Pohdinta: Sarjisskenen ulkoreunalla

dav
Sämplätty omakuva, eli leikkasin Joe Saccon ruudun kuvastamaan itseäni. Vanhan ruudun, totta kai.

Viime viikolla silmiini osui Twitterissä poikkeuksellisen kärkäs sarjisaiheinen keskustelu. Teemana olivat nettisarjakuvan näkyvyys Suomessa, kvaak.fi -sarjissivuston ja etenkin sen keskustelufoorumin rooli suomalaisessa sarjisskenessä, sekä lähes legendaarinen ”skenen tila”. Keskustelu oli rönsyillyt Twitteristä myös Kvaakin puolelle, ja kävin lueskelemassa harrastajien kommentteja sieltä, mistä niitä vain löysin. Nuoremmissa tekijöissä Kvaakia ei koettu houkuttelevana paikkana löytää kohtalotovereita ja setäleimaa lyötiin innokkaasti porukan päälle. Kvaakissa uusia aktiivikeskustelijoita toivottiin, mutta keskustelun maku oli silti mälsän defensiivinen ja muuttumishaluton. Aluksi vastakkainasettelu nuoren tekijäpolven ja vanhan liiton sarjispartojen kesken aiheutti lähinnä turhautumista ja surua, mutta hetken asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että keskustelu, vaikka surettavia sävyjä sisälsikin, voi olla merkki ihan positiivisesta kehityksestä. Jatka lukemista ”Pohdinta: Sarjisskenen ulkoreunalla”

Mainokset

Pohdinta: Mitä tarkoittaa ajaton sarjakuvaklassikko?

edf

Minä osaan kirjoittaa tekstiä, joka kiinnostaa itseäni ja ehkä pariakymmentä henkilöä siihen päälle. Lahjakkaampi kirjoittaja osaa koskettaa tuhansia henkilöitä. Ammattilaiset kykenevät koskettamaan satojatuhansia, mutta ainoastaan poikkeukselliset yksilöt saavat tuotettua jotain, mikä puhuttelee kymmeniä miljoonia ihmisiä. Silloin teoksen täytyy kestää aikaa hyvin harvinaisella tavalla, ja voidaan puhua ajattomasta klassikosta. Keskustelu tästä virisi Twitterissä jonkin aikaa sitten, kun pohdimme Sandmanin asemaa ehdottomana 90-luvun klassikkona, joka kuitenkaan ei moniin enää tänä päivänä tee aivan samanlaista vaikutusta. Mikä erottaa aidosti ajattoman teoksen laadukkaasta timepiecestä? Seuraa häpeilemättömän subjektiivinen ja elitistiseltä haiskahtava pohdinta. Jatka lukemista ”Pohdinta: Mitä tarkoittaa ajaton sarjakuvaklassikko?”

Arvio: Aku Ankan Suuri suomalainen murrekirja – Voiko murre tuoda sarjakuvalle lisäarvoa, vai onko kyseessä silkka nostalginen rahastustemppu?

dav

Nyt täytyy tehdä sarjisuskottavuutta nakertava tunnustus: olen aina pitänyt murresarjakuvista. Ne ovat minulle vähän kuin musikaalit: tiedostan, että teos saattaa olla puutteellinen tai jopa luokaton, ja silti pystyn nauttimaan siitä osittain pelkästään tyylilajin vuoksi. Murresarjiksen tai musikaalin ei tarvitse olla mikään klassikko, jotta palaisin sen pariin useammankin kerran.

Murresarjakuvien buumi ajoittui 2000-luvun alkupuolelle ja tuolloin julkaisuja suollettiin eurojen kiilto silmissä melkoiseen tahtiin. Ensimmäisenä apajille ehtivät muistaakseni Asterixit, kuten Opeliksin orjalaeva, Luaksolaesten lempi ja Kallija tyttölöi, ja pian tuon jälkeen markkinoille ilmestyivät myös murre-Ankat (sekä monet muut viritelmät Lätsästä, Masista, Harald Hirmuisesta ja ties mistä). Carl Barksin tarinoita murteille vääntäneiden pienalbumeiden tarinoita on koottu nyt Suomi100-hengessä yksiin kansiin, ja mukaan on lisätty myös Akkarin omissa murrespesiaaleissa julkaistuja juttuja sekä pari uuttakin murrennosta. Lopputulos on uunituore Aku Ankan Suuri suomalainen murrekirja. Oli pakko päästä tarkistamaan, vieläkö murresarjikset voivat toimia, vai onko ajan hammas jättänyt jäljelle pelkkää vaivaantunutta pakottamista. Jatka lukemista ”Arvio: Aku Ankan Suuri suomalainen murrekirja – Voiko murre tuoda sarjakuvalle lisäarvoa, vai onko kyseessä silkka nostalginen rahastustemppu?”

Pohdinta: Tapettaviksi kasvatetut

dav

Kirjoitus sisältää spoilereita Walking Dead –sarjiksen osista 1-4, Game of Thronesin kausilta 1-6, Batman: Killing Jokesta ja 43 vuotta vanhoista Hämähäkkimiehistä.

Luin hiljattain Walking Dead –sarjiksen osat 3 ja 4. Niiden aikana lukeminen alkoi tympäistä, jopa siinä määrin, että perinteisen arvion kirjoittaminen ei huvittanut lainkaan. Samaa oiretta oli havaittavissa jo aiemmin lukiessani kahta ensimmäistä osaa. Tuolloin kuitenkin ajattelin ongelman olevan zombigenressä, ehkä se vain oli osaltani loppuun kaluttu. Kolmos-nelosen aikana tajusin kuitenkin, että ongelma ei ole zombeissa, vaan nykydraamaan liittyvässä trendissä, jossa lukijan/katsojan pitäisi välittää hahmosta ilman, että tähän on annettu mitään syytä. Jatka lukemista ”Pohdinta: Tapettaviksi kasvatetut”