Aina välillä käy väistämättä tässä rajallisten tarina-aihioiden maailmassa niin, että kaksi toisistaan riippumatta syntynyttä teosta voi päätyä muistuttamaan toisiaan täysin tahattomasti. Joskus yhtäläisyydet ovat maltillisempia, ja joskus ne ovat niin huutavia, että elefantista huoneessa on pakko sanoa jotain. Kuten nyt, kun Tuomas Myllylän ja Sari Sariolan uutuusteos Suomaat on juonensa pääpiirteiltä tismalleen sama kertomus kuin Amy Chun ja Soo Leen viime vuonna ilmestynyt Carmilla – The First Vampire (jonka tästä syystä siirsin tälle samalle viikolle julkaistavaksi, en voinut vastustaa kiusausta). Toki kaikki suuret kertomukset pyörivät yleensä jossain määrin samojen elementtien ympärillä, mutta harvoin sattuma ohjaa tarinoita näin samoille urille. No, eipä tuo ole kovin vaarallista, ja mikä tärkeintä, tässä kaksintaistelussa mennään aivan selvästi #torille. Suomaat on paljon vetävämpi kertomus kuin Carmilla, ja hyödyntää tarinan klassiset elementtinsä paljon onnistuneemmin.
On mennyt monta monituista vuotta siitä, kun olen viimeksi jaksanut vilkaistakaan minkäänlaisia “viime vuoden parhaat sarjakuvat” -listauksia muualta kuin suomalaisista julkaisuista. Se on sikäli vähän outoa, että kun viimeksi sitä tein, löysin monia erinomaisia nykytekijöitä ja -teoksia, jotka laajensivat omaa sarjakuvamakua mukavasti. Mutta sitten jotenkin elämä tuli eteen, lukujonoon tuli kaikkea muuta ja minulle ominainen lukuhaaste-allergia nousi hieman esiin. En reagoi lainkaan hyvin lukutavoitteisiin tai pitkiin suunnitelmiin sen suhteen, mitä kaikkea pitäisi lukea, ja kun homma alkoi tuntua stressaavalta, vedin vain isot henkselit listojen päälle ja palasin nostelemaan tavaraa sokkona kirjastojen hyllyistä. Mutta nyt tilanne on monen vuoden jälkeen tervehtynyt ja lukujonossa oli taas hieman tilaa, joten palasin amerikkalaisten julkaisujen “parhaat vuodelta 2023” -listauksiin. Ja joo joo, 2024 on jo aika pitkällä, mutta tuoreehkoa tavaraa kuitenkin. Käsiin tarttui sattumien kautta muutamallakin listalla mainittu Amy Chun ja Soo Leen moderni vampyyritarina Carmilla – The First Vampire.
Aah, mikä ihana sarjakuva. Yleensä pyrin aloittamaan tekstit jollain vähän johdantomaisemmalla, ja rakentamaan kohti lausuntoa lukukokemuksesta. Tällä kertaa kuitenkin tuntui siltä, että heti alkuun täytyy päästä sanomaan, miten hyvältä tämän sarjiksen lukeminen tuntui. Love, Logic & Horror -novellituplassa on nimittäin niin paljon kaikkea, että kun alan luettelemaan siihen sisältyviä mielenkiintoisia näkökulmia ja elementtejä, niin homma voi vaikuttaa hetken monimutkaiselta. Siksi halusin kertoa heti alkuun, että tämä oli yksi parhaita lukukokemuksia hetkeen, jotta sinäkin, hyvä lukija, voit pitää sen mielessä ja kahlata tämän tekstin loppuun mielessäsi yksi pääohjenuora – tämä sarjakuva kannattaa lukea, se on kuin virkistävä kesäsade kuuman hellejakson jälkeen. Laadukas kauhusarjis on harvinaista herkkua, ja laadukas kotimainen kauhusarjis vielä harvinaisempaa. Tässä sellainen olisi, älä nuku onnesi ohi!
Yksi sarjisgenre, josta en ihan kamalan usein jaksa kirjoittaa, on vanha belgialais-ranskalainen eurosarjis. Syy siihen on, että ensinnäkin se on mielestäni selvien huippukohtien, Asterixin, Tintin ja sellaisten ulkopuolella aika tylsää tavaraa. En jaksa kiinnostua Yoko Tsunosta, Natashasta, Alixista tai Niilo Pielisestä juurikaan. Ja toiseksi, eurosarjiksen rakastajaporukkaa on tietyssä ikäluokassa Suomessakin edelleen niin paljon, että se skene pysyy hengissä ja elinvoimaisena ihan hyvin ilman minuakin. Non Stopin ja Zoomin parissa kasvaneet eivät tarvitse meikämillenniaalin horinoita omista ikiaikaisista suosikeistaan mihinkään. Mutta välillä jokin pääsee minunkin tiukan seulani läpi, viimeisimpänä Egmontin BD-sarjassa uutta elämää löytänyt Filemon. En tiennyt Fredin klassisesta surrealistisesta sarjiksesta mitään, mutta tarpeeksi monta haippitekstiä luettuani vakuutuin, ja viime vuonna ilmestyneeseen Epäuskoisen retki -albumiin oli pakko perehtyä. Ja hyvä että perehdyinkin, tämä kutitteli aivonystyröitä jollain mukavalla tavalla, jota en ehkä osaa edes ihan selittää.
Oikeastihan tässä on käsillä Sarjismies-tripla, sillä viime viikolla käsittelyssä oli Mikael Mäkisen Päiväkirjani. Mutta rehellisyyden nimissä tuntui siltä, että Päiväkirjani tarvitsi täyden huomion kokonaiselta tekstiltä, kun taas Mäkisen kollegoiden tuoreimmat tuotokset ovat hieman kevyempiä paloja katsastettaviksi, ja siksi mahtuvat samaan tekstiin. Mutta tosiaan, jokainen Sarjismiehet-podcastin kolmesta juontajasta sai keväälle uutta tuotetta ulos, kun Mäkisen Päiväkirjan lisäksi Hannu Kesola julkaisi joukkorahoituksen voimin käsikirjoittamansa Neon Spandx -lehden kaksi ensimmäistä numeroa kuvittajakumppaninaan Marcelo Salaza, ja Vesa Vitikainen kera Juho Sihvosen toimittivat maailmaan viimeisimmän Kersantti Napalm -seikkailun Zombihurrikaani iskee. Molemmat ovat erittäin perinnetietoista supersankarointia, joskin täysin eri kulmista lähestyttyinä. Kersantti Napalm on takuuvarmaa parodiaa, Neon Spandxista en osaa oikein sanoa mikä se on.
Saatatte muistaa, että viime syksynä käsittelin Hyllyyssä erinomaista The Rime of the Modern Mariner -sarjakuvaa, joka perustui Samuel Taylor Coleridgen The Rime of the Ancient Mariner -runoon. Saatatte myös muistaa, että sanoitte silloin vuoden alhaisimman lukijamäärän avulla “ei kiitos tällaista, Hyllyy-blogi”. Joten mitä minä teen? TOINEN SARJAKUVA, joka perustuu samaan runoon! Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla, saatana. Tosin nyt on tarjolla iso lusikallinen sokeria, jotta runonkin nieleminen olisi hieman helpompaa. Asialla on nimittäin hulvattomaksi veikoksi tiedetty Hunt Emerson, ja Vanhan merimiehen tarinan kyytipojaksi on tarjolla toinenkin klassikon sarjissovitus, D.H. Lawrencen romaaniin perustuva Lady Chatterleyn rakastaja. Emerson on kokenut sarjissovittaja, jonka tyyli on mukaansatempaava ja taatun viihdyttävä.
Suomisarjisskenessä on paljon erilaisia dikotomioita, joiden avulla kenttää voi hahmottaa. Jos käy vaikkapa Tampere Kuplii -sarjakuvafestarilla, dikotomia on selvästi cosplayaava manga- ja verkkosarjisnuoriso <-> divarimyyjien laareja tonkivat harmaantuvat äijät. Tai jos katselee julkaistavia kotimaisia sarjiksia niin dikotomia on omaa napaansa loputtomasti kaivelevat taidesarjakuvan tekijät <-> sotaan ja supersankareihin jumittuneet nuoruutensa ikuisesti uudelleeneläjät. Tai jos puhutaan sarjissisällöntuottajista, niin on yleisöään järkevästi huomioivat suosion kasvattajat <-> itseään jalkaan tällaisilla huumoriyritelmillä jatkuvasti ampuvat marginaaliraapustajat.
Miksi halusin tällaisia vastakkainasetteluita lähteä etsimään? Ihan vain siksi, että Mikael Mäkisen Päiväkirjani-sarjan ensimmäinen neljäosainen tarinankaari vetää hyvin tietoisesti tuon keskimmäisen dikotomian ääripäät yhteen. Se on henkilökohtainen kertomus oman elämän vaikeista ajoista ja niistä eteenpäin pääsemisestä, kerrottuna supersankarikonventioiden keinoin. Aiemmin lukemani ykkösosa esitteli Mäkisen tyylin onnistuneesti, mutta stoorin pihviin päästään näiden myöhempien osien myötä, vaikka näennäisesti jokainen numeroista toistaakin samaa kaavaa. Saattaisikohan siinäkin olla jonkinlainen supersankarisarjisten konventio, hmm!
