Vaikka en aikoinani ollut valtavan innostunut Alex Alicen Siegfried-epookin avauksesta, lupasin kahlata trilogian kaksi jälkimmäistäkin osaa, jos ne tarpeeksi vaivattomasti tielle osuvat. Nyt tuo hetki koitti, kun sekä Valkyyria että Jumalten iltahämärä nököttivät lähikirjaston hyllyssä vieri vieressä. Pulinat siis pois, ja eihän sitä käy kieltäminen että Siegfried on silmäkarkkina aivan ensiluokkaista. Ei näiden alppareiden selailu siis mitään tervanjuontia ole. Siegfried-tarina on siis edelleen tulkinta Nibelungin sormus -oopperasta, tai toisin sanoen sitä alkuperäistä miekka ja magia -fantasiaa. Se on niin perinteinen fantasiakertomus toteutettuna suorinta mahdollista tietä, että en oikein ymmärrä mitä innostuttavaa näissä komeiden kuvien lisäksi on. Mutta hei, ainakin tässä sarjakuvassa on lohikäärme, millä saan yhden randomeimmista Sadan sarjakuvan haaste -kohdista täytettyä (tästä lisää tekstin lopussa)!
Siegfriedin matka- ja kasvukertomus jatkuu siitä mihin se jäi. Nuori nimihenkilö on saanut kuolleista vanhemmistaan uutta tietoa ja käsiinsä varsin komean miekan, joiden turvin hän lähtee etsimään lisää vastauksia. Siegfried itse ei tiedä kohtaloaan, mutta jumalat Odinin johdolla seuraavat hänen matkaansa suurella mielenkiinnolla. Siegfriedin on määrä kukistaa lohikäärme Fafnir, joka syö maapalloa sisältä käsin ja uhkaa jumalten valtaa. Ei saakeli, huomaa itsekin kuinka herkästi aiheesta puhuminen ohjaa käyttämään kulahtanutta fantasiapuheenpartta. ”On määrä kukistaa”, ihanko oikeasti? Joskus ällötän itseänikin.
Joka tapauksessa, Siegfriedin etenemistä seuraavat etenkin Odinin tytär Valkyyria ja noita Völva, joiden avulla Alex Alice kertoo tarinaa hauskalla aikarakenteella. Valkyyria ja Völva katselevat Siegfriedin matkaa etäältä, mutta heidän näkemänsä tapahtuu tulevaisuudessa, joten kirjan tapahtumat ovat samanaikaisesti yllätyksiä kaikille, mutta niitä tarkastellaan eri konteksteista. Tämä on mukavaa vaihtelua perinteisemmälle ”katsotaan mitä menneisyydessä tapahtui” -kerrontarakenteelle, jossa joku hahmoista tietää jo kaiken, mitä tapahtuu, ja toinen puolestaan ei mitään. Siegfriedin kerrontarakenne on tasapuolinen, mutta silti eri perspektiivejä tarjoava. Siegfried etenee tehtävässään samanaikaisesti kun Valkyyria ja Völva pohtivat, mitä kukin paljastuva käänne mahtaa heidän jumalaisesta näkökulmastaan tarkoittaa.
Ei liene aivan valtava spoileri, jos kerron, että Siegfriedin matka vie lopulta Fafnirin luo, ja edessä on kaikenlaista miekanheilutusta. Kolmas osa, Jumalten iltahämärä, onkin lähinnä tyylittelyä ja massiivisia taisteluruutuja. Samanaikaisesti se yrittää tuoda juoneen vielä pari uutta ja yllättävää elementtiä, mutta öljytyt lihakset ja teroitetut miekat kiiltelevät sen verran häikäisevästi, että juonen merkitys muuttuu vieläkin vähäisemmäksi kuin edellisissä osissa, jos mahdollista. Toisaalta myös kuvitus pääsee nousemaan uudelle tasolle ja varsinkin valtaisan Fafnirin kanssa Alice tekee komeaa jälkeä. Tuo lienee toiseksi suurin lohikäärme, jonka olen nähnyt.
