Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire


Grandville on suositus, jonka olen joskus aikoinaan saanut blogin kautta ja kirjannut ylös. Harvoin käy näin, mutta nyt tiesin jo ensimmäistä kolmesta seikkailusta lukiessani, että joudun tuottamaan suosittelijallle pettymyksen. Grandville ei nimittäin maistu. Bryan Talbotin kiitetty sarja on toiminnantäyteisiä rikosmysteereitä antropomorfisten eläinhahmojen steampunk-maailmassa, joka on täynnä intertekstuaalisia viitteitä niin kirjallisuuteen kuin sarjakuviinkin ja sen lisäksi myös historiallisiin tapahtumiin. Tuosta virkkeestä käy ilmi myös suurin osa sen ongelmista. Grandvillessä on aivan liikaa kaikkea. Lisäksi ratkaisu ylitäyden paletin ongelmaan on ollut myös ylituottaa kaikki. Lopputulos ei ole minun mielestäni erityisen tyylikäs tai eläväinen, pikemminkin päinvastoin. Olisipa ollut Talbotilla tiukempi kustannustoimittaja vetelemässä suitsista, niin tästä olisi voinut tulla aivan kelpo sarjakuva. Nyt jäljellä on pääasiassa hengetöntä ja itsetarkoituksellista kikkailua.

Grandville-tarinoiden päähenkilö on brittiläinen mäyrä-rikostarkastaja Archie LeBrock, joka rottakollegansa Roderick Ratzin kanssa selvittää eteen putoavia rikoksia. Grandville on lempinimi Pariisille, joka on tarinoissa maailman keskus. Napoleon on aikanaan onnistunut valloittamaan Britannian ja suurimman osan Euroopasta, mestauttanut kuningasperheen ja tehnyt saarivaltiosta vasallin. Nyt Britannia on hiljattain itsenäistynyt ja nationalismi kuohuu niin siellä kuin Ranskassakin. Jonkin ihmeen kautta jokainen LeBrockin pöydälle saapuva rikos a) paljastuu valtavaksi salajuoneksi, joka muuttaa koko historian kulkua ja b) vie brittisankarit Grandvilleen, uudestaan ja uudestaan. Tällaiset kaavat eivät ole minulle ongelmia, kyllä sarjakuvissa saakin tapahtua järjettömiä asioita. Ongelmia ovat jatkuvat guyritchiemäiset kikkailuyritelmät, metaviittaukset kaikkiin maailman asioihin ja näiden alle peittyvä, lopulta aika tylsä maailma. Kovin montaa sivua ei kirjoissa ole, joilla  Talbot ei tuntuisi jatkuvasti tökkivän lukijan kylkeä. ”Huomasitko ton? Huomasitko mihin se viittaa? Huomasitko miten osoitin tuntevani tosi paljon muita kirjoja ja sarjiksia? Huomasitko miten sinä ja minä ollaan fiksuja kun tunnistettiin se viittaus? Huomasitko?” HUOH.

Tässä itse asiassa hyvä pätkä johon tiivistyy iso osa ongelmista. Tönkkö kuvitus, väkinäinen intertekstuaalisuus, kankea dialogi

Kuvituksella ei mene paljon paremmin. Steampunk-maailma on kyllä nätisti visioitu ja eläinhahmot suht ilmeikkäitä, mutta kaikesta tekemisestä on kiillotettu liike, elämä ja into pois. Yllättävän graafiseksi äityvä väkivaltakaan ei tunnu oikein missään, kun panokset ovat ohuet ja iskujen takana ei ole painoa. Grandvilleä lukiessaan muistelee kaiholla vaikkapa samankaltaista Blacksadia. Vaikka sen maailma ja hahmot olivat usein Grandvilleä selkeästi ohuempia, onnistuttiin niihin lataamaan kuvituksella ihan erilaista tunnetta ja merkitystä. Talbot on hyvä piirtämään, mutta sarjakuvana Grandville on hengetön. Se tuntuu työryhmän tekemältä tuotteelta, ei miltään mistä pitäisi välittää. Ylituotettu on sana, joka pyöri toistuvasti mielessäni. Grandvillessä on pidetty niin paljon huolta siitä, ettei missään ole vikaa ja kaikki on täydellistä, että jäljelle ei jäänyt mitään. Jos maailmasta tappaa hyönteiset, ei jäljelle jää myöskään kukkia tai lintuja.

Sitten kun päälle laitetaan vielä tämäntyylisten tarinoiden muut helmasynnit kuten maailman yliselittäminen, ainoastaan miesten motivaattoreiksi kelpaavat naishahmot tai ylivoimainen päähenkilö ilman heikkouksia niin voi kysyä, miksi silti luin näitä kolme kirjaa enkä jättänyt yhteen. No, Grandville-tarinoissa on myös hetkensä. Pahiksille on yleensä kirjoitettu kohtalaisen hyvät motivaattorit ja he ovat hahmoina vetoavia. Steampunk-ympäristöä käytetään myös ajoittain kekseliäästi tarinan edistämiseen. Jotkut sisäpiirivitseistä ovat ihan hauskoja, ne harvat joita ei hierota lukijan naamaan aivan naurettavan pitkään. Ja halusin toki myös nähdä, löytääkö sarja tahtinsa alkukangistelujen jälkeen. Kolmen kirjan perusteella olen kuitenkin satavarma, että toisin kuin Archie LeBrock, en palaa Grandvilleen. Koska kyseessä on kuitenkin laajalti kehuttu sarja, on aiheellista miettiä miksi itse löysin tästä hädin tuskin mitään hyvää kun moni muu on nauttinut siitä suunnattomasti. 

En muista myöskään nähneeni 24:n jälkeen viihdetuotetta jossa hyvis kiduttaa pahista ihan siekailematta, ja saa sillä vielä tuloksia

Todennäköisesti Grandvillen valitsema tyyliyhdistelmä on se, mikä huomion kiinnittää. Se mikä minulle vaikuttaa aivan liialliselta, voi toiselle lukijalle olla unelmien täyttymys. Grandville myös yllättää olemalla välittämättä rajoista. Se on vuoroin hupsu, vuoroin erittäinkin rujo. Myös tuo kaikki ylituotanto, täysin tarpeeton tårta på tårta ja metavitsailu voisi kai vähemmän kyynisten lasien läpi olla vain rakkautta lajiin. Mutta perkele, kyllä lajia pitää rakastaa paremmin! Fanifiktio-osasto on sitten asia erikseen. Ei pidä tyytyä siihen että listaamalla kaiken pääsee pälkähästä keskinkertaisen toteutuksen suhteen. Grandville ja Bryan Talbot, yrittäkää uudestaan.

Kannet näissä on ihan hienot.

Arvosana: 45/100

Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire
Bryan Talbot, käsikirjoitus ja kuvitus
N. 96 sivua/kirja
Like Kustannus (ensimmäinen suomennettu osa) / Jonathan Cape (englanninkielinen kustantaja)
Hinta Suomessa 10-25 € / kirja

Sarjakuvat kaupan:

Grandville
Mon Amour
Bête Noire

Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s