Jälleen on aika tonkia Ahvenaarion perintölaatikkoa. Tällä kertaa tosin ei olla aivan sokkona hapuilemassa, sillä asialla on blogissa aiemminkin käsitelty Lewis Trondheim. Omaelämäkerran ja Maggy Garrisson -teosten pohjalta on voitu jo päätellä, että Trondheimin juttuja ovat usein jonkinlainen nuoruuden ja aikuisuuden väliin jumittunut elämä ja sivutilan käyttäminen mitä arkisimpien asioiden kuvailemiseen. Nämä ovat hyvin totta myös Jussi Jänis -sarjakuvissa, jotka ovat jonkinlaisia antropomorfisten eläinhahmojen ja perinteisten seikkailujuonien äärimmäisen tylsistyttämisen kokeita. Trondheim rakentaa kuin kiusallaan asetelmia ja tilanteita joiden antaa sitten lässähtää. Tarinoiden imuun pääsemistä ei siis ole tehty helpoksi, mutta ei Jussi Jänis myöskään turhauta tai ärsytä, vaan kummasti se alkaa kiehtoa. Mitä täysin yhdentekevää seuraavaksi tapahtuu?
Luetut tarinat, eli Jälkiä rinteessä, Blacktown ja Epäonnen kivi ovat kronologisesti kolme ensimmäistä Jussi Jänis -tarinaa. Tätä ei tosin voisi kylmiltään niiden keskelle heitetty lukija arvata, sillä tarinoilla on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Jälkiä rinteessä on kertomus laskettelureissusta, jossa Jussin lisäksi merkittävässä roolissa ovat hänen kolme ystäväänsä Rikhard, Otto ja Reima. Tarina vihjailee lisäjännitteitä esimerkiksi rinteissä mahdollisesti nähdyn suden ja romanttisten intressien muodossa, mutta Trondheim opettaa jo tässä ensimmäisessä niteessä lukijansa tavoille keskittymällä oikeastaan kaikkeen muuhun, pääasiassa höpöttelyyn hiihtohisseissä, vuokramökissä tai afterskissä. Tätä ensimmäistä kirjaa lukiessa päässä pyöri irtositaatti koomikko-nero Bo Burnhamin uudesta Inside-spesiaalista (joka on muuten uskomattoman hyvä, katsokaa se): ”Oh, I get it. It’s like Death Stranding, it’s fucking boring but that’s kind of the point”.
Seuraava tarina Blacktown säilyttääkin sitten juuri opituista asetelmista vain sen, että päähenkilö on abstrakti jänishahmo Jussi. Miljöö heitetään Villiin Länteen ja Jussi keskelle häntä jahtaavia rikollisjengejä, kieroja sheriffejä ja kullanhimoista pikkukaupunkia. Suurimman osan ajasta Blacktownkin keskittyy kuitenkin kaikenlaiseen oheissäätöön, vaikka toimintaa onkin reilusti ensiosaa enemmän. Loppupuolella kun väkivalta käännetään selkeästi kaakkoon, muuttuu lukeminen jopa hieman epämukavaksi. Vaikka Jussi Jänikset ovat puhtaasti aikuisten sarjakuvia, tuntuvat heikompien hakkaaminen ja ammuskelu vääränlaisilta teemoilta höpöttelysarjikseen.
Epäonnen kivi on sitten hengeltään vähän kuin kahden edellisen tarinan yhdistelmä. Sen asetelma on jälleen nykypäivän ranskalaiskaupunki ja ensimmäisestä tarinasta tutut ystävät ovat jälleen mukana. Viitataanpa laskettelureissuunkin pari kertaa. Mukana on kuitenkin myös spekulatiivisia elementtejä, jotka lisäävät tarinaan seikkailun makua. Tässä mielessä tunnelma ja sävy ovat hyvin tuttuja esimerkiksi Tinteistä, ja Epäonnen kiven voisikin nähdä jonkinlaisena hatunnostona myös sinne suuntaan (jos nyt mikään eurosarjis on koskaan ollut nostamatta hattuaan Hergelle). Kuitenkin jälleen kerran nimimotiivina toimiva kivi unohdetaan tarinan aikana monesti, kun täytyy keskittyä tärkeämpiin (=ei todellakaan tärkeisiin) sivujuoniin eksentrisistä taiteilijaystävistä, ihmissuhdehermoilusta ja sen sellaisista.
Joitain yhdistäviä tekijöitä kirjoista toki löytyy. Yhtenä pienenä yksityiskohtana havaitsin rytmityksen pysyvän hyvin luotettavana. Trondheimin dialogi on sujuvaa ja yksi Jussi Jäniksen kohokohdista. Riippumatta siitä, onko tarina tylsä, toiminnantäyteinen, poukkoileva vai johdonmukainen, huomasin useamman kerran hymähtäväni sivun kahden viimeisen ruudun aikana jollekin pikkunäppärälle heitolle. Dialogit on rakennettu kaikissa ympäristöissä melko samalla tavalla ja Jussi Jänis luottaa hahmojensa luonteisiin, joissa on tarpeeksi täytettä uskottavaan sanailuun mutta ei yhtään enempää, jottei tarinoiden kulku harhaudu sen enempää.
Kuvitustyyli Jussi Jäniksissä on hauskan epämääräinen. Itse päähahmo on vähän kuin roiskaistu sinnepäin, ja jänistä muistuttavia piirteitä on jälleen käytetty vain absoluuttisen tarvittavan minimin verran. Toisaalta Trondheim on tunnettu nimenomaan tuotteliaisuudestaan ja tajunnanvirtamaisesta työskentelytavastaan, jossa vasta päivän päätteeksi tiedetään, mihin juoni oikein sattuikaan etenemään. Ei tällaisessa metodissa ole aikaa jäädä hiomaan varjostuksia tai mikroilmeitä. Esitetään se, mikä esittää tarvitsee, ja pidetään katse tiukasti seuraavassa sivussa. Tästä näkökulmasta Jussi Jänis tuntuukin hieman piilofiksulta. Se näyttää ikään kuin roiskaistulta, sekä kässärin että kuvituksen osalta, mutta haastanpa laiskaksi metodia kutsuvan henkilön koettamaan samaa. Vaivaton tajunnanvirta ei ole mikään iisi juttu, mutta Trondheimilta se tuntuu luonnistuvan. Ei siinä, ymmärrän myös sen jos parin albumin jälkeen tuntuu lähinnä siltä, että lukija on haaskannut omaa aikaansa. Sekin on ihan validi tulkinta, sillä Jussi Jänis ei ole mitenkään syvällinen tai erityisen oivaltava, eikä yritäkään olla. Se on hengailuseuraa ja aikaa ystävien kanssa. Jokaisen asia on sitten päättää, haluaako tuollaisessa seurassa hengailla.
Arvosana: 74/100
Jussi Jäniksen ihmeelliset seikkailut: Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi
Lewis Trondheim, käsikirjoitus ja kuvitus
48 sivua / kirja
WSOY
Hinta Suomessa 10 € / kpl, saatavilla uutena kaksi ensimmäistä osaa
Sarjakuvat kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi”