Arvio: Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction

dav

Sarjakuvan ammattilaiset varmaan tietävät jo kulloinkin kuluvan vuoden aikana, mitkä tuoreet julkaisut ovat lukemisen arvoisia ja kiinnostavia. Itseni kaltaiset harrastelijat sen sijaan joutuvat odottelemaan loppuvuoden ”Parhaat 20XX” -listauksia, jotta voivat tulevana vuonna sitten lukea niitä viime vuoden helmiä. Nyt pääsen sen aloittamaan, ja ensimmäisenä vuoron saa Jarret J. Krosoczkan omaelämäkerrallinen Hey, Kiddo. Olen usein kyyninen omaelämäkertojen suhteen, mutta Hey, Kiddo riisui minut aseista melko nopeasti. Krosoczka kuvaa kirjassa monimutkaista lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän ei tuntenut isäänsä, hänen äitinsä oli vankilakierteessä oleva narkkari ja Jarrettin kasvattivat hänen isovanhempansa. Asetelmaan liittyy paljon hämmennystä, mutta sen olisi voinut kertoa myös kyynisyyttä herättävästi. Se, missä Krosoczka onnistuu keskinkertaista massa paljon paremmin, on peloton rehellisyys. Hän ei tarjoa lukijalle yhtään helppoa asetelmaa, mustavalkoista henkilöä tai oiottua tunnetta. Hey, Kiddo on uskottava ja juuri siksi lohdullinen. Se ei myöskään ole ensisijaisesti minulle suunnattu, ja hyvä niin.

cof

Kertomus alkaa Krosoczkan perheen historiasta ennen Jarrettin syntymää, hänen isovanhempiensa rakastumisesta ja perheen perustamisesta. Kerrontatapa on jännittävä hybridi subjektiivista näkökulmaa ja kaikkitietävyyttä. Krosoczka ei luonnollisestikaan voi kertoa isovanhempiensa vaiheita omien kokemustensa perusteella, koska ei ole ollut niitä kokemassa, mutta silti hän kertoo tarinat paljolti niin kuin on ne kuullut. Syitä, vaikutussuhteita tai motiiveja ei juurikaan avata, koska hänellä ei kirjoittajana ole niistä riittävästi tietoa. Sama koskee kirjan kerrontaa koko sen ajan. Kun Jarrettin äiti syntyy ja saa nuorena lapsensa, Jarrettin itse, jatkuu kerronta samantapaisena. Krosoczka ei kerro tarinaa lapsen äänellä, mutta hän paljastaa asioita sitä mukaa kuin nuorena sai niitä tietää. Näin lukija pääsee samaistumaan hänen tunteisiinsa jatkuvasti ilman besserwisseröintiä tai ylianalysointia. Hey, Kiddon tärkein tavoite on saada lukija tuntemaan kuten Krosoczka itse on tilanteissa tuntenut.

cof

Tai, itse asiassa tuo ei ole totta. Kirjan tärkein tavoite on kertoa lukijalle, että Krosoczka tuntee samoin kuin hän tuntee. Tätä kirjaa ei ole suunnattu minulle, vaan kaikille heille, joiden perhetausta on Krosoczkan tavoin monimutkainen. Kirjassa on yksi vaikuttavimpia omistuskirjoituksia joita muistan, vaikka siinä ei ole mitään kovin erikoista: ”For every reader who recognizes this experience. I see you.” Siinä se tuli, tämä kirja ei ole ensisjiaisesti minulle. Voin sen lukea ja siitä nauttia, ja todennäköisesti opinkin jotain, mutta se ei ole lainkaan yhtä tärkeää, kuin kertoa samanlaisten ongelmien kanssa painivalle ihmiselle, että hän ei ole yksin. Että hän ei ole ainoa, joka hämmentyy kun (esi)koulussa käsketään piirtämään kuva omasta isästä ja äidistä. Että hän ei ole yksin häpeämässä kutsua isovanhempiaan vanhempainiltoihin, kun pelkää näiden olevan 30 vuotta kaikkia muita iäkkäämpiä. Että hän ei yksin kipuile kertoa ystävilleen, missä hänen äitinsä on. Että on ok rakastaa huonoa vanhempaa, ja on ok tunnistaa huonoja piirteitä myös hyvissä ihmisissä.

