Kun Creepy Presents Alex Toth -kirjan esipuheessa kuvaillaan Alex Tothia epätasaiseksi mestariksi ilman mestariteosta, kuulostaa kuvaus melko uskottavalta. Olen törmännyt Tothin nimeen sarjisharrastellessani erilaisissa kokoelmissa useita kertoja. Useimmiten Toth on myös ollut niitä nimiä, joita kokoelmista on halunnut jälkikäteen nostaa esiin lauman parhaina. Hän ei kuitenkaan ole yhtä tunnistettava kuin esimerkiksi edellisten Shokki-kokoelmien tähdet Bernie Wrightson ja Richard Corben, eikä hänen CV:stään löydy yhtä kattavaa valikoimaa erilaisia töitä. Siinä missä Wrightson ja Corben hankkivat kannuksensa Warren-kustantamon kauhulehdissä ja siirtyivät eteenpäin toteuttamaan visioitaan isompien kokonaisuuksien parissa, Tothin päätyöt löytyvät juuri näistä kuuden ja seitsemän sivun hömppätarinoista. Creepy Presents Alex Toth on siis sukellus Tothin tärkeimpiin teoksiin, joskin niiden kokonaislaatu kärsii ajoittain vielä normaaliakin hätäisemmistä käsikirjoituksista.
Creepy Presents on siis alkuperäiskielinen versio blogissa aiemmin esitellystä Shokki tekijänä -sarjasta. Alex Tothin volyymiä ei ole julkaistu suomeksi, toisin kuin sarjan muita kirjoja. Syynä on arvatenkin se, että Tothin nimi ei soita kelloja tarpeeksi laajalle porukalle, jotta kustantajalla olisi mitään toivoa saada edes omansa pois tästä julkaisusta. Tothin työn jälki on kyllä komeaa, ja kirjaan osuu useampi erittäinkin komea tarina, mutta ei hän silti ole Wrightsonin kaltainen painajaisten aiheuttaja tai Corbenin lainen hykerryttäjä. Enemmänkin Tothin mielenkiinto nousee tyylin monipuolisuudesta ja mukautuvuudesta. Esipuheessa todetaan, että Toth kehitti usein kahdeksaa sivua varten tyylin, jolla vähäisempi taiteilija olisi lypsänyt itselleen vuosien uran. Tämä näkyy esimerkiksi valokuvallista kuvitusta hyödyntävässä tarinassa Proof Positive, 90-prosenttisesti mustaan väriin perustuvassa Grave Undertakingissa tai tai mykkäelokuvan estetiikalla leikettelevässä Unrealissa.
Valitettavasti käsikirjoituksissa on paljon suorituksia, jotka tekevät laadukkaastakin kuvituksesta melkoista maalin kuivumisen seuraamista. Mukana käsikirjoittajissa on esimerkiksi Sodan Lieskat -kirjassa vakuuttanut Archie Goodwin, joka selviytyykin kautta linjan vakuuttavimmin, mutta muutoin tarinat ovat totuttuakin Warren-laatua laiskempia. Toth-kokoelman tarinoita leimaa realismi: siinä missä Wrightsonin ja Corbenin kokoelmat olivat pitkälti yliluonnollista kauhua, hirviöitä ja vieraita maailmoja, on Tothin kuvittamien tarinoiden pohja usein realismissa. Uhkia ovat murhaajat, taudit ja ihmisten pahantahtoisuus. Mukana on muutama avaruusolio tai muu scifi-aihio, mutta jotenkin näistä tarinoista välittyy kokonaisuutena tosikko asenne. Jotenkin tulee sellainen olo, että tarinoiden asetelmat tarvitsisivat enemmän tilaa mennäkseen kauhusta. Murhaajakin voi toki olla vaikka kuinka karmiva, mutta 6-7 sivua pitäisi varata yhdelle hyökkäykselle vaatekaapista, ei koko tarinalle.
