Ei-mitenkään tilastollisesti merkitsevän otoksen perusteella väitän, että 1950-luvun paikkeilla syntyneiden miesten keskuudessa vallitsee todellisuusvääristymä, jossa kaikki muu musiikki ennen ja jälkeen Beatlesin on olemassa lähinnä suhteessa Beatlesiin. Se on joko Beatlesia inspiroinutta tai Beatlesin inspiroimaa (paitsi Bob Dylan. Bob on oma juttunsa). Tuossa vääristymässä oletetaan, että kaikki muutkin ovat tätä mieltä, ja jos eivät ole, niin eivät vain ole tajunneet vielä totuutta. Me, jotka olemme tuon ikäpolven vaikutuspiirissä, tiedämme Beatlesista kohtuuttoman paljon huomioiden, kuinka vähän olemme kuunnelleet itse albumeita. Niinpä Mauri Kunnaksen Piitles tuntuu tutulta: siinä hieman isääni vanhempi Kunnas vaahtoaa Beatles-triviaa, jota olen isältäni vastaanottanut vuosikaudet. Onneksi Kunnaksen anarkistinen tyyli ja röyhkeä tulkinta tekevät materiaalista mehukasta vielä kerran.
Beatles-triviassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Olen itsekin sen verran musa- ja yleistietofani, että anekdootit ja kertomukset ovat mielenkiintoisia. Eivät ne sen kummempia ole kuin muistakaan muusikoista kertovat stoorit, mutta saa kai tähän yhtyeeseen jumittua, jos se itseä miellyttää. Kunnas keskittyy Piitlesissä kertomaan bändin jäsenten nuoruudesta ja yhteissoiton alkuajoista. Liverpoolin työläiskieli kääntyy tamperelaistyyliseksi Kunnas-mongerrukseksi hienosti. Kielessä näkyy tekijän vanhojen Nyrok City –klassikoiden jälkiä, jotka lienevät Kunnaksen vahvin tavaramerkki Herra Hakkaraisen ja koirahahmojen jälkeen. Nyrok Cityn ug-hengessä myös Piitles on varsinkin alkupuolella tukittu täyteen tapahtumia ja tekstiä ja lukeminen on tahmaista. Toisaalta olisin ollut hieman pettynyt, jos kirjasta ei olisi löytynyt pientä absurdia tihrustusta, poukkoilevia ruutujakoja ja nuoliopasteita vaativia lukujärjestyksiä.
Piitles pyrkii tarinallaan välittämään nuoren työläisyhtyeen aitoutta ja energiaa, ja siinä se myös onnistuu. Uran alussa aitous ei tarkoittanut omaperäisiä sävellyksiä tai sanoituksia (jotka coveroitiin tai vähintään apinoitiin Ameriikan-esikuvilta hyvin vahvasti), vaan vilpitöntä meininkiä ja esiintymistä, jota oltiin hiottu omien kotikulmien klubeilla ja Hampurin ulkomaankomennuksilla. Piitles kertoo nimenomaan siitä, miten yhtyeen jäsenet hioutuivat yhtyeeksi ja korostaa, että kyse ei ole mistään sattumankaupasta, vaan tuhansien tuntien yhteissoitosta. Kunnaksen tarinassa ainoastaan Paul oli soittajana luonnonlahjakkuus, kaikki muut joutuivat hankkimaan kannuksensa ihan sitä perinteistä tuskien tietä pitkin. Piitles on hyvä sarjakuva, sillä se antaa yhtyeen jäsenille selkeät persoonat (jotka näkyvät myös heidän ulkoasussaan) ja tuo uudella tavalla eläväksi tarinaa, joka muuten on kuultu jo useasti.
