kirjan, joka tuolloin oli melko tuore ja sattumalta viimeiseksi jäänyt Sin City -julkaisu. Tässä tapauksessa se oli ensimmäinen lukemani Sin City, joten sain sarjaan melko erilaisen ensikosketuksen kuin suurin osa lukijoista. Ja Frank Millerkään ei ollut vielä kyseenalainen hahmo, oi niitä aikoja! Jatka lukemista ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Sin City – Hell and Back”

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Hämähäkkimies-spesiaali 1996 – Hämiksen kloonin salaisuus paljastuu!

cof

Viime vuoden lopulla aloittamassani ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä” -juttusarjassa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin vielä kerran, ja koitan löytää niistä jotain uutta sanottavaa. Juttusarja on jo nyt avittanut todella mukavia mietintöjä sarjakuvaharrastuksesta ja siitä, miten se on vuosien varrella mukana kulkenut. Vaikka nyt on kyseessä vasta sarjan toinen osa, olen ehtinyt jumppailla ideoita jo reilusti useammasta omasta tärkeästä sarjiksesta.

Sarjakuvilla on ollut valtava vaikutus oman identiteettini kehitykseen. Osa vaikutuksista on suuria ja ilmiselviä, kuten Roope Ankan elämän ja tekojen tapauksessa, mutta yhtä merkityksellisiä voivat olla pienemmät asiat. Tämänkertainen sarjakuva ei ole sellainen, jonka pariin palaisin vuosittain tai edes viiden vuoden välein, enkä sitä ehkä kenellekään erityisesti voisi suositella, se kun ei poikkeuksellisen laadukas ole. Onpahan vain ensimmäinen supersankarisarjakuva, jonka muistan koskaan lukeneeni, ja se ei ole sarjisnörtille mikään pieni asia. Jatka lukemista ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Hämähäkkimies-spesiaali 1996 – Hämiksen kloonin salaisuus paljastuu!”

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Roope Ankan elämä ja teot

cof

Kokeilenpa aloittaa uutta juttutyyppiä, jossa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin ja koitan löytää niistä vielä kerran jotain uutta sanottavaa. Itseoikeutetusti sarjan saa avata Roope Ankan elämä ja teot, jota olen aiemmin käsitellyt vain hyvin pikaisesti sivuten. Toivotaan, että juttusarja ei jää yhden kirjoituksen mittaiseksi!

Kävipä harvinaislaatuinen tilanne. Lukujono oli päässyt tyhjenemään, ja seuraavat kirjaston varaukset olisivat noudettavissa vasta muutaman päivän päästä. Rahat olivat menneet joululahjoihin ja kaikenlaiseen riettaaseen elämään, joten sarjiskauppaankaan ei ollut juuri nyt asiaa. Piti siis palata hyllystä jo valmiiksi löytyvien klassikoiden pariin. Pläräilin kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta päädyin kuitenkin sarjakuvaan, jonka olen lukenut ehkä useammin kuin minkään muun painotuotteen. Viime vuosina taukoa on tullut, mutta vuosien 1998 ja 2010 välillä luin kirjan suunnilleen kerran vuodessa. Sen jälkeen nide on tullut avattua ehkä kerran tai kaksi, kun muut sarjikset ovat vallanneet vapaat, lukemiseen käytettävissä olevat ajat. Nyt oli taas aika avata ja tavata Roope Ankan elämä ja teot. Jatka lukemista ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Roope Ankan elämä ja teot”

Hyllyy 3 vuotta – perinteinen wanha cunnon wuosicatsaus

Hyllyyn bloggaja Eeron omakuva irvistyksellä
Sarjisilmeet ovat pilaanneet bloggaajan valokuvaposeeraukset. Onneksi Ressu ja Batman ovat fotogeenisempiä.

Aaawwww hell yeah, taas on Hyllyy kitkutellut vuoden eteenpäin! Tai ei mitään kitkutellut, vaan palanut kirkkaammalla liekillä kuin aiemmin. Koska tämä on vuosikatsauksista kolmas, voidaan puhua jo Wanhasta Cunnon Wuosicatsauxesta. Tässä siis Wanha Kunnon listaus vuoden luetuimpia, ylinukutuimpia ja parhaita sarjakuvia. Bonuskategoriana tänä vuonna ajattelin listata myös huonoimpia blogissa luettuja sarjiksia, sekä huonoimpia julkaisemiani tekstejä. Hyvää mieltä kaikille siis! Jatka lukemista ”Hyllyy 3 vuotta – perinteinen wanha cunnon wuosicatsaus”

Pohdinta: Sarjisskenen ulkoreunalla

dav
Sämplätty omakuva, eli leikkasin Joe Saccon ruudun kuvastamaan itseäni. Vanhan ruudun, totta kai.

Viime viikolla silmiini osui Twitterissä poikkeuksellisen kärkäs sarjisaiheinen keskustelu. Teemana olivat nettisarjakuvan näkyvyys Suomessa, kvaak.fi -sarjissivuston ja etenkin sen keskustelufoorumin rooli suomalaisessa sarjisskenessä, sekä lähes legendaarinen ”skenen tila”. Keskustelu oli rönsyillyt Twitteristä myös Kvaakin puolelle, ja kävin lueskelemassa harrastajien kommentteja sieltä, mistä niitä vain löysin. Nuoremmissa tekijöissä Kvaakia ei koettu houkuttelevana paikkana löytää kohtalotovereita ja setäleimaa lyötiin innokkaasti porukan päälle. Kvaakissa uusia aktiivikeskustelijoita toivottiin, mutta keskustelun maku oli silti mälsän defensiivinen ja muuttumishaluton. Aluksi vastakkainasettelu nuoren tekijäpolven ja vanhan liiton sarjispartojen kesken aiheutti lähinnä turhautumista ja surua, mutta hetken asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että keskustelu, vaikka surettavia sävyjä sisälsikin, voi olla merkki ihan positiivisesta kehityksestä. Jatka lukemista ”Pohdinta: Sarjisskenen ulkoreunalla”

Pohdinta: Mitä tarkoittaa ajaton sarjakuvaklassikko?

edf

Minä osaan kirjoittaa tekstiä, joka kiinnostaa itseäni ja ehkä pariakymmentä henkilöä siihen päälle. Lahjakkaampi kirjoittaja osaa koskettaa tuhansia henkilöitä. Ammattilaiset kykenevät koskettamaan satojatuhansia, mutta ainoastaan poikkeukselliset yksilöt saavat tuotettua jotain, mikä puhuttelee kymmeniä miljoonia ihmisiä. Silloin teoksen täytyy kestää aikaa hyvin harvinaisella tavalla, ja voidaan puhua ajattomasta klassikosta. Keskustelu tästä virisi Twitterissä jonkin aikaa sitten, kun pohdimme Sandmanin asemaa ehdottomana 90-luvun klassikkona, joka kuitenkaan ei moniin enää tänä päivänä tee aivan samanlaista vaikutusta. Mikä erottaa aidosti ajattoman teoksen laadukkaasta timepiecestä? Seuraa häpeilemättömän subjektiivinen ja elitistiseltä haiskahtava pohdinta. Jatka lukemista ”Pohdinta: Mitä tarkoittaa ajaton sarjakuvaklassikko?”