Arvio: Shokki, tekijänä Richard Corben 1 & 2 – Ihailtavaa pioneerityötä, vaihtelevaa tarinoiden laatua

Edellistä Shokki-kokoelmaa lukiessani oivalsin, että pidän Shokin höpsöjen kauhulyhäreiden formaatista. Eli ei sitten mitään muuta kuin seuraavaa tuuttiin, bring on Shokki, tekijänä Richard Corben 1&2! Richard Corbenin ansioluettelo on sitä luokkaa, että vastaavia löytyy vain kouralliselta sarjakuvantekijöitä. Corben on aloittanut kuvitusuransa jo 1960-luvulla ja on jatkanut sitä tälle vuosikymmenelle saakka. Corbenin tyyli on erittäin tunnistettava. Hahmot ovat lähes pilakuvamaisia, mutta Corben pystyy välittämään käsialallaan niin huumoria, draamaa kuin kauhuakin. Vakaan viivan lisäksi Corben on myös värityksen pioneeri, joka on kehittänyt tekniikoita häiriintyneiden visioidensa välittämiseen 60-70-luvulta lähtien. Shokki-kokoelmat tekevät oikeutta Corbenin uran alkuajoille, ja tekevät selväksi, miksi hän on tätä nykyä siinä asemassa missä on.

Arvio: The Complete Crepax – Dracula, Frankenstein and Other Horror Stories

Nappasin The Complete Crepaxin kirjaston hyllystä, sillä tavoitteeni oli jo jonkin aikaa ollut päästä tutustumaan legendaarisen tekijän tuotantoon. Noviisina luulin kirjan sisältävän tekijän kaiken materiaalin, mutta kuvitelmani olivat rankasti alimitoitetut: The Complete Crepax – Dracula, Frankenstein and Other Horror Stories on Complete Crepax-antologian ensimmäinen osa kymmenestä. No, ei kun lukemaan. Italialainen Guido Crepax (alun perin Crepas) on yksi eurooppalaisen sarjakuvan pioneereja. Hugo Prattin tai Milo Manaran tavoin Crepax on kertonut sarjakuvilla tarinoita sellaisista aiheista ja sellaisella tyylillä, jota ei aiemmin ollut sarjikseen ajateltu sopivaksi. 60-luvulla sarjisuransa aloittanut Crepax on kerronnassaan hyvin elokuvallinen, ja yhteydet tuon aikaisiin elokuvan uudistajiin ovat ilmeisiä. Lisäksi Crepaxin tarinoiden vahvin toistuva elementti on erotiikka, ja etenkin BDSM-kuvasto, joka on osa lähestulkoon tarinaa kuin tarinaa. Crepax toi tabut aiheet osaksi seikkailun arkea ja teki näkyväksi aiemmin sarjakuvassa piiloon häveliäästi jätettyjä jännitteitä.

Arvio: Shokki, tekijänä Bernie Wrightson – Kalmanhajuinen suuri sydän

Viime kuussa sarjakuvamaailma menetti yhden tyylilajia muovanneen mestarin, kun kauhulegenda Bernie Wrightson siirtyi tuonpuoleiseen, josta oli vuosikymmenet tarinoita kertonut. On siis mitä sopivin hetki tarttua Egmontin vuonna 2012 julkaisemaan kokoelmaan, johon on kasattu Wrightsonin klassisimpia tarinoita Creepy- ja Eerie-lehdistä, kotoisemmin Shokki-materiaalia. Vaikka 12 tarinasta vain kolme on julkaistu aiemmin suomeksi alkuperäisen Shokki-lehden sivuilla, on kirja kiistatta oikeutettu nimeensä – onhan Shokki ennen kaikkea mielentila enemmän kuin julkaistujen tarinoiden listaus. Tarinat on luotu niin kauhusarjakuvien kuin Wrightsoninkin kultakaudella 1970-luvun aikana, ja ne ovat kuin kauhusarjiksen peruskurssi. Wrightsonin piirrosjälki on omaperäistä ja muuntautumiskykyistä, ja nostaa suuren osan keskinkertaisia tarinoita astetta korkeammalle tasolle. Parempien käsikirjoitusten osuessa kohdalle puhutaankin jo sitten ihan oikeasti kaihertamaan jäävistä lyhäreistä.

Arvio: Hip Hop Family Tree 1983-1984 & 1984-1985

Ed Piskorin Hip Hop Family Tree puskee eteenpäin höyryjunan lailla, eikä kirjoja malta laskea käsistään ennen loppuun pääsyä. Osissa 3 ja 4 hip hop –kulttuuri alkaa levitä sen verran laajalle, että vuosia ehditään kattamaan kahdessa kirjassa vain pari. Räppäreiden ensimmäinen sukupolvi joutuu vähitellen tekemään tilaa nuoremmilleen, kun Run-DMC, Beastie Boys, Ice T ja kumppanit nousevat nälkäisinä parrasvaloihin. Piskorin tarina-per-sivu-formaatti muuttuu tarinan myötä poukkoilevammaksi, kun tarinoissa pitää siirtyä kaupungista toiseen, selittää taustoja takaumissa ja joskus jopa hypätä vuosikymmenen verran eteenpäin. Hip hop alkaa kaupallistumaan, ja näissä osissa ei ole enää kyse vain muusikoista, vaan levy-yhtiöistä heidän taustallaan, sekä kulttuurivaikuttajista, jotka vievät hip hopin sanaa eteenpäin uusille yleisöille.

Arvio: Hip Hop Family Tree 1970s-1981 & 1981-1983

Alkuun kannattaa varmaan ilmoittaa, että tässä tekstissä ei ole kauheasti objektiivisuutta. Kun asiantunteva sarjakuvantekijä tekee kattavan historiikin hip hop -kulttuurista vanhan Marvelin vaikutteilla, tulee minulle sen verran monta rastia ruutuihin, että innostusta on vaikea peitellä. Ed Piskor on vuonna 1982 syntynyt räppipää ja sarjakuvantekijä, jonka Hip Hop Family Tree -antologia kertoo musiikkityylin ja kaupunkikulttuurin historiasta lähes maanisen yksityiskohtaisesti. Juonesta ei näissä kirjoissa voi oikein puhua, sillä lähes jokainen sivu keskittyy johonkin yhteen henkilöön, anekdoottiin tai ilmiöön. Tekstiä on paljon, ja lukemiseen pitää keskittyä kunnolla, jotta sarjakuvasta saa otettua kaiken irti. Jokainen sivu on kuitenkin nautinnollista ja todella kiinnostavaa luettavaa. Hip Hop Family Treetä tekee mieli ahmia.

Arvio: Vampirella – Kirjasto 1 – Hulppeaa ja ilahduttavaa soopaa

Vampirella on vuonna 1969 ilmestymisensä aloittanut sarjakuvalehti, joka tiesi, mitkä sen valtit ovat. Mitään korkeakulttuuria ei ole haettu, vaan pennoset on tienattu häpeilemättömällä mikstuuralla seksiä, kauhua ja väkivaltaa. Lehdet sisältävät useita lyhyitä, toisiinsa liittymättömiä tarinoita, joissa vilisevät vampyyrit, ihmissudet ja noidat, ja päähenkilöitä odottaa yleensä onneton loppu. Vampirella – Kirjasto 1:een on kokonaisuudessaan koottu lehden 7 ensimmäistä numeroa. Kirja on riemastuttava luettava. Johtuen lehtien iästä niin seksi, väkivalta kuin kauhukin ovat nykystandardeilla aika kilttiä tavaraa ja tarinat ovat hölmöydessään sympaattisia.