Tämä johtaa siihen, että usein tarinoiden juoni on todella tapahtumaköyhä a:sta b:hen -rakenne. Muutaman tarinan lopussa oli suorastaan epäuskoinen olo: missasinko nyt kaksi aukeamaa tai jotain, eihän näin köyhää kerrontaa voida vain painaa tarinoiksi? Warrenin kauhutarinoihin kuuluu kaavamaisuus, mutta kaavaan voisi yrittää lisätä edes yhden-kaksi mutkaa, ettei reissu olisi aivan se suoraviivaisin mahdollinen. En tiedä, onko oma rimani noussut ajan myötä, vai oliko Tothin käsikirjoittajien mielikuvitus useassa kohdassa poikkeuksellisen sisällötöntä. Joka tapauksessa, kirjassa oli monta tarinaa joista ei irronnut edes huumoria, ja se on sääli. Muistelin kaiholla Vampirellaa, Sodan Lieskoja ja aiempia Shokki-kokoelmia. Lyhyet tarinat ovat ehdottomasti taiteenlaji, jolla pystyy tekemään vaikka mitä, mutta monessa kohtaa tätä kirjaa mahdollisuudet jätettiin käyttämättä.
Onneksi kuvitus on komeaa. Monipuolisesta ja huolellisesta tyylistä on helppo nauttia läpi kirjan ja ihastella, miten pienillä asioilla Toth saa tunnelmaan kauhun vaatimaa epämukavuutta. Valaistukset ja varjostukset ovat voimakkaita ja tunnelmallisia, ja Tothin ruutujaoissa on perinteisen hitchcockilaisen nyrjähtänyt tyyli. Sanotaanko, että se, mitä tarinoiden kauhusta oli kuvituksella pelastettavissa, sen Toth pelastaa. Näissä tarinoissa ei ole yhtä paljon materiaalia kehystettäväksi tai tietokoneen taustakuvaksi kuin muiden taiteilijoiden Shokki-kokoelmissa, mutta Tothin tyyli viehättää intensiteetillään. Kuten tämän kirjan kannestakin voi nähdä, ei tarjolla ehkä ole näyttävintä kuvitusta, mutta ehdottomasti tyylilajiin sopivaa ja erittäin mieleenjäävää jälkeä on tarjolla.
Vaikka käsisten laatu olisikin tässä volyymissa dipannut, voi yleisesti ottaen todeta, että Warrenin 60- ja 70-lukujen klassikoiden kokoelmat on laadittu rakkaudella ja ammattitaidolla. Omaleimaisten tekijöiden esiin nostamisen lisäksi kirjojen fyysinen laatu, taustatiedot, ja tunnelma ovat kohdallaan. Näitä on tosi mukava lukea, ja kirjat ovat jokaisen taiteilijan kohdalla laajentaneet käsitystäni heidän kyvyistään ja vakuuttanut vanhojen Creepy-tarinoiden kulttuurisesta merkityksestä sarjakuvien kehitykselle. Sama koskee myös Alex Tothia, jonka tiesin jo etukäteen aikansa pulp-materiaalin tähtikaartilaiseksi, mutta Creepy-kokoelman myötä kiinnostus on jälleen nousussa. Kökköiset juonenkuljetukset eivät vie lukunautintoa, kun kaikki muu on kunnossa. Saattaisin palata tästä kokoelmasta ainakin Archie Goodwinin parhaiden käsikirjoitusten pariin useammankin kerran. Toth kun toimittaa läpi kirjan, ei hänen suoriutumisestaan tarvitse huolia. Tämän ne tiesivät Warren-kustantamolla 1970-luvulla, ja tämän minä tiedän nyt.
Arvosana: 74/100
Creepy Presents Alex Toth
Alex Toth, Archie Goodwin, Gerry Boudreau, Rich Margopoulos, Roger McKenzie, Doug Moench, Nicola Cuti, Bill DuBay & Steve Skeates, käsikirjoitus – Alex Toth, Leo Duranona, Leo Summers, Romeo Tanghal & Carmine Infantino, kuvitus
Dark Horse
Hinta Suomessa n. 19 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Creepy Presents Alex Toth – Kunpa kuvituksen laatu valuisi vähän tarinoihinkin”