Arvio: Pieni hetki onnea – Suru ja onni sekoittuvat samaistuttavaksi pakkaukseksi

cof

Näköjään tulin Suurelta kurpitsalta sarjispakettia valikoidessani poimineeksi koriin lähinnä omaelämäkertoja. Kuten kaksi edellistäkin kirjaa, myös Pieni hetki onnea on muistelo tekijänsä menneisyydestä. Jussi Waltameri ei kuitenkaan varsinaisesti ota kantaa siihen, kuinka paljon väritystä todelliset tapahtumat ovat saaneet, mutta selvästi ainakin päähenkilö, hänen tuntemuksensa ja sisäinen maailmansa ovat Waltamerelle kovin läheisiä. Pieni hetki onnea on kertomus tietynlaisesta lapsuuden lopusta, elämän ensimmäisistä pettymyksistä ja menetyksistä. Periaatteessa se on lähes musertavan surullinen kertomus, mutta sävy ei silti ole synkkä. Surun ja tappioiden kanssa eläminen on osa elämää, ja ilman sitä pienet hetket onneakaan eivät tuntuisi juuri miltään. Waltameren kerronta on mukaansatempaavaa, mutta kokonaisvaikutelmaa vesittävät muutamat köppäisesti toteutetut tekniset yksityiskohdat.

cof

Kirjan päähenkilö on Jussi, jossain lapsuuden viimeisellä kilometrillä ennen nuoruutta. Jussi elää vielä kovin omassa maailmassaan, jossa hänen kissansa puhuu hänelle ja aikuisten sanomisista kuullaan se osuus, mikä halutaan kuulla. Ulkopuolelta alkaa kuitenkin tulla läpi häiriöitä, kuten aikuisten ihmisten murheita, omia rakkaushuolia ja maailman epäreiluutta. Kirjan pääteema on Jussin kipuilu kaikkien näiden kanssa ja omasta, turvallisesta elämänpiiristä kiinnipitämisen vaikeus. Pieni hetki onnea ei ole mitenkään erityisen voimaannuttava kirja, enemmänkin ehkä samaistumispintoja tarjoava. Sen sanoma ei ole se, että lapsuuden murheista pääsee yli ja myöhemmin ne tuntuvat pieniltä, koska eiköhän tällaisen sarjakuvan lukijoista suurin osa tiedä, mitkä lapsuuden murheet ovat pieniä ja mitkä suuria. Se kertoo enemmänkin siitä, miten kaikenlaiset tunteet sekoittuvat elämässä joskus todella hämmentäväksi sopaksi, josta pitäisi sitten mukamas jotenkin onkia esiin selkeitä kokemuksia, kuten surun tai onnellisuuden hetkiä. Suurimmassa osassa elämää on vähän molempia, ja sekös sekoittaa pakkaa.

cof

Waltameren kuvitus on omaperäistä ja komeaa, ja vaikuttaa kovasti siihen, miten Pieni hetki onnea tulee lopulta luettua. Vesivärivetoinen tekniikka toimii tunnelmien luojana ja miljöiden ohjaajana jopa yllättävän hyvin. Kaikki Pienessä hetkessä onnea on vähän abstraktia, mutta silti yllättävän tarkkaa. Tilanteiden kuvailussa ei keskitytä tarpeettomaan kontekstin luomiseen tai taustoittamiseen, ja samaten kuvituksessa ei ole kovastikaan väliä kulissilla tai toistuvuudella. Paikat ja hahmot voivat näyttää peräkkäisissä kohtauksissa melko erilaisilta, mutta tarinan tapahtumien seuraaminen ei silti ole mitenkään vaikeaa. Tunnelmiin tulee uppouduttua nopeasti ja kuvituksesta tavoittaa todella sen, mikä kussakin kohtauksessa on tärkeää, oli se sitten tunne, liike, henkilö tai tapahtuma. Ei siis pidä säikähtää alkuun kovinkin käsitteelliseltä tuntuvaa kuvitustyyliä, Waltameri pitää kyllä huolen lukijastaan.

cof

Mites sitten ne köppäiset yksityiskohdat? Suurin on ehdottomasti käsintekstauksen puute, joka suomalaisessa sarjiksessa tuntuu erikoiselta valinnalta. Kustannussyistä käännössarjiksia joudutaan usein julkaisemaan konetekstein, mutta kun kerran on suomen kielellä homma alunperinkin luotu, miksei sitten tekstejä myöten? Pieni hetki onnea on intiimi tarina, jossa Jussin äänen pitäisi kuulua lukijan päässä tämän selostaessa nuoren elämänsä vaiheita ja aatoksia, mutta koneellinen tekstaus tuo kerrontaan konemaisen fiiliksen, joka eriyttää lukijaa muutoin iholle tulevista tunnelmista. Toinenkin häiritsevä yksityiskohta on periaatteessa jopa sama valitus eri näkökulmasta, mutta kirjan typografia on muutenkin halvan oloinen. En yleensä ole ollut niin pikkutarkka, että osaisin tällaisiin asioihin edes kiinnittää huomiota, mutta niin kannen kuin esipuheen kuin takakannenkin fonttivalinnat tuntuvat halvoilta ja juosten kustuilta. En tiedä, onko ne valittu huolella pitkällisen analyysin päätteeksi, mutta lopullinen vaikutelma on kovin lässähtävä. Julkaisun karkea paperi voisi muuten tuntua jopa harvinaisen laadukkaalta, mutta kun sen täytteenä on Times New Romania, on fiilis vähän omakustanteinen, ”työpaikan koneella tulostin”. Harmin paikka.

cof

Jos jätetään toteutuksellinen puoli sikseen, niin Pieni hetki onnea on mielestäni kuitenkin kotimaisen sarjiksen parempaa puolikasta. Vaikka tarina ei monessa mielessä ole erityisen palkitseva tai selkeän kolminäytöksinen kertomus, se tuntuu kokonaiselta. Toki draaman kaaresta löytyy perinteisiä alkutilanne-ongelma-ratkaisu-rakenteitakin, mutta lähinnä sivujuonista, jotka eivät ole lopulta kirjan mieleenjäävin asia. Silti tunnelma on sopivasti tyydyttävä. Waltameri ei tarjoa yksinkertaistettuja vastauksia tai pakotettua positiivisuutta, mutta silti kirjaa lukiessa tietää, että synkeys ei määritä päähenkilö-Jussin tai kenenkään muunkaan elämää hallitsemattomasti. Vastoinkäymiset ja suru kuuluvat kaikkien elämään, joidenkin enemmän kuin toisten. Olisi tosi latteaa todeta, että ”aina niistä selvitään”, kun ei se niinkään mene, mutta surua ja epätoivoa ei tarvitse pelätä. Sen Pieni hetki onnea onnistuu mielestäni sanomaan melko hyvin olematta korni, alentuva tai melankoliaan jumiutuva. Luin viime vuonna rikollisen vähän tuoreita kotimaisia sarjakuvia, mutta tämän uskaltaisin silti laittaa best of -suosituslistalle.

cof