Nätistä jäljestä ja sujuvasta kerronnasta huolimatta minun on kovin vaikea hahmottaa, miksi tämä sarjakuva on tehty. Nibelungin sormuksen tarinassa ei ole kauhean montaa järisyttävän unohtumatonta elementtiä, ja ainakin nykyajassa, jossa fantasia on maailman seuratuinta viihdettä, Siegfried tuntuu vanhanaikaiselta. Ymmärrän kyllä, että on ollut aika, jolloin ryppyotsaisen ”aikuista” sarjakuvaa saatika fantasiagenren sarjista oli tarjolla niukasti, ja kaikki mitä julkaistiin, kelpasi luettavannälkäisille faneille, mutta onko näin vielä nykyäänkin? Itsestäni ainakin tuntuu, että nykypäivänä pinnalle nousevat ne tulkinnat, jotka voivat tarjota jotain uutta tai uniikin tuntuista genreen. Siegfried ei näin tee. Alicen toteutustaidot ovat aivan moitteettomat, mutta kauhean montaa tavaramerkkipiirrosta en Siegfriedistä bongannut. Tavaramerkkipiirroksella tarkoitan siis kuvaa, jossa tekijän oma käsiala ja tunnistettava tyyli toisivat aiheeseen jotain uutta ja ihastuttavaa, sellaista millä sarjakuva nousee seuraavalle tasolle ja tekijän nimi jää mieleen. Siegfriedin perusteella Alice tuntuu lähinnä sarjakuvantekorobotilta. En usko, että erottaisin hänen tekemäänsä kuvitusta kymmenestä muusta saman tyylin edustajasta, jos ne laitettaisiin riviin.
Jos tykkäät wanhasta kunnon fantasiasta eivätkä kliseet häiritse, niin nappaa toki Siegfried-trilogia kainaloosi. Toteutus on niin laadukas, että aika ei tunnu hukatulta, vaikka tarina herättikin lähinnä kyynisyyttä, joten tyylilajin ystävälle Siegfriedin pitäisi upota kuin miekan kylkiluiden väliin. Itse keksin paljon mielenkiintoisempiakin sarjiksia luettavaksi.
Arvosana: 63/100
Koska tästä tekstistä tuli Siegfriedin kädenlämpöisyyden vuoksi lyhyt, mutta komeita kuvia olisi vielä jäljellä, pari sanaa alussa mainitusta Sadan sarjakuvan haasteesta. Erilaiset lukuhaasteet ovat olleet suosittuja viime vuosina, ja varsinkin kirjabloggaajat suosivat niitä. Itse en ole aiemmin haasteisiin tarttunut, kun luettavaa on muutenkin riittänyt vaikka kuinka. Tänä vuonna ajattelin kuitenkin katsoa, miten yksi- tai monipuolisesti sarjiksia tulee luettua dokumentoimalla lukemisiani Sadan sarjakuvan haasteeseen niin, että yksi sarjakuva soveltuu useampaan kohtaan jos se täyttää useamman kriteerin. Kyseessä on siis lista sarjakuvakriteerejä kuten ”sarjakuvassa on onnellinen loppu/sarjakuva on eurooppalainen/sarjakuva on supersankarisarjakuva/sarjakuvassa on lohikäärme”. Olen dokumentoinut etenemistä omaan käyttöön, enkä nyt tiedä onko dokumentoinnin jakamisesta sen suurempaa iloa muille, mutta jos haluat laajentaa sarjislukemistoasi, käy nappaamassa lista talteen ja eikun tahkoamaan!
Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä
Alex Alice, käsikirjoitus ja kuvitus
80 sivua per osa
Zoom Teufel
Hinta Suomessa 15-24 € / kirja
Sarjakuva kaupan:
Turun Sarjakuvakauppa (kaikki osat)
Adlibris, osa 2
Adlibris, osa 3
Hyllyy 