Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla

Nyt täytyy sanoa, että helpotti. Supersankarisarjikset ovat olleet paitsiossa paitsi blogissa, myös omissa fiiliksissäni viime aikoina. Edes yleisesti kohtuullisen hyvänä pidetyt teokset, kuten Punatähden poika, eivät saaneet kovettunutta sarjisbloggaajan sydäntä pehmenemään. Hetken ehdin jo pelätä, että olen kadottanut sarjisjuureni, siirtynyt johonkin hähmäiseen eliittiin jossa supersankareita katsotaan pitkin nenänvartta. The Superior Foes of Spider-Man kuitenkin todisti, että tästä ei ole kyse. Tällaisia supersankarisarjiksia minä nykyään kaipaan. Itsetietoisia, moderneja, rehellisesti hölmöjä, melodramaattisia, tekijöidensä näköisiä. TSFOSM on oikein mukava minisarja, jossa kaivetaan naftaliinista mittava määrä Hämiksen historian nelosketjun hahmoja ja annetaan näille viisitoista minuuttia parrasvaloissa. Ja sitä ei tehdä millään Hushin tai Guardian Devilin tosikkomaisella metodilla, vaan sillä tavalla kuin hömppähahmot ansaitsevaktin. Hömpällä.

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Hämähäkkimies-spesiaali 1996 – Hämiksen kloonin salaisuus paljastuu!

Viime vuoden lopulla aloittamassani ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä” -juttusarjassa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin vielä kerran, ja koitan löytää niistä jotain uutta sanottavaa. Juttusarja on jo nyt avittanut todella mukavia mietintöjä sarjakuvaharrastuksesta ja siitä, miten se on vuosien varrella mukana kulkenut. Vaikka nyt on kyseessä vasta sarjan toinen osa, olen ehtinyt jumppailla ideoita jo reilusti useammasta omasta tärkeästä sarjiksesta.

Sarjakuvilla on ollut valtava vaikutus oman identiteettini kehitykseen. Osa vaikutuksista on suuria ja ilmiselviä, kuten Roope Ankan elämän ja tekojen tapauksessa, mutta yhtä merkityksellisiä voivat olla pienemmät asiat. Tämänkertainen sarjakuva ei ole sellainen, jonka pariin palaisin vuosittain tai edes viiden vuoden välein, enkä sitä ehkä kenellekään erityisesti voisi suositella, se kun ei poikkeuksellisen laadukas ole. Onpahan vain ensimmäinen supersankarisarjakuva, jonka muistan koskaan lukeneeni, ja se ei ole sarjisnörtille mikään pieni asia.

Arvio: Salatut sodat – Hölmöä purkkaviihdettä, mutta rehellisesti

Tämä viikko oli melko raskas, ja jo maanantai-iltana tuntui siltä, että tarvetta olisi uudelle viikonlopulle. Minulle iski tarve tyhjentää päätä palaamalla yksinkertaisempiin aikoihin. Hyvikset hyviksinä, pahikset pahiksina, kirkkaita värejä ja mäiskettä. Salatut sodat vastaa tähän tarpeeseen loistavasti. Alun perin 1984-1985 ilmestynyt tarinakokonaisuus on supersankarisarjisten ensimmäinen iso team-up-tapahtuma. Kostajat, Ryhmä-X, Hämähäkkimies ja pari muuta siirtyvät sotaplaneetalle, jossa kaikkivoipa Tuonpuoleinen usuttaa heidät taistelemaan pahimpia vihollisiaan vastaan. Vihupuolelta löytyvät mm. tohtorit Doom ja Mustekala, Molekyylimies, Lisko, Lumoojatar, Imijä (parhaita nimikäännöksiä koskaan) ja muutama muu kehveli. Jim Shooterin käsikirjoittama sarjis ei yritä esittää olevansa erityisen fiksu tai perusteltu. Se on rehellistä purkkaviihdettä.

Arvio: Marvels – maalauksellisen maanläheinen supersankaritarina

Vähän aikaa sitten Twitterissä kiersi #5vaikuttavintasarjakuvaa –häsä, jossa käyttäjät listasivat elämäänsä eniten vaikuttaneita sarjakuvia. Latasin tiskiin kohtalaisen ilmiselviä valintoja, jotka ovat aikanaan ravistelleet. Vasta pari päivää myöhemmin tajusin, että Kurt Busiekin ja Alex Rossin Marvels olisi ehdottomasti kuulunut listalle. Marvel-maailman virstanpylvästapahtumia tavallisen supervoimattoman tallaajan näkökulmasta tarkasteleva tarina on yksi merkittävimpiä Marvel-kustantamon yksittäisiä teoksia. Se on ollut aikanaan ensimmäisiä kirjoja, joka itselleni on näyttänyt, että sarjikset pystyvät paljon muuhunkin kuin ryminään ja lihasten pullisteluun. Omalta osaltaan  se on rohkaissut tutkimaan sarjakuvia myös Hämiksen ja Disney ulkopuolelta.

Pohdinta: Tapettaviksi kasvatetut

Kirjoitus sisältää spoilereita Walking Dead –sarjiksen osista 1-4, Game of Thronesin kausilta 1-6, Batman: Killing Jokesta ja 43 vuotta vanhoista Hämähäkkimiehistä.

Luin hiljattain Walking Dead –sarjiksen osat 3 ja 4. Niiden aikana lukeminen alkoi tympäistä, jopa siinä määrin, että perinteisen arvion kirjoittaminen ei huvittanut lainkaan. Samaa oiretta oli havaittavissa jo aiemmin lukiessani kahta ensimmäistä osaa. Tuolloin kuitenkin ajattelin ongelman olevan zombigenressä, ehkä se vain oli osaltani loppuun kaluttu. Kolmos-nelosen aikana tajusin kuitenkin, että ongelma ei ole zombeissa, vaan nykydraamaan liittyvässä trendissä, jossa lukijan/katsojan pitäisi välittää hahmosta ilman, että tähän on annettu mitään syytä.

Arvio: Hämähäkkimies: Sanomalehtisarjat – Rutosti vanhan hyvän ajan rymistelyä

Melkoisen järkälemäinen Hämähäkkimies: Sanomalehtisarjat kokoaa yksiin kansiin Hämiksen strippeinä julkaistut sanomalehtiseikkailut vuosilta 1977-1981. Itsensä Stan Leen kirjoittamissa ja John Romitan kuvittamissa seikkailuissa Hämähäkkimies on perinteisimmillään: hän taistelee ryöväreitä vastaan, tuskailee heikkosydämisen May-tädin suojelemisen kanssa, murehtii rahasta ja opinnoista, ja pyörittää elämässään paria naisystävää. Tämä on sitä kamaa, mistä Hämis tunnetaan.