Viime vuoden lopulla aloittamassani ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä” -juttusarjassa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin vielä kerran, ja koitan löytää niistä jotain uutta sanottavaa. Juttusarja on jo nyt avittanut todella mukavia mietintöjä sarjakuvaharrastuksesta ja siitä, miten se on vuosien varrella mukana kulkenut. Vaikka nyt on kyseessä vasta sarjan toinen osa, olen ehtinyt jumppailla ideoita jo reilusti useammasta omasta tärkeästä sarjiksesta.
Sarjakuvilla on ollut valtava vaikutus oman identiteettini kehitykseen. Osa vaikutuksista on suuria ja ilmiselviä, kuten Roope Ankan elämän ja tekojen tapauksessa, mutta yhtä merkityksellisiä voivat olla pienemmät asiat. Tämänkertainen sarjakuva ei ole sellainen, jonka pariin palaisin vuosittain tai edes viiden vuoden välein, enkä sitä ehkä kenellekään erityisesti voisi suositella, se kun ei poikkeuksellisen laadukas ole. Onpahan vain ensimmäinen supersankarisarjakuva, jonka muistan koskaan lukeneeni, ja se ei ole sarjisnörtille mikään pieni asia.
Kyseessä on Hämähäkkimies-spesiaali vuodelta 1996, jolloin olin kahdeksanvuotias. 1996 Suomen Hämiksessä oli alkamassa pahamaineinen usean vuoden tuskien tie, joka myös Kloonisaagana tunnetaan. 90-luvun mammuttitautia henkinyt tarinakokonaisuus oli älyttömän sekava, jatkuvasti ylidramaattinen, lopulta merkityksetön ja suurelta osin täysin vailla sitä iloa ja magiaa, jota sarjakuvien eskapismi toimiakseen vaatii. Omasta vinkkelistä hetki hypätä supersankarisarjisten kelkkaan oli siis mitä mainioin. Spesiaali kertasi, mistä 1996 yhtäkkiä kuvioihin hypännyt Hämis-klooni Ben Reilly oli tarinoiden mukaan peräisin, siemenet kloonisaagalle kun oli kylvetty lähes 20 vuotta aiemmin, ennen kuin Suomen Hämähäkkimies ilmestymisensä aloitti. Spesiaalissa Peter törmää klooneihin ensi kertaa, mutta kaiken takana onkin kiero Shakaali, joka on keksinyt keinon kloonata ihmisiä ja käyttää kunnon hullun tieteilijän tavoin innovaatiotaan Hämähäkkimiehen piinaamiseen. Ennen Shakaalia estradille marssitetaan kunnon kavalkadi aitoja b-luokan pahiksia ja ennen kaikkea kruisaillaan Hämismobiililla. Vanhan ajan hämähäkkisekoilua siis!
Jos olikin itselläni epäonnea matkassa siinä, että Hämis alkoi kiinnostaa juuri kloonisekoilujen aikaan, niin onnea on ollut tämän spesiaalin osumisessa ensimmäiseksi supersankarikosketukseksi. Spesiaali nimittäin sisältää harmitonta seittisinkoilua ja suhteellisen hölmöjä juonikuvioita. Jos olisin tarttunut ensin 90-luvun kloonitarinoihin, olisi niiden synkistely ja kovistelu voinut jättää minut aivan eri tavalla, tai antaa aivan erilaiset lähtökohdat supersankarisarjisten lukemiselle. Vanhan liiton Hämis tuntuu nykyään toki hieman tönkölle ja kulmikkaalle, mutta substanssiltaan se on paljon parempaa supersankarointia kuin ysäriä hallinnut huutomachoilu. Tämä spesiaali on iskostanut minun mieleeni Peterin, May-tädin ja JJJ:n persoonat. Se määritti, miltä Skorpioni tai Mysterio näyttää. Spesiaalin tarinat eivät ole mitenkään erityisiä tai unohtumattomia, mutta perusasiat ovat kohdallaan.
On todella vaikea kuvitella millaista sarjismaailmaa olisin lähtenyt rakentamaan, jos nuo perusteet olisi valettu ysärisarjisten avulla. Kun nyt puhutaan Hämähäkkimiehestä, ensimmäisenä tulee mieleen ruutu, jossa Hämis kurvaa Hämismobiililla poliiseja karkuun ja ajatuskupla sanoo ”Vaihdetta silmään”. Tuosta hölmömmäksi ei enää paljon pääse, ja se on hyvä. Sankareista on moneksi ja en lainkaan väitä, etteikö supersankareista saisi ja kannattaisi kertoa synkempiä ja ”aikuisempiakin” tarinoita, mutta jokin skenaario on silti aina perusolettama ja loput sen variaatioita. Kyllä tässä spesiaalissakin on synkempiä vaiheita, joissa sekä Hämis että Peter ovat aika hukassa, mutta kirkkaat värit, kumiukkomainen pahisnyrkkeily ja hiljalleen heräävä romanssi MJ:n kanssa tuovat tarinoiden sävyn pois pimeältä puolelta. On tosi hyvä juttu, että perusolettama sarjakuvasta on vanhan liiton Hämis, jolla vakavatkaan ongelmat eivät tunnu ihan niin vakavilta, ja synkemmät sävyt niitä variaatioita.
