Arvio: The Complete Crepax vol. 3 – Evil Spells

Massiivinen Guido Crepax -teosten kahlaaminen jatkuu tässä complete-sarjan kolmannessa osassa. Pohdiskelin lukiessani, että en varmaan petaile tässä mitään blogihittiä, kun jatko-osien käsittely ei muutenkaan ole varmaan lukijaystävällisintä matskua, ja puhutaan muutenkin ehkä suhteellisen pientä lukijakuntaa kiinnostavasta teoksesta. Tästä huolimatta haluan ehdottomasti kirjoittaa tästäkin Crepax’n volyymistä, sillä toistaiseksi nämä ovat aina herättäneet kovin erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia, ja lukijakunta ansaitsisi ehdottomasti kasvaa. Complete-sarjan volyymit on sitä paitsi fiksusti koottu löyhiin teemakokonaisuuksiin esimerkiksi kronologisuuden sijaan, mikä mahdollistaa yksittäisenkin osan lukemisen ilman aiempiin perehtymistä. Leijonaosan kirjasta haukkaavat Valentina-tarinat toki viittaavat aiempien seikkailujen tapahtumiin, mutta meno on joka tapauksessa sen verran happoista, että pari lisäsivua kärryiltä pudonneena lukijana ei oikeastaan tunnu missään. Satunnaislukija kuten minä saa muutenkin olla suuren osuuden kirjasta hölmönä kuin Ö aapisen nurkassa, mutta ei muuta kuin turvavyö kiinni ja nautitaan kyydistä. Evil Spells -kirja palaa kauhutyyppisiin tarinoihin, joita yhdistävät löyhästi muodonmuutokset ja ”asiat eivät ole sitä miltä näyttävät” -käänteet. Tämä volyymi ei vakuuttanut minua yhtä kovasti kuin edelliset, ja välillä aloin jo väsyä Crepax’n itseääntoistavaan naishahmojen kaltoinkohteluun.

Mainokset

Arvio: Barbarella and The Wrath of The Minute-Eater – Seksipositiivinen kannanotto vai kahden pennin pehmopornoa?

Olen viime aikoina katsellut Netflixistä RuPaul’s Drag Racea. Hiljalleen olen ymmärtänyt, etten tiedä drag-kulttuurista tai -historiasta käytännössä mitään. Ohjelman queenit heittelevät tuon tuostakin ug-termistöä tai nimiä, jotka eivät sano minulle yhtään mitään. Yksi nimi, joka on muutaman kerran noussut esiin inspiraationa ja jonkinlaisena instituutiona on Barbarella. 1960-luvulla synnytetty scifi-sankaritar on, ilmeisesti ainakin joissain piireissä, seksuaalisen vapautumisen ja itsenäisen naisen ikoni. Jean-Claude Forestin luoma sarjakuva aiheutti 1960-luvulla skandaaleja ja sensuuria, ja onpa Barbarellaa nimitetty jopa ensimmäiseksi ”aikuisten sarjakuvaksi”, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä sivuilta löytyvää pehmopornoa. Nykyvinkkelistä vallankumouksellisuutta ei juurikaan huomaa, eivätkä kirjasta löytyvät kaksi Barbarella-tarinaa ole mitenkään erityisen hyviä sarjakuvia, mutta hölmöydessään ja kiusoittelevassa eroottisuudessaan Barbarella on silti vangitsevaa luettavaa.

Arvio: Cinema Panopticum – Tyylitajuisen pastissin inspiraatio loppuu kesken

Joskus on vaikea linjata, mitä mieltä on todella vahvasti tiettyyn tyyliin sidotuista, lähes pastissimaisista sarjakuvista. Sellaisista, joissa kaikki lähtien paperimateriaalista ja päättyen juonen nyansseihin on valikoitu luomaan tiettyä fiilistä. Thomas Ott tietää tismalleen, mitä tyyliä hän tavoittelee kirjassaan Cinema Panopticum. Mykkä, mustavalkoinen kokoelma pieniä kauhutarinoita on suoraan kuin F. W. Murnaun kameran linssistä. Cinema Panopticum on kunnianosoitus elävän kuvan alkuaikojen kauhukerronnalle kuvakulmineen, ilmeineen ja mustine kehyssivuineen. Tietty voi olla jostain vinkkelistä hassua valita näin elokuvalliseen fiilistelyyn työvälineeksi sarjakuva. Sillä on sekä vahvuutensa että selkeät heikkoutensa tässä kirjassa, joten veikkaan että syyt sarjikseen ovat se, että sen voi tehdä yksin, ja se, että se on aika paljon halvempaa kuin elokuvan tekeminen. Ei huonoja syitä toki nekään. Cinema Panopticum onnistuu tavoittamaan vanhan kauhun tunnelmaa silloin tällöin, mutta sarjakuvaan valittu rytmitys ja mykän sarjiksen nopea lukeminen ampuvat itseään hieman jalkaan.

