Arvio: Hämärän prinssi – Ilmastonmuutoksen vastustaminen on tekoja, ei perseestä oloa

cof

Huom. Tässä tekstissä on tavallista vähemmän sarjakuvan arviointia, sillä ajauduin lähes kaikista tulokulmista vain haukkumaan sen päähenkilöä. Onneksi blogin ei tarvitse olla ammattimainen, sillä tämä teksti ei ole ammattimainen. Sori!

Minusta on varsin mahtavaa, että ilmastonmuutos on teemana alkanut näkyä sarjakuvissakin. Ilmastonmuutoksessa itsessään ei toki ole mitään mahtavaa, mutta aikamme suurin kriisi vaatii huomiota aivan kaikkialla uutisissa, taiteessa ja kulttuurissa. Uskon, että laadukkailla aihetta käsittelevillä sarjakuvilla, sellaisilla kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa, on mahdollisuus vaikuttaa ajatteluun ja sitä myöten myös ihmisten käytökseen. Sitten en yhtään tiedä, miten Hämärän prinssi vaikuttaisi käytökseen. Se on laadukas sarjakuva, jonka päähenkilö on niin raivostuttava märkä lapanen, että lukiessa on vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin hänen vihaamiseensa. Petteri Kantola ottaa sarjiksella riskin, sillä luulen että Hämärän prinssi voi johtaa kahteen lopputulokseen: joko ajatellaan että ilmastonmuutoksen vastustaminen on tuollaisten saamattomien kommunistihippien haihattelua ja siihen eivät paremmat ihmiset rupea, tai sitten sisuuntuu ja ajattelee että ilmaston korjaamista ei voi jättää saamattomien kommunistihippien käsiin, ja ryhtyy toimiin entistä reippaammin. En tiedä, jännä nähä!

cof

Hämärän prinssi haluaa kiinnittää ihmisten huomion erääseen suurimmista ilmastonmuutoksen edistäjäalueista, eli Indonesiaan ja Borneon alueelle. Maassa sijaitsee valtava sademetsä, jota hakataan hirvittävää vauhtia viljelysten ja tuotantolaitosten tieltä. Kun suurin osa sademetsähuomiosta keskitetään Amazonin alueelle, ovat monet saastuttajakorporaatiot saaneet mellastaa Indonesiassa kovin rauhassa. Sarjakuvan tekijä Kantola on matkustanut alueelle antropologi Anu Lounelan kanssa, joka on tutkinut ilmastonmuutoksen vaikutuksia paikallisyhteisöön. Kantola on laatinut Hämärän prinssin kokemustensa pohjalta fiktiiviseksi kertomukseksi, jossa ilmastoahdistusta poteva Marko matkustaa Suomesta Indonesiaan puhdistamaan omatuntoaan tekemällä ei-mitään, vaivaamalla paikallisia ja ylipäätänsä olemalla paskamainen länsimaahippi, jota kukaan ei pyytänyt paikalle.

cof — Se halailee puita. Voi nyt jumalauta.

Minulle ei missään vaiheessa sarjakuvaa selvinnyt, mitä päähenkilön oli tarkoitus pienessä borneolaisessa kylässä tehdä. Hän nimittäin vaikuttaa aivan helvetin hyödyttömältä ihmiseltä, joka lähinnä tarvitsee apua paikallisilta normaaliin elämiseen, miettii mitä Che Guevara tekisi ja sen jälkeen päättää mennä kertomaan ihmisille miten näiden pitäisi tehdä asioita. Ei jumalauta mikä mätisäkki. En myöskään tiedä, pitäisikö hänestä pitää vai ei. Minulle Hämärän prinssin sanoma on ilmiselvä: ilmastonmuutos vaatii tekoja ja osaamista, ei tyhjänpäiväistä omatunnon viherpesua kuten kirjan päähenkilöllä. En kuitenkaan oikein voi mitenkään olla varma siitä, onko Kantolan tarkoittama sanoma ollut sama. Päähenkilön toimia ei kritisoida tai punnita missään vaiheessa kirjaa, vaan hänen näkökulmastaan tehty päiväkirjatyylinen kerronta sallii kaiken tulla kirjan sivuille ”suodattamattomana”. Voi siis olla, että tekijän tarkoituksena on ollutkin esittää päähenkilö inspiroivana hahmona, joka tarttuu toimeen ja tekee jotain ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Positiivisen bloggaamisen hengessä aion kuitenkin olettaa, että Kantolakin näkee asian kuten minä, ja voimme yhdessä keskittyä oppimaan speden luuseri-päähenkilön surkeudesta, miten asioita ei pidä tehdä.

cof

Toteutukseltaan Hämärän prinssi on aivan hyvä sarjakuva. Kantolan kuvitus on samaan aikaan maalauksellista ja eläväistä. Sivuilta välittyvät sekä vaikutuksen tekevät maisemat että esimerkiksi hyttysten paniikinomainen huitominen, kun malariauhka ötököiden läsnäollessa konkretisoituu. Kantolan kerronta on suurelta osin sanatonta, päähenkilöllä kun ei ole isäntiensä kanssa yhteistä kieltä käytettäväksi. Sattumukset kuvitetaan, minkä jälkeen ne käsitellään vielä päähenkilön päiväkirjan sivulla tämän näkökulmasta. Periaatteessa voisi ajatella, että sivuja käytetään samojen asioiden kertomiseen kahteen kertaan, mutta juuri tämä kontrasti ajoi itseni lukemaan päähenkilö-Markon tekemisiä niinkin kyynisestä näkökulmasta kuin tämä teksti osoittaa. Kun ensin katselee sitä säheltämistä ja sekaantumista ja sen jälkeen näkee, miten autuaan harhaisesti Marko teot itselleen kuvailee, on minun vaikea kuvitella muunlaista lopputulosta kuin mihin itse päädyin. Kun pitäydytään siinä tulkinnassa, jonka päätin Hämärän prinssistä tehdä, voidaan jopa sanoa, että se on kovin taiten rakennettu. Kirjan kerrontatapa ja rytmi ohjaa lukijaa tekemään päätelmiä, joita hän ei välttämättä edes itse tajua tekevänsä, ennen kuin on kirjoittanut sarjakuvasta blogitekstiä muutaman kappaleen verran.

cof

En uskalla aivan varauksetta suositella Hämärän prinssiä, sillä se sisältää myös aiemmin mainitsemani riskin toisenlaisista tulkinnoista. Ilmastoaktivismia voi ajautua pitämään haihatteluna tai kirjan kuvailemaa toimintaa tavoittelemisen arvoisena, ja molemmat ovat kovin haitallisia lopputuloksia. Kuitenkin, on hienoa, että Kantola luottaa lukijoidensa älyyn eikä tee sarjakuvasta liian yksinkertaistettua tai mustavalkoista. En vain ole aivan varma hänen omista motiiveistaan. Joka tapauksessa, varmaksi voidaan sanoa, että Hämärän prinssi on hyvin toteutettu, ajattelemaan pistävä sarjakuva, eli aika ei missään nimessä mene hukkaan sen kanssa. Hyvä mieli tarinasta ei jää, mutta eipä sitä kukaan ilmastonmuutosteeman kanssa odottanutkaan. Tosin siitä tulee hyvä mieli, että kirjassa ei ole enempää sivuja, joilla päähenkilö voisi olla perseestä. Että siinä mielessä pilvestä löytyi hopeareunuskin!

cof