Arvio: Unnatural vol. 1 – Awakening

Unnatural1_kansi

Nyt täytyy kyllä myöntää, että en olisi ikimaailmassa arvannut, millaisen sarjakuvan olin luettavaksi haalinut. Unnatural jatkaa viime vuoden kehuttujen sarjisten sarjaa, jotka pistin kirjastosta varaukseen sen suuremmin tutustumatta tai miettimättä. Kyseessä on italialaisen Mirka Andolfon ensimmäinen englanniksi käännetty sarjis. Kustantajaksi on tarttunut Image, eli Andolfo ei aloita jenkkitaivaltaan mistään pienistä taidepiireistä. Itse toki oli jälleen skeptinen Image-tuotteeseen tarttuessani, mutta nyt täytyy sanoa, että suurin osa kustantamon helmasynneistä loisti poissaolollaan. Siinä missä Image-kama on usein nähtyjen konseptien kierrättämistä, sisällöllisen ohuuden peittämistä silmäkarkkiin ja ”aikuisen sarjakuvan” varjolla läpipäästettyä sekavaa kerrontaa, Unnatural on aidosti koukuttava, alusta saakka hyvin rakentuva ja TODELLAKIN yllättävä sekoitus teemoja, joita en ole nähnyt sarjakuvassa yhteen naitettuna koskaan ennen. Jatka lukemista ”Arvio: Unnatural vol. 1 – Awakening”

Mainokset

Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä

AdaViidakossa_kansi

Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan. Jatka lukemista ”Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä”

Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta

KuningasMenettääPäänsä_kansi

Onpas viime vuosi tarjoillut taas erinomaisia kotimaisia sarjiksia. Ensin tajuntaa laajenteli Oksi, ja nyt hieman eri aivojen alueita kutittelee Ville Rannan tuorein sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä. Häpeilemättömän osoitteleva satiiri on Rannan tunnistettavaa tyyliä, impressionistista mutta tarkkaa kuvitusta ja erittäin tunnistettavia häpeän tunteita ihmiselon banaaliudesta. Kuningas menettää päänsä (KMP) ei ole mitenkään hienovarainen, vaan keskiaika-metaforaa pusketaan lukijan aivopalloon kaikin mahdollisin röyhkein tehokeinoin. Kuten suurin osa Rannan töistä, KMP:kin on avoimen poliittinen, mutta vaikka sillä onkin mielipide, väitän aika harvan lukijan selviävän kirjan alusta loppuun ns. jalat kuivina, vaikka päällisin osin olisikin tekijän kanssa samoilla linjoilla. Ranta tökkii sen verran kiusallisia aiheita, että jossain vaiheessa huomaa jäävänsä kiinni epämukavana kiemurtelusta. KMP on virkistävän rienaava ja osoitteleva, vanhan hovinarriperinteen mukaisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta”

Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille

AnyasGhost_kansi

Pitäisi varmaan ruveta tägäämään näitä young adult -sarjakuvia omaksi porukakseen, sen verran tiuhaan niitä tuntuu tällä hetkellä luettavaksi eksyvän. Tällä hetkellä tosin lähinnä siksi, että viimeaikaiset havainnot kertovat YA-materiaalin olevan korkeatasoista ja usein ”aikuista” sarjakuvaa omaperäisempää. Vera Brosgolin sarjakuvaromaani Anya’s Ghost on tästä trendistä jälleen yksi todiste. Teinitytön ja aaveen ystävyydestä kertova kirja on, kuten YA-kirjan kuuluukin olla, samaistuttava, vaikka minulla ja Anya-päähenkilöllä ei ole päällisin puolin juuri mitään yhteistä. Lisäksi Anya’s Ghostin selvä vahvuus on sen navigointi eri tyylilajeissa. Juuri kun tästä sarjiksesta luulee ottaneensa selvää, Brosgol vaihtaa kertomuksen sävyä sujuvasti ja lukija huomaa taas olevansa ihan eri maailmassa, kuin mihin luuli päätyneensä. Alussa Anya’s Ghost vaikuttaa kovinkin suoraviivaiselta ja ennalta-arvattavalta, mutta kirjan aikana noita yllätyssuunnanvaihdoksia tarjoillaan parikin kappaletta, ja Brosgol todella ottaa lukijan vietäväkseen. Jatka lukemista ”Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille”

