Arvio: The Walking Dead 1-2 – Ammattimaisen perusvarma

WalkingDead_kansi

Robert Kirkmanin kirjoittama The Walking Dead on viime vuosien isoimpia tv- ja sarjisilmiöitä, jonka ansiosta zombeista voi puhua taas populaarikulttuurissa tosissaan. Telkkarisarjan inspiroinut sarjakuva on erittäin ammattitaitoista ja perusvarmaa koukutuskamaa, joka tuntee zombigenren kikat ja konventiot. On erittäin ymmärrettävää, että se on noussut isoksi hitiksi ja vetänyt kustantajansa Imagen kovaan nousukierteeseen. Walking Dead on kovatempoinen, jatkuvasti yllätyskäänteitä tarjoileva sarjis, jonka kuvitus on sujuvaa ja toimivaa. Se on helposti omaksuttavaa, varsinaista kurjuustrillericrackia. Ensimmäistä kirjaa ei tarvitse kovin montaa sivua kahlata, kun perusidea on jo selvillä ja täysi hööki päällä. Walking Dead ei kuitenkaan ole erityisen mullistava zombiseikkailu, ja siksi sen heikkoudet ovat monessa mielessä zombigenren yleisiä heikkouksia.

Oma zombivaiheeni osui aikaan ennen Walking Deadia. Kahlasin lukioiässä läpi Night of the Living Deadit, Dawn of the Deadit (sekä vanha että uusi, joka muuten on ihan ok), Braindeadit, Shaun of the Deadit ja monet muut deadit. Tuolloinen yliannostus johti siihen, että Walking Dead -tv-sarja, World War Z tai muut tuoreemmat zombailut eivät ole enää jaksaneet kiinnostaa. En ole siis zombeja muutamaan vuoteen harrastanut. Walking Dead -sarjis kuitenkin osoittaa, että genre ei ole juurikaan muuttunut. Zombit syntyvät selittämättömästi, ja sen jälkeen luvassa on loputtomasti selviytymistaistelua sekä henkiinjääneiden kiukuttelua ja tuskailua.

WalkingDead_sivu2

Tahti Walking Deadin kahdessa ensimmäisessä kirjassa on hengästyttävä. Hahmoja esitellään ja teilataan sellaista tahtia, että perässä on vaikea pysyä. Sen lisäksi porukan keskeiset suhteet muuttuvat kylmistä kuumiksi ja taas jäätäviksi. Ärsykkeistä ei ole pulaa. Tämä alkaa puuduttaa yllättävän nopeasti. Zombielokuvissa jokaisen tehokikan voi käyttää kertaalleen: yllättävä hyökkäys, linnoittautuminen, puolisoni/lapseni/ystäväni sai pureman jne. Kun sarjiksen tarinankaari on leffaa pidempi, jokainen tehokeino tulee toistuvasti käytetyksi, ja vaikutuksen aikaansaamiseksi uuden käänteen täytyy aina olla edellistä raastavampi. Toisen kirjan aikana aloin kiinnittää huomiota siihen, kuinka henkilöhahmojen kommunikointi toistensa kanssa on jatkuvasti silkkaa huutamista. Nyansseista Walking Deadin kohdalla ei varsinaisesti voi puhua.

WalkingDead_sivu1Alkuvaiheessa myös hahmogalleria tuntuu melko kliseiseltä. Päähenkilöksi on valittu vähemmän omaperäisesti valkoinen ydinperheen poliisi-isä pikkukaupungista, ja hänen ympärilleen kasataan sopivasti diversiteettiä: erilaisia ihmisiä, joiden erilaisuutta voidaan heijastaa sitten straight man -päähenkilöön. Onneksi tarina antaa vihjeitä siitä, että fokus voi hahmojen suhteen vielä muuttua, ja kunnollisistakin hahmoista löytyy puutteita ja heikkouksia. On hyvin riskialtista täyttää sarjakuva hahmoilla, joilla on epämiellyttäviä piirteitä. Raja antisankarin ja ”toivottavasti tuokin kuolisi pian” -inhokin välillä on hienonhieno, joten toivottavasti Kirkman löytää tasapainon mielenkiintoisten ja monipuolisten hahmojen ja ärsyttävyyden väliltä.

Kuvitus on Walking Deadissa perusvarmaa. Tony Mooren ja Charlie Adlardin kynänjälki on yksityiskohtaista ja sopivan rujoa teemaan. Vahvimmillaan molemmat kuvittajat ovat toimintakohtauksissa, joissa on oikeanlaista kaaoksen ja ryskeen tuntua. Mitään kovin ihmeellistä tai uskomatonta kuvitus ei tarjoa, ja tyyliratkaisutkin ovat perinteisiä ja hyväksi havaittuja. Kuvitus on juuri sellaista, kuin miljoonayleisön tavoittavalta sarjakuvalta voi odottaakin. Kirjojen loppuun sisällytetyt Kirkmanin kommentit kertovat, että tavoiteltu tulos on hyvin muuttumatonta visuaalisuutta numerosta toiseen. Siinä Walking Dead kyllä onnistuu.

WalkingDead_sivu3
Pisteet sarjis saa siitä, että goressa ei ole säästelty. Zombit ilman verta ja suolenpätkiä on paitsi säälittävää, myös eettisesti arveluttavaa.

Walking Dead käsittelee samoja dilemmoja, joita zombi-populaarikulttuurissa on käsitelty vuosikymmenet. Sillä on samat vahvuudet kuin tyylilajin edustajilla yleensäkin. Zombigenressä voidaan käsitellä yleisesti tabuina esitettyjä synkkiä aiheita (esim. lasten kuolemia tai eutanasiaa) ja löytää tapoja kysyä eettisiä kysymyksiä, joita popkulttuuri harvoin muuten kysyy. Se on nopeatempoista ja isoliikkeistä, mutta yllätyksetöntä ja itseään toistavaa. Tätä on helppo lukea ja sen parissa viihtyä, mutta suosittelen lukemaan muutakin sarjakuvaa, jos tästä taidemuodosta haluaa sen kaikkia hyviä puolia irti saada.

Arvosana: 66/100

The Walking Dead, kirjat 1-2
Robert Kirkman, käsikirjoitus – Tony Moore & Charlie Adlard, kuvitus
Egmont Kustannus
Hinta Suomessa 25-30 €/kirja

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Arvio: The Walking Dead 1-2 – Ammattimaisen perusvarma

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s