Täytyy myöntää, että lukiessani Spesiaalia uudelleen yllätyin siitä, kuinka merkittävässä roolissa Mary Jane tarinoissa oli. Se tuntui täysin luonnolliselta ja on varmasti ollut nuorenakin merkittävä juttu, vaikka mieleen olivatkin jääneet lähinnä Shakaalin juonittelut. Mary Janen ja Peterin rakkaustarina oli teininä ehdottomia suosikkejani ja referenssipisteitäni sille, millaista rakkauden pitäisi olla, ja tämän julkaisun stoorit vuorostaan sen ideaalin määrittäjiä. Ihannoin MJ:tä todennäköisesti kovinkin alitajuisella tasolla, ja esimerkiksi Kirsten Dunst -fanitukseni perustuu 70-prosenttisesti MJ-assosiaatioihin myös hänen muissa rooleissaan. Olen tämän kanssa täysin ok, sillä Kirsten-ihannoinnista tulee sellainen hölmö naapurintyttö-ihastus-fiilis, joka lämmittää minua ja ei haittaa ketään muuta. Mutta joo, se Kirsten Dunstista ja takaisin asiaan.
Kirjan tekijät on listattu vain kokonaisuuden tasolla, joten minulla ei ole tietoa tekijöistä numero numerolta. Joka tapauksessa käsikirjoittajat Gerry Conway, Len Wein ja Archie Goodwin (Sodan Lieskat– ja Shokki-famesta tunnettu, tämä yllätti!) tuntuvat muutenkin pitävät homman paremmin pyörimässä Peterin yksityiselämässä kuin Hämähäkkimiehenä. Se on varmaan suurelta osin vanhojen Marvel-sarjisten formaatin aiheuttamaa kankeutta, mutta ”tässä on pahis, Hämis häviää kerran ja voittaa toisella kerralla” -rutiinit eivät kauheita jännityksen tunteita herätä. Luovuus, inhimillisyys ja kiinnostavat hahmot ovat kaikki Peter Parkerin elämän puolella. Näin en tietenkään ajatellut ala-asteikäisenä. Silloin kelattiin pussailusivujen ohi kovaa vauhtia seuraavaan tappeluun Tarantulan tai Syklonin (lisää kirjan ilahduttavaa vihulaisten farmiliigaa) kanssa.
Kuten jo alussa sanoin, en oikein keksi mitään erityistä syytä, miksi kenenkään pitäisi rynnätä tätä sarjakuvaa itselleen etsimään, jos sitä ei aiemmin ole tullut luettua. Mikään tarinoista ei ole erityisen ihmeellinen, vaikkei erityisen huonokaan. Halusin nostaa tämän kirjan esille muistuttaakseni, että jokainen Hämisjulkaisu on varmasti ollut jonkun ensimmäinen kosketus supersankarisarjakuviin. Jokaisesta lehdestä on syntynyt jollekulle merkityksellinen, vaikka se olisi mitä tauhkaa tahansa. Tämä Spesiaali oli minulle niin tärkeä, että olen ostanut sen kahdesti. Veljeni, jolle Hämikset menivät muuttaessamme pois lapsuudenkodistamme, oli nimittäin lyhytnäköisesti roudannut tämän ja kaikki muut sarjiksensa divariin. Ei auttanut muu kuin etsiä se käsiinsä ja ostaa uudestaan. Onneksi markkinahinta oli varsin maltillinen vitonen, jotta pääsin nostalgisoimaan pikkurahoilla.
Muistan edelleen parinkymmenen vuoden takaa pieniä juttuja, kuten sen pettymyksen kun Mail-Manin ”avatarina” oli esittelysivulla Venom, joka ei sitten esiintynytkään itse sarjiksessa. Tai sen kun Peter laskee itselleen kylvyn ja selitysboksi sanoo ”jotkut diggaavat be-bopia, toiset kylpevät. Selviytymiskeinoja riittää.”, ja opin mitä bebop tarkoittaa vasta muutama vuosi myöhemmin. En usko, että Mail-Man tai suomentaja M. Kinnunen ajattelivat tekevänsä lähtemätöntä vaikutusta kehenkään randomeilla kuva- ja sanavalinnoilla, mutta tässä sitä vain ollaan, testamenttina sarjisten voimalle. Kiitos Hämähäkkimies-spesiaali 1996 – Hämiksen kloonin salaisuus paljastuu! Ilman sinua minä en olisi minä.
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Hämähäkkimies-spesiaali 1996 – Hämiksen kloonin salaisuus paljastuu!”