Tässä sarjiksessa on outoa vetovoimaa. Sodan lieskat on kokoelma suorapuheisia sotasarjakuvia 1960-luvulta. Ne julkaistiin aikanaan Blazing Combat -lehdessä, joka lakkautettiin neljän numeron jälkeen, kun niin Yhdysvaltain armeija kuin sen veteraanijärjestökin masinoivat hiljentämiskampanjan epäamerikkalaisena pitämäänsä lehteä vastaan. Lehti haudattiin vähin äänin, mutta legenda siitä jäi elämään. Kauhulehdistään tunnettu pienkustantamo Warren ja käsikirjoittaja Archie Goodwin keräsivät mainetta laadukkaista tarinoista ja pelottomasta asenteestaan muutaman vuosikymmenen, kunnes julkaisuoikeudet saatiin 1990-luvulla selvitettyä uudelleen, ja Blazing Combat kyettiin saattamaan kansan ulottuville kunnolla, käytännössä ensimmäistä kertaa.
Kaikki tämä taustatieto on toki toissijaista ja tärkeintä ovat tarinat. Oli Marvelin Comix Bookinkin tarina kiehtova, mutta sisältö silti pääosin aivan turhapäiväistä soopaa. Mitä Sodan lieskojen tarinoihin tulee, ne ovat oikeasti hyviä, ainakin suurin osa. Kuvasto ja kerronta on korkkareista ja toisaalta esimerkiksi Shokki-lehdistä tuttua, mutta Goodwinin valitsemat näkökulmat ovat edelleen kiinnostavia ja relevantteja. Ja sitten on toki koko tämä nimi-kansi-homma. SODAN LIESKAT on todella häpeilemätön sarjiksen nimi ja Frank Frazettan kansi on niin överi että siitä ei voi olla pitämättä. Kuitenkin vähän hävetti lukea tätä julkisilla paikoilla, olisin halunnut selittää että ”tämä ei ole niin junttia kamaa kuin miltä kansi näyttää”. Toisaalta, en haluaisi mitään muunlaista kantta. Kuten sanoin, outoa vetovoimaa.
Sodan lieskat sisältää Blazing Combatin neljä numeroa kokonaisuudessaan, eli tässä niteessä on kaikki, mitä tällä nimellä on julkaistu. Tarinat sijoittuvat sotaan, mutta siihen loppuvat yhteiset nimittäjät. Kertomuksia on Yhdysvaltojen sisällissodasta, Espanjan-Yhdysvaltain sodasta vuodelta 1898, Intiaanisodista, yleensä genressä tutummista maailmansodista sekä Korean ja Vietnamin sodasta. Tarkemmin ajateltuna toinenkin yhteinen nimittäjä on, amerikkakeskeisyys nimittäin. Se on toisaalta melko ilmiselvää, kun kyseessä oli kuitenkin amerikkalaisille nuorille suunnattu sotajulkaisu. Käsikirjoittaja Goodwin on yhtä lukuunottamatta kaikkien tarinoiden takana, ja hänen pääteesinsä on perinteinen ”sota on yhtä helvettiä”. Yksilötasolla kaikki häviävät, ja sen Goodwinin tarinat tekevät hyvin selväksi. Osa tarinoista keskittyy sotilaisiin ja osa siviileihin, joita molempia Goodwin käsittelee ymmärtävästi ja empaattisesti. Pahiksia hänen tarinoissaan ovat taustalla pysyttelevät vallanpitäjät, he jotka lähettävät kansalaisia kärsimään ja levittämään kärsimystä toisiin kansoihin. Toisaalta Goodwin ei myöskään tyydy kirjoittamaan mustavalkoisia henkilöhahmoja. Sotilaissa on kunnon mulkkuja siinä missä puhtoisia sankareitakin, ja luoti osuu arvaamattomasti niin hyviin kuin pahoihinkin. Tässä mielessä Sodan lieskojen sotakertomukset ovat erittäin realistisia.
Mitään mullistavaa niissä ei tietysti tämän päivän mittakaavalla ole. Sodanvastaisuus on nykyään sotakertomusten perusasetelma ja 1960-lukua hallinnut propagandistinen sotaviihde on nykyään vähemmistössä, ainakin näin Suomesta katseltuna. Toki silloin tällöin joku American Sniperin tyylinen idioottipökäle pääsee vielä seuloista läpi, mutta suurin osa amerikkalaisesta, kansainväliset markkinat tavoittavasta sotamatskusta voisi hyvin olla teemojensa puolesta Goodwinin kynästä. Sarjakuvien puolella hengenheimolaisia löytyy esimerkiksi blogissa käsitellyistä Jacques Tardista tai suomalaisista Aapo Kukosta ja Hanneriina Moisseisesta. Sodan lieskat ei ole yhtä inhorealistinen kuin mainitut vertailukohdat, sillä kuvitus on siloiteltua ja kiiltokuvamaista, kuten sen valtavirran sarjakuvissa on tuohon aikaan tavannut olla. Lisäksi sensoreita vältelleet tekijät ja kustantajat eivät halunneet ottaa väkivallan graafisuudessa liian suuria riskejä, mutta Goodwinin tarinoiden voima ei vesity perinteisemmällä kuvituksella, vaan saa siitä erilaisia sävyjä kerrontaansa. Sodan lieskoja ei siis tarvitse lukea pelkästään palasena sarjakuvasivistystä, vaan tarinat kestävät tarkastelun myöhempiä vertailukohtia vasten, ja tarjoavat tuoreen tuntuista ajateltavaa lukijalle.