Arvio: Devil Tales – Aitoa nostalgiaroskaa ja hulppeita tulkintoja Paholaisesta

Näköjään blogissa on menossa löyhä teemakokonaisuus laadusta, roskasta ja niiden keskinäisestä suhteesta. Kaksi edellistä sarjakuvaa, X-Men Gals on the Run ja Sarasvatin hiekkaa, ovat tietyllä tavalla edustaneet päinvastaisia lähestymistapoja sarjakuvaan. Seuraavaksi lukujonoon valikoitui jälleen roskaa, mutta paljon parempaa sellaista. Kustannustalo IDW Publishing on julkaissut vanhan liiton kauhusarjakuvaa tittelillä The Chilling Archives of Horror Comics keskittyen eri teemoihin ja tekijöihin. Devil Tales on osa tuota kirjasarjaa, ja keskittyy nimensä mukaisesti tarinoihin, joissa tärkeässä roolissa on Paholainen elikkäs Saatana elikkäs Lusifeerus elikkäs Vanha Vihtahousu. Tarinat ovat todellista nostalgiamatskua vuosilta 1951-1954, ajalta ennen sarjakuvien sisältöä kontrolloinutta Comics Codea. Tuolloin nuoria lukijoita kosiskeltiin suoltamalla ulos valtavat määrät geneeristä sarjakuvaa shokeeraavalla sisällöllä. Kirjan tarinat on koottu lukuisista tuon ajan julkaisuista, joilla on toinen toistaan loistavammat nimet: Adventures Into Darkness, Adventures Into The Unknown, Baffling Mysteries, Dark Mysteries, Strange Mysteries, Strange Suspense Stories, Witches Tales, Tales of Horror, Weird Terror, Web of Mystery, Web of Evil jne. Tarinoiden laadusta ihan siinä objektiivisessa mielessä ei kannata varsinaisesti puhua, paljon tärkeämpää näissä sarjakuvissa on niiden edustama arvomaailma ja ajankuva.

Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58

Olen kyllä kokenut aiemmin maku- ja hajumuistoja, mutta sarjismuistoon en ole törmännyt. On aika yllättävää, että sarjakuva, jota ei ole koskaan aiemmin lukenut, vie suoraan menneisyyteen. Alun perin 2015 ilmestynyt ja vastikään suomennettu Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58 on nimittäin vedetty suoraan lapsuudessa mummolan vintillä luetuista enoni vanhoista Agentti-Korkeajännityksistä ja muista suoran toiminnan sarjakuvista, joskin Englannin ja Italian sijaan alkuperämaa on Ranska. Käsikirjoittaja Rodolphen hahmot ovat suorasukaisia parilla modernihkolla twistillä, juoni klassista vastavakoilua ja kuvittaja Louis Alloingin tapahtumaympäristö komeita autoja ja klassista kaupunkimaisemaa. Se, miten Robert Saxin kokee, on varmaankin paljon kiinni omasta suhteesta näihin perinteisiin poikain seikkailutarinoihin. Tässä on kyseessä varsin häpeilemätön nostalgiatrippi, ei enempää eikä vähempää.

Arvio: The Complete Crepax vol. 2 – The Time Eater and Other Stories

Italialaisen Guido Crepax’n koottujen tarinoiden ensimmäinen osa yllätti minut viime vuonna, ja jätti jälkeensä hämmentyneen fiiliksen, jota piti pureskella melko pitkään. Luonnollisestikin lisää piti saada, ja nyt Fantagraphicsin massiivisesta kymmenosaisesta kokonaisuudesta käsiin eksyi toinen osa. Siinä missä ensimmäinen kirja oli koottu löyhän kauhuteeman ympärille, The Time Eater and Other Stories vetää enemmän scifin suuntaan. Kirjan kantava voima on edellisen volyymin tapaan Crepax’n tunnetuin hahmo Valentina Rosselli, joka törmää arjessaan mitä erikoisimpiin tilanteisiin, jotka useimmiten johtavat jonkinlaiseen bondage-henkiseen pinteeseen. Valentinaa reippaampi ja camp-henkisempi tapaus on Belinda, joka seikkailee kirjan loppupuolella. Vähemmän yllättävästi molempia sankarittaria yhdistää näyttävä muodokkuus ja taipumus alastomuuteen, jonka kuvailuun Crepax käyttää ruutuja jälleen ihan urakalla. The Time Eater and Other Stories ei ole käsikirjoituksiltaan mitään erityisen syvällistä tiedepohdintaa, vaan Crepax’n fokukset ovat edelleen huuruinen unen ja todellisuuden välillä pomppiminen, sekä pistämättömän upea kuvitus. Suosikkijuttuni Time Eaterissa on päästä vastaamaan ”psykedeelis-eroottista retroscifiä”, kun joku kysyy, mitä luin viimeksi.

Arvio: Spawn of Mars And Other Stories – Rautaisannos wanhaa kunnon scifiä

1950-luvulla sarjakuvat olivat kovassa nosteessa: suosio kasvoi, Comics Code ei vielä sensuroinut sisältöjä ja uusia aluevaltauksia genrejen saralla tehtiin. Tämän aallon harjalla ratsasti myös Wallace ”Wally” Wood, varsinainen sarjakuvan renessanssilapsi. Ensisijaisesti kuvittajana tunnettu Wood myös kirjoitti ja tussasi eikä rajoittunut pelkkään sarjakuvaan. Lisäksi #torille, koska Wood oli kolmanne polven suomenamerikkalainen. Spawn of Mars on kokoelma Woodin varhaisia scifitarinoita EC-kustantamon lehdistä. Tämä on niin rehellistä pulp-materiaalia, että en halua kirjoittaa kirjan nimeä kielioppisääntöjen hillitsemällä tavalla. Tämä kirja on SPAWN OF MARS!, muuten sen korni sensaatiokauhuscifi ei pääse oikeuksiinsa. Itseään toistavat juonikuviot seitsensivuisissa avaruusfantasioissa, hirveät määrät selitystekstiä, komea retrokuvitus ja vahingossa pari hyvääkin ideaa ovat tämän kirjan rakennuspalikat. Kokoelmassa on sen verran monta samankaavaista ja tahmeatahtista tarinaa, että jonkinlaista viehätystä roskascifiin on tunnettava tästä nauttiakseen.