Erinomainen kulttuuritoimitus.fi-sivusto paitsi arvioi sarjakuvia, tekee joskus myös ihan ehtaa journalismia niiden ympärille muistakin kuin täysin ilmiselvistä aiheista, lähes ainoana suomalaisena mediana Sarjainfon ulkopuolella. Nyt haastatteluun oli onnistuttu kaivamaan pitkän linjan tekijä Howard Chaykin, joka on saapumassa ensi kuussa Heroes Comic Con -tapahtuman vieraaksi. En ole koskaan lukenut mitään Chaykinilta, mutta Kulttuuritoimitus nosti fiksusti somekulmaksi Chaykinin dramaattisen lausunnon siitä, että tekoäly tulee tappamaan sarjakuvan siinä muodossa kuin sen tunnemme. Onhan tuollaiseen taas pakko tarttua, ja siksipä tässä taas kirjoitetaan tajunnanvirtaa skenen tilasta, samalla tavoin kuin Ville Rannan ja Sarjakupla-podcastin innoittamana muutama kuukausi sitten. Taaskaan ei kuvia eikä erityistä rakennetta, vaan vapaasti assosioitua horinaa.
En tiedä, kuinka yleinen tällainen kokemus on, mutta minulle johonkin sattumanvaraiseen sarjakuvaan tarttuminen on hauskasti kynnystetty asia – nappailen toki aivan sokkonakin tavaraa, etenkin kirjastosta, mutta muutoin mitä mitättömimmät yhteydet saattavat olla se ratkaiseva tekijä sarjakuvaan tarttumisessa. Niin kuin nyt vaikka Pentti Otsamon pari vuotta takaperin ilmestynyt Minna Canth -scifisovitus Välittäjä. Oli täysin tietoinen sarjakuvasta, ja jopa jossain määrin siitä kiinnostunut, mutta jotenkin käsi ei vain hakeutunut Välittäjälle aiemmin. Määräävä tekijä oli lopulta kirpparilta eurolla löytämäni Minna ja miehet -sarjiskokoelma. Otsamo oli siinäkin mukana yhtenä kuudesta tekijästä, mutta muuten tarinoiden toteutuksella ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Otsamon Kuoleva lapsi oli hyvinkin uskollinen Canth-tulkinta, kun taas Välittäjä on tietoista revittelyä ja sekoilua. Mutta yhtäkkiä, yhden Minna Canth -sarjakuvateoksen lukeneena, toisen hommaaminen ihan oikeaan hintaan oikealta jälleenmyyjältä olikin yhtäkkiä houkutteleva teko. Porttihuumeteoria toimii, myös Minna Canth -sarjakuvasovituksissa.
Muuten olen sitä mieltä, että en halua vuodattaa kyyneleitä amerikkalaisen somealustan kohtalosta, yhyy nyt miljardööri A menetti jotain kun miljardööri B rikastui enemmän. Mutta oikeasti se, että Twitter on mennyt tasoltaan niin viemäriin, että se karkottaa kaikki älykkäät keskustelijat, on todella sääli. Noin kymmenen vuotta sitten se oli vielä aivan ylivertainen paikka päästä kuulemaan erilaisten ihmisten kertomuksia erilaisista kohtaloista. En tiedä, kuinka perillä olisin nykyään esimerkiksi transsukupuolisten ihmisoikeustaistoista ja transihmisten systemaattisesta vähättelystä myös Suomessa, jos en olisi vuosia sitten törmännyt ihmisten omiin kertomuksiin omista kokemuksistaan. Sitä ennen olin vielä kohtuullisen kusipäinen, transkokemuksista ymmärtämätön juntti, joka piti tärkeämpänä omaa oikeuttaan vitsailla kaikesta ja pitää kiinni lapsuudessa oppimastaan maailmankuvasta. Mutta kun pääsee tutustumaan transsukupuolisten ihmisten tarinoihin ja kuulee, millaisten, itselleni itsestäänselvien oikeuksien puolesta yksilöt joutuvat siellä taistelemaan, on ihan selvää, mikä on humaanin ja sivistyneen ihmisen kanta transoikeuksiin. Transoikeudet ovat ihmisoikeuksia.
Tämän johdannon pointti on se, että Pia Westerholmin tuore sarjakuvateos Poikani Vimma voi jollekin olla samanlainen silmien avaaja kuin Twitteriin meneminen oli itselleni noin 2013-2015. Sarjakuva on testimoniaali siitä, millaista kujanjuoksua myös tällä vuosikymmenellä on transihmisten tarvitsemien hoitojen saaminen, ja millaisen vaikeuskertoimen siihen vielä tuottaa transihmisen alaikäisyys. Westerholm on tarinan kertoja, äiti, jonka yläasteikäinen lapsi kertoo olevansa transsukupuolinen. Äiti ei tarinassa kamppaile transsukupuolisuuden ymmärtämisen tai hyväksymisen kanssa, mutta kamppailua ja koettelemuksia on silti tarjolla aivan riittävästi sekä lapselle että äidille. Westerholm kuvastaa hyvin sitä, miten sukupuoli-identiteetin selkeytyminen ja hoitojen saaminen olisi varmasti aivan tarpeeksi vaikeaa myös ilman kaikkea murrosikään muutenkin kuuluvaa ahdistusta ja ulkopuolisuuden tunnetta.
Hyllyy 