Arvio: Cinema Panopticum – Tyylitajuisen pastissin inspiraatio loppuu kesken

cof

Joskus on vaikea linjata, mitä mieltä on todella vahvasti tiettyyn tyyliin sidotuista, lähes pastissimaisista sarjakuvista. Sellaisista, joissa kaikki lähtien paperimateriaalista ja päättyen juonen nyansseihin on valikoitu luomaan tiettyä fiilistä. Thomas Ott tietää tismalleen, mitä tyyliä hän tavoittelee kirjassaan Cinema Panopticum. Mykkä, mustavalkoinen kokoelma pieniä kauhutarinoita on suoraan kuin F. W. Murnaun kameran linssistä. Cinema Panopticum on kunnianosoitus elävän kuvan alkuaikojen kauhukerronnalle kuvakulmineen, ilmeineen ja mustine kehyssivuineen. Tietty voi olla jostain vinkkelistä hassua valita näin elokuvalliseen fiilistelyyn työvälineeksi sarjakuva. Sillä on sekä vahvuutensa että selkeät heikkoutensa tässä kirjassa, joten veikkaan että syyt sarjikseen ovat se, että sen voi tehdä yksin, ja se, että se on aika paljon halvempaa kuin elokuvan tekeminen. Ei huonoja syitä toki nekään. Cinema Panopticum onnistuu tavoittamaan vanhan kauhun tunnelmaa silloin tällöin, mutta sarjakuvaan valittu rytmitys ja mykän sarjiksen nopea lukeminen ampuvat itseään hieman jalkaan.

cof

Kirjan nimi tulee sen kehyskertomuksesta. Pieni tyttö painelee tarkemmin määrittämättömässä menneisyydessä tivoliin taskussaan kasa pennejä/senttejä/jotain sellaisia. Tivolissa hän päätyy hämärään telttaan, Cinema Panopticumiin. Teltasta löytyy pieniä laatikoita, joissa on pieni ruutu. Yhdellä rahalla saa yhden tarinan, ja näitä tyttö sitten katselee meidän lukijoiden kanssa. Kaikki tarinat ovat lyhyitä tunnelmapaloja perinteisellä kauhurakenteella alkuasetelma-jotain on pielessä-yllättävä loppukäänne. Jännite tarinoissa syntyy lähes poikkeuksetta yksinäisyyden tunteesta: joko henkilöt ovat konkreettisesti yksin tai sitten vain täysin eristyksissä kaikista ympärillään. Loppukäänteet sitten ovat mitä ovat, mutta ne tuntuvat olevan Ottille toissijaisia, joten sellaisiksi ne jäävät herkästi lukijallekin.

mde

Ensimmäinen tarina The Hotel on kirjan parempaa päätyä. Mies saapuu kumman autioon hotelliin, ja loppukäänne on kirjan herkullisin. Myös toinen kertomus The Champion on vahva: meksikolainen painijasankari saa haasteen tuonpuoleisesta. Tässä tarinassa lisäsivut olisivat auttaneet, sillä tunnelma kasvoi lupaavasti mutta loppui lyhyeen. Kolmannessa kertomuksessa The Experiment idea on kohdallaan, kun silmälääkäri tarjoaa sokeutuvalle miehelle uutta kokeellista hoitoa. Toteutus jää kuitenkin ontumaan eikä jännite kasva toivotusti. Viimeinen tarina The Prophet on valitettavasti kokoelman huonoin, siinä sekä idea että toteutus jäävät aika köykäiselle tasolle. En tiedä, onko Cinema Panopticum koottu tarinoiden tekojärjestykseen, mutta jos on, niin näyttäisi käyneen niin, että Ottin inspiraatio ei ole kantanut aivan kokonaista kirjaa. Shame, sanoisi Gordon Ramsay. Niin hyvin se alkoi.

mde

Cinema Panopticumin huolellisimmin toteutettu osa-alue on sen kuvitus, ja koko visuaalinen kokemus ylipäätään. Mustat sivut vangitsevat lukijan sisäänsä ja kiiltävä paperi toistaa mustavalkoisten kuvien nyanssit hienosti. Parasta antia kirjassa ovat hahmojen järkyttyneet ja kauhistuneet ilmeet, sekä pakokauhua luovat kuvakulmat ja perspektiivit. Näiltä osin Cinema Panopticum on ehtaa vintage-kauhua. Vähemmän onnistunut osio on sitten tarinoiden rytmitys ja ruutujako, joka estää aidon jännityksen tai kauhun muodostumista tehokkaasti. Toisaalta, ehkä sekin on vintage-kauhua. Harvoin 60-80 vuotta vanhat leffatkaan ihan sillä tavalla nykypäivänä pelottavat. Joka tapauksessa, Ottin valitsema tiukan formatoitu sivurakenne syö tarinoilta tehoa. Neljä ruutua per sivu, satunnainen splash panel välissä. Kauhutarina vaatisi iskeäkseen hieman enemmän kaavojen ravistelua ja epämukavuuden luomista lukijalle. Jos tässä haluttiin tavoittaa ”tämä olisi ehkä pelottanut iso-isoäitiäsi” -tunnelma, niin siinä saatettiin jopa onnistua. En pysty todistamaan oikeaksi, koska iso-isoäitini ovat kuolleet, mutta sovitaan, että onnistui.

cof

Kun ei voi tällaisena bloggarinplanttuna kuvitellakaan sitä työmäärää ja uhrauksia, joita sarjakuvakirjan tekeminen vaatii, niin tuntuu joskus tosi kusipäiseltä valittaa kirjan mitasta. ”Muutama lisäsivu olisi kelvannut” kuulostaa viestivän, että et sitten Thomas viitsinyt vähän edes vaivaa nähdä sarjakuvasi eteen. Kuitenkin, muutama lisäsivu olisi kelvannut. Nimenomaan sen vuoksi, että sanaton sarjakuva, joka keskittyy ilmeisiin ja sisältää 5-8 ruutua per aukeama ei kerro joka sivulla ihan kauheasti tarinaa. Ja vaikka toimivassa kauhussa onkin kyse ihan muusta kuin juonen edistämisestä, tulee Cinema Panopticum läpikäytyä hyvin nopeasti. Se ei saa minua pysähtymään ennen kriittistä kliimaksia tai upota minua hahmon pään sisään ennen kuin loppukäänne on jo käsillä ja seuraava tarina ryskii ovesta sisään. Cinema Panopticumin ideat ovat tosi näppäriä, ja tyylilajia on helppo fiilistellä. Jos Thomas Ott olisi sallinut itselleen pieniä irtiottoja tiukasta formaatistaan, voisi kirja olla kovasti mieleenpainuvampi. Nyt se jää asiantuntevaksi pastissiksi, jonka kyllä muistaa, mutta puhtaasti ulkoisten ansioidensa vuoksi, ei siksi, miltä sitä lukiessa tuntui.

cof

Arvosana: 58/100

Cinema Panopticum
Thomas Ott, käsikirjoitus ja kuvitus
Fantagraphics
Hinta Suomessa 15-20 €

mde

Sarjakuva kaupan:

Adlibris

Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Cinema Panopticum – Tyylitajuisen pastissin inspiraatio loppuu kesken

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s