Toki sekaan mahtuu muutama kehnompikin tarina. Jotkin lentosodankäynnistä kertovat stoorit ovat sellaisia tekniikkaluetteloita ja itseään toistavia lentelykuvia, että niissä mieli meinaa puutua jopa kuuden tai kahdeksan sivun aikana. Kun on tottunut Goodwinin nihilismiin, jotkut neutraalimmin päättyvät tarinat tuntuvat jopa pettymyksiltä, ja harmittaa, kun hyvältä vaikuttanut kertomus ei päättynytkään kyynisen kylmästi. Sävyn vaihtelu heikentää kirjan imua pari kertaa, mutta pääosin Sodan lieskat on nautinnollista tankattavaa, ja sitä on kirjassa myös riittävästi. Tarinoita on kolmatta kymmentä, eikä yhden kirjan mitassa enempää olisi kaivannutkaan. Toistavuus on usein lyhyttarinoista koostuvien lehtien ominaispiirre, eikä sitä voi varsinaisena puutteena pitää. Kunhan pitää vain tunnistaa se, että näitä tarinoita ei ole tarkoitettu luettavaksi satojen sivujen kirjoissa kertarysäyksenä. Suurissa erissä tarinat alkavat tuntua helposti hieman hölmöiltä ja pökkelöiltä. Minua tällaiset elementit viehättävät, ja tekevät sarjakuvasta sympaattisemman, mutta joillekin sama voi näyttäytyä negatiivisena ominaisuutena.
Kuvituspuolella on mukana tuttuja nimiä, kuten Alex Toth, Wally Wood ja Gene Colan (tässä kohtaa vielä Eugene Colan). Kaikkia kuvittajia ei jaksa lähteä tihrustamaan tarina tarinalta niin tarkasti, että heidän käsialansa täysin erottuisivat, mutta Toth erottuu porukasta jälleen parhaiten. Hänen hieman painajaismainen, hutera linjansa tuo tiettyihin tarinoihin jopa kauhumaista tunnelmaa siinä missä suurin osa muista kertomuksista assosioituu juuri tuon ajan kiiltokuvamaisempaan materiaaliin. Koko kirja Tothia ei toisaalta olisi tuonut Sodan lieskoihin aiemmin mainitsemaani kontrastia tarinamateriaalin ja kuvituksen välille, joka on nyt yksi kirjan vetovoimatekijöitä.
Kirja sisältää myös haastattelut kustantajalta ja käsikirjoittajalta. Nämä ovat mielenkiintoista taustaa ja ehdottomasti lukemisen arvoisia. Hieman hämmentämään jäi se, että kumpikaan ei halua kutsua Sodan lieskoja sodanvastaiseksi sarjakuvaksi. He vain tekivät sotakertomuksia niistä asioista, jotka heille sodassa näyttäytyivät tärkeinä. On vaikea arvioida, onko sodanvastaisuus-termiä pitänyt vielä haastattelujenkin aikaan 1990-luvulla varoa, ettei joudu epäsuosioon yltiöpatrioottisissa Yhdysvalloissa, vai ajattelevatko tekijät oikeasti näin. Minusta Sodan lieskat kuuluu ehdottomasti sodanvastaisten sotakertomusten kaanoniin, innoittamaan niin suurinta osaa myöhemmin ilmestyneistä sotasarjakuvista kuin Pelastakaa Sotamies Ryania tai Taistelutovereitakin. Sodan lieskojen lukemista julkisella paikalla ei pidä hävetä, vaan kantaa röyhkeää ja häpeilemätöntä teosta mukana ylpeydellä.
Arvosana: 80/100
Sodan lieskat
Archie Goodwin, käsikirjoitus – Joe Orlando, Angelo Torres, George Evans, Gray Morrow, Reed Crandall, John Severin, Al McWilliams, Alex Toth, Gene Colan, Wally Wood, Frank Frazetta & Russ Heath, kuvitus
Like Kustannus
Hinta Suomessa 20-25 €
PS. Tiedättehän, miten jotkut harvemmin käytetyt sanat assosioituvat aina johonkin tiettyyn yhteyteen, eikä niitä voi ajatella täysin neutraalisti? Minulle ”lieska” on sellainen. Mieleen tulee aina vain tämä:
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
3 vastausta artikkeliin “Arvio: Sodan lieskat – Jos Korkkari olisi enimmäkseen ahdistusta”