Kunnaksen kuvitus on mahdollisesti Suomen tunnistettavin käsiala. Tyylilajista riippumatta hänen vahvuutensa, isot liikkeet ja koko kehollaan ilmeikkäät hahmot pomppaavat esiin sivuilta. Tyylille on vaikea keksiä vertauskohtia tai esikuvia, joten ehkä täytyy vain tyytyä sanomaan, että Mauri Kunnas on suomisarjiksen Ol’ Dirty Bastard (ain’t no father to his style, that’s why he the bastard). Kun rytmiin pääsee, niin Piitles on mukavaa ja antoisaa luettavaa, jossa ajoittainen tukkoisuus ja vahingossa väärään ruutuun hyppääminenkin tuntuvat jotenkin charmanteilta ominaisuuksilta eivätkä ärsyttäviltä vioilta. Kunnas osaa hyödyntää undergroundin ominaispiirteitä ja tekee niistä osan sarjakuvan luonnetta. Kertojaääni on jatkuvasti mukana tapahtumissa ja kommentoi huhujen ja faktan suhdetta ohjaten kohtaukset välillä absurdiuteen asti tehdäkseen selväksi, että kyseessä on vain yksi tulkinta tapahtumista.
Jos jätetään sivuun tarpeeni jonkinlaiseen musiikilliseen Beatles-isänmurhaan, niin Piitles on laatusarjis. Pelkäsin kirjan ulkoasun perusteella, että kyseessä olisi ohut välityö, mutta Kunnas on ladannut kirjan sivut täyteen tavaraa. Vastoin ennakkoluulojani Piitles ei ole vain fanikirje Beatlesille, vaan ehdottomasti omilla jaloillaan seisova sarjakuvateos. Kunnaksen rempseä tyyli poikkeaa toki täysin hänen lastenkirjoistaan, ja Beatles aihealueena koskettaa harvalukuisempaa lukijakuntaa. Toisaalta tällaiset tyyli- ja aihevalinnat ovat tietyllä tapaa kunnioitettavia. Piitlesissä Kunnas palaa juurilleen, omien intohimojensa pariin. Kun ei yritetäkään tehdä suomalaisille mitään kansalliskirjallisuutta, voidaan puhua omalla äänellä huomattavasti rohkeammin. Piitles olisi nykytermein ilmaistuna heitterit heittaa –sarjakuvaa: siitä pitävät tietävät sen varmaan useimmin jo ennen lukemista, muilla ei niin väliä. Toki sekaan sattuu sitten itseni kaltaisia poikkeuksia, jotka nihkeilevät lukemista etukäteen, mutta kääntyvät lopulta teoksen puolelle. Piitles muistutti minulle, miksi Nyrok Citykin on jaksanut naurattaa jo vuosikymmeniä, ja miten monipuoliset Mauri Kunnaksen ansiot oikeasti ovatkaan.
Piitlesissä yllättää lopulta se, miten varhaiseen vaiheeseen tarina oikein päättyykään. Huolimatta näkyvyydestään kansikuvassa Ringo Starrilla on ruutuaikaa Piitlesissä vain hyvin vähän, ja kirja keskittyy paljon enemmän Pete Bestin aikoihin bändin rumpalina. Tämä ei itsessään ole ongelma, kunhan vain aiheuttaa yllätyksen, kun sivut yhtäkkiä loppuvat kesken. Toisaalta alkutaival mainitaan jo kirjan nimessä, toisaalta tarinan luonne kaipaisi loppuun jonkinlaista yhteenvetoa. En tiedä, onko Kunnaksen tarkoitus ollut jatkaa tarinaa tulevaisuudessa (sopisi Beatles-maanikon modus operandiin), mutta toistaiseksi jatko-osia ei ole kuulunut. Piitles toimii sellaisenaankin, mutta edellyttää kohtalaista kiinnostusta aihealueeseen. Muutoin aika on ehkä paremmin käytetty Kunnaksen muiden sarjisteosten kanssa.
Arvosana: 75/100
Piitles – Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta
Mauri Kunnas, käsikirjoitus ja kuvitus
Otava
Hinta Suomessa 15-20 €
Hyllyy 