cof

Rohkea rehellisyys tulee nimenomaan siitä, miten Krosoczka kuvailee elämänsä henkilöitä. Hänen isoäitinsä ei ole mikään pyhimys, vaan melkoinen syyttelijä ja konfliktienrakentaja. Isoisä on pehmeämpi henkilö, joka kuitenkin projisoi Jarrettiin tämän äidin aiheuttamia pettymyksiä. Lisäksi viina maistuu molemmille, joskus liikaa ja joskus sopivasti. Helpoksi pureskeltuihin tarinoihin tottunut lukija yrittää etsiä kirjasta kiintopisteitä, joihin suhtautua yksioikoisesti. Tuo on hyvä tyyppi, tuo on paha, tuohon voi luottaa ja tuohon ei. Harvemmin se kuitenkaan näin on. Krosoczka ei suostu antamaan yhtäkään mustavalkoista vastausta. Ihmiset ovat harvemmin pahoja, he voivat olla harhaanjohdettuja tai tehdä huonoja valintoja, ja silti pohjimmiltaan tarkoittaa hyvää. Hey, Kiddon pihviä onkin se, miten tämän aiheuttaneen hämmennyksen kanssa pitäisi elää. Kun haluaisi tuntea tietyllä tapaa, mutta ei voikaan noin vain.

cof

Vaikka aiheet ja tunteet ovat Hey, Kiddossa raskaita, sen sävy on silti positiivinen. Jarrettin ympärillä on koko ajan paljon rakkautta ja ymmärrystä hänen vaikeaa tilannetta kohtaan, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Krosoczka tunnistaa, että vaikka häneltä on viety normaali lapsuus, hän on myös saanut paljon enemmän kuin moni muu. Kirja keskittyy hänen elämänsä oletettavasti vaikeimpiin vuosiin, tai ainakin niihin, jolloin äidin ja isän puuttuminen elämästä on aiheuttanut eniten kipua. Jälkisanoista paistaa myös paljon kiitollisuutta ja arvostusta, joka jättää kirjasta ehkä vielä positiivisemman kuvan kuin silkka sarjakuvaosuus. Itselleni sekä alun omistuskirjoitus että Krosoczkan jälkisanat vaikuttivat kirjan lukemiseen niin paljon, että olisi hölmöä jättää ne arvostelun ulkopuolelle.

cof

Kuvitukseltaan Hey, Kiddo on kaunis. Rajaamattomat ruudut ja kuplat tekevät muistotuokioista todellisia, mutta samaan aikaan värittyneitä. Kuvitus vahvistaa tunnetta siitä, että tässä luetaan yhden henkilön kokemusta tapahtuneista asioista, ei missään nimessä absoluuttista totuutta siitä, mitä tapahtui. Krosoczka heittää sekaan paljon piirroksia, valokuvia ja kirjeitä lapsuudestaan. Ne ovat välillä niin henkilökohtaisen oloisia, että päädyin oikein miettimään, miten hän uskaltaakin paljastaa itsestään näin paljon. Toisaalta, koko Hey, Kiddoa leimaa edelleen pelottomuus, johon myös nämä muistoesineet istuvat täydellisesti. En voi väittää, että yksikään ruutu, sivu tai aukeama olisi iskenyt vaarnaa aivan sydämeen, mutta tunnelma on koko kirjan ajan oikealla tavalla hauraan melankolinen ja väritys sitä tukeva. Kuitenkin Hey, Kiddo on poikkeuksellinen sarjakuva nimenomaan käsikirjoituksensa, ei kuvituksensa ansiosta.

cof
Mukana on myös joitain hauskempia jaksoja, kuten elämään yleensä mahtuu

En pitänyt sarjakuvan nimestä ennen kuin ryhdyin sitä lukemaan. Hey, Kiddo kuulostaa geneeriseltä nimeltä, sellaiselta johon yritetään ladata enemmän merkityksiä kuin siihen oikeasti kuuluisi. Sarjakuvan kannalta fraasilla ei olekaan erityistä merkitystä. Jarrettia puhutellaan ilmauksella pari kertaa, mutta kirjan luettuani tajusin, että se ei ole nimen pointti. Nimen pointti on jälleen kerran muistuttaa, että tässä kirjassa tekijä ei halua huomiota itselleen, vaan haluaa kertoa, että huomioi kohtalotoverinsa. Hän sanoo ”hey, kiddo” kenelle tahansa, joka kaipaa tukea omaan tilanteeseensa. Omaelämäkertana Hey, Kiddo on poikkeuksellinen ja Krosoczka onnistuu kääntämään fokuksen parilla pienellä sanalla itsestään lukijaan, mitä olen omaelämäkerroilta kovin usein tietämättäni kaivannut. Taitava temppu taitavalta sarjakuvantekijältä. Omaelämäkertojen, ja minkä tahansa sarjakuvien, ehdotonta kärkikastia. Ansainnut epäilyksettä paikkansa viime vuoden huipuissa.

cof
Tätä solvausta voisi ruveta käyttämään. Vihaajat voi mennä paskomaan hattuunsa.


Arvosana: 87/100

Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction
Jarret J. Krosoczka, käsikirjoitus ja kuvitus
320 sivua
Scholastic Graphix
Hinta Suomessa n. 13 € (aivan törkeän halpa kirjan kokoon nähden muuten)

Sarjakuva kaupan:
Adlibris

Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s