Arvio: Fence vol. 1 – Perusvarma suorittaja ei kestä hengähdystaukoja

Fencevol1_kansi

Kun en kauheasti japanilaisen sarjakuvan maailmaa tunne, niin en uskalla sataprosenttisella varmuudella julistaa, mutta ymmärtääkseni urheilumanga ja -anime ovat ihan elinvoimainen alagenre. Ja sikäli mikäli edelleen olen ymmärtänyt oikein, tarina toistuu useasti melko samanlaisena altavastaajan kasvukertomuksena. Kun siis sanon, että kilpamiekkailun maailmaan sijoittuva Fence ammentaa Karate Kidin ja Rockyn perinteestä, niin mangaa lukeneelle tuoreempaakin verrokkimatskua voisi olla tarjolla. Oli miten oli, nuo muinaiset urheiluleffat tulivat mieleeni lähinnä siitä syystä, että Fence ei lajivalintansa lisäksi tarjoa auringon alle mitään uutta. Se ei ole pelkästään negatiivinen asia, sillä kilvoittelu ja kasvutarinat ovat hyvää matskua draamalle ihan samalla tavalla nykypäivänä kuin 40 vuotta sitten. Ja kyllähän Fenceäkin ihan hyvillä mielin lukee, mutta veikkaan, että tarinan tahmainen eteneminen tappaa silti innostukseni huomattavasti ennen kuin sarja ehtii päättymään. Jatka lukemista ”Arvio: Fence vol. 1 – Perusvarma suorittaja ei kestä hengähdystaukoja”

Arvio: Oksi – Muistatteko kun muumit ratsasti niillä pilvillä? Siltä tämä tuntuu

Oksi_kansi

Onpas muuten harvinaislaatuista ja ilahduttavaa, että avatessaan juuri ostamansa kotimaisen sarjakuvan silmään osuu ensimmäiseltä sivulta maininta ”3. painos”. Ei ole jokapäiväistä tällaisten näkeminen, varsinkaan jos kyseessä oleva sarjakuva on vasta muutaman kuukauden ikäinen. Usein ensimmäistäkin painosta myydään useampi vuosi. Mari Ahokoivun viimevuotinen Oksi kuitenkin tarjoaa tällaisen pienen ilon läikähdyksen ennen tarinan alkua. Sarjakuva on ollut pienimuotoinen yllätyshitti, joka on kerännyt kovasti ylistystä ja kiitosta arvioissa ympäri internettiä. Tietysti se näkyvin tunnustus eli Sarjakuva-Finlandia jäi pokkaamatta, diktaattorimalli kun on suunniteltu nimenomaan epäloogisuuksia varten. Ahokoivu pääsi kuitenkin apajille toista reittiä, osana Sisaret 1918 -antologian tekijäpoppoota, joten ei huono vuosi tekijällekään!

Jälkijättöisen bloggaajan elikkäs meikämignonmunan näkökulmasta haasteeksi muodostuukin lähinnä keksiä Oksista vielä jotain sanottavaa, tätä kun on käsitelty sarjakuvaksi poikkeuksellisen laajasti myös kirjablogeissa. Oksi on todella hyvä, huolella ja rakkaudella tehty kokonaisvaltainen sarjakuva, ja kuuluu mielestäni modernin Suomi-sarjiksen kulmakiviin. Se innoitti minut kokeilemaan jotan uutta myös arvion kanssa, nimittäin nyt aion siis lopettaa itseni suodattamisen ja annan sanojen vain virrata. Katsotaan, mihin päädytään! Jatka lukemista ”Arvio: Oksi – Muistatteko kun muumit ratsasti niillä pilvillä? Siltä tämä tuntuu”

Arvio: Cognac 2 – Vainaja areenalla

Cognac2_kansi

Vaikka ranskalaisen Cognac-murhamysteerin ykkösosa teki minuun vaikutuksen, kakkososaan pääsy kesti yllättävän pitkään. Osittain voi syyttää ihan omaa laiskuutta ja suunnitelmattomuutta sarjisten hankinnassa, mutta suuri syyllinen on varmasti takaraivossa kytevä tieto siitä, että kakkososat ovat tällaisissa trilogiateoksissa usein niitä vähiten sykähdyttäviä osia. Kun alkuasetelmat on esitelty ja ratkaisuja ei useinkaan vielä uskalleta tarjota, täytyisi jännitettä ja mielenkiintoa saada aikaan muilla keinoin. Se ei missään nimessä ole mahdotonta, mutta usein sarjakuvantekijät päästävät itsensä tällaisissa tilanteissa vähän helpolla. Cognac ei valitettavasti ole täysi poikkeus tähän sääntöön. Se etenee edelleen kuin hirvi ja peruselementit ovat kunnossa, mutta mitään uutta Vainaja areenalla ei tarjoa. Corbeyranin ja Jean-Charles Chapuzet’n henkilöhahmojen suhteet syvenevät, mutta lukija ei oikeastaan opi heistä mitään uutta. Murhamysteeriä selvitellään, mutta lähinnä jo ykköskirjassa esitettyjä oletuksia vahvistaen. Cognac 2 ei yllätä kertaakaan. Jatka lukemista ”Arvio: Cognac 2 – Vainaja areenalla”

Free Comic Book Day 2019 – 20 ihmeellisen ilmaista sarjakuvaa Ameriikasta asti, montako osui maaliin tänä vuonna?

FCBD2019_kansi

Viime vuoden ilmaisten sarjakuvien päivä meni blogimielessä niin mukavasti, että tänä vuonna oli pakko tehdä sama juttu, mutta vielä pikkaisen isommin. Jokavuotinen Free Comic Book Day on näkökulmasta riippuen joko sarjisfanin iloisin tai surullisin päivä. Silloin juhlitaan sarjakuvaa monessa muodossa, tutustutetaan ihmisiä uusiin nimikkeisiin ja annetaan tekijöille valtava näkyvyys, jollaisesta moni muuten voisi vain uneksia. Toisaalta sitä voi pitää merkkinä toimialan epätoivosta ja hiljalleen kuihtuvasta kulttuurista. Tosin viime vuonna sarjismyynti elpyi ainakin Yhdysvalloissa, josta FCBD ponnistaa. Suomessa laskua tuli Aku Ankan mukana jälleen rumasti (tosin kannattaa lukea tuota ketjua eteenkinpäin, tuosta tilastosta puuttuvat monet nykypäivän aktiivikustantajat), mutta ehkäpä Free Comic Book Day voi muutamassa vuodessa punnertaa meidän kotoisatkin käyrämme taas noususuuntaisiksi?

Yrittänyttä ei laiteta, joten sarjisostoksia hillottiin siis jälleen muutama kuukausi, ja toukokuun neljäntenä painelin paikalliseen Turun Sarjakuvakauppaani ainoana tavoitteena hankkia pyöreä luku ilmaisia sarjiksia. Hyvin sujui, 20 lehteä jäi tassuun. Tässä jälleen pikafiilikset jokaisesta. Arvosteluperusteet viime vuoden tapaan toimiiko tarina lehden mittaisena, saako siitä käsityksen mistä on laajemmin kyse, ja houkutteleeko se haalimaan tätä sarjista lisää. Vetäkäähän kypärät päähän ja polvisuojat jalkoihin, tästä se lähtee! Kansikuvat on lainattu viime vuoden tapaan freecomicbookday.com-sivustolta. Jatka lukemista ”Free Comic Book Day 2019 – 20 ihmeellisen ilmaista sarjakuvaa Ameriikasta asti, montako osui maaliin tänä vuonna?”

Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota

UglyMonsters_kansi

Ugly Monstersia lukiessa tuntui, että sarjakuvassa on nyt jotain poikkeuksellista, mutta en oikein keksinyt mitä. Se on humoristinen alakulttuurisarjakuva homoseksuaalin kaveripiirin erittäin homosta elämästä, tämä luonnehdinta siis täysin positiivisessa mielessä. Riemukkaan umpihomo sarjakuva, samalla tavalla kuin esimerkiksi Wuvable Oaf. Se on myös kotimainen sarjakuva. Tekijä Joakim Juvelén ammentaa aiheita strippeihin oman ystäväpiirinsä elämästä ja arjesta. Lopulta keksin, että poikkeuksellisuus syntyy näiden kahden ominaisuuden kautta: tässä on suomalainen marginaalisarjakuva, joka kertoo vähemmistöistä puhtaan iloisesti ja riemukkaasti!

Marginalisoidut tahot saavat suomalaisessa sarjiskentässä mielestäni ääntään kohtalaisesti kuuluviin, mutta useasti näkökulma on oman aseman tuomat haasteet ja elämän poikkeavuus keskiluokkaisesta tavanomaisuudesta. Tällaiset sarjakuvat ovat todella tärkeitä näkökulman tuojia ja kaltaisilleni stereotyyppiheteroille arvokkaita valistajia. Yhtä arvokasta valistusta on kuitenkin oman alakulttuurin ja elämän iloiset, räävittömät ja harvemmin puhutut puolet: miesten perään kuolaaminen, sekavat irtosuhteet ja hedelmillä ja vihanneksilla masturbointi. Strippisarjakuva on vaikea laji, ja jokainen Ugly Monstersin vitseistä ei täysin osu, mutta Juvelén onnistui yllättämään silkalla mutkattomuudellaan ja härskiydellään sen verran monta kertaa, että nauruja kirposi paljon enemmän kuin keskiverron strippikokoelman parissa. Jatka lukemista ”Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota”

Arvio: Beautiful Darkness – Nihilistinen yhteiskuntametafora ei anna hengähdystaukoja

cof

Vielä yksi Kerascoët-sarjis mahtui tähän kirjastonippuun. Beautiful Darkness onkin mielenkiintoinen hybridi, sillä Kerascoët’n kaverina ei olekaan tällä kertaa aiemmista kirjoista tuttu Hubert, vaan Fabien Vehlmann. Itse asiassa Beautiful Darkness vastaa minulla kahteen esitettyyn toiveeseen, sillä Kerascoët’n lisäksi myös Vehlmann on tullut blogissa aiemmin tutuksi tekijäkaksikosta, jossa toinen osapuoli on tyylillisesti dominoiva. Edellinen Vehlmann-teos oli siis kollaboraatio Jasonin kanssa, ja tuolloin jäinkin kovasti miettimään, mikä oli Vehlmannin panos. Ehkä siis yhdistämällä aiemmin tuttujen tekijätiimien puolikkaat päästään lähemmäs sitä, mikä kunkin yksittäisen tekijän osaamisen ydin on. No, Beautiful Darknessin perusteella voidaan sanoa, että ainakin kamala maailma ja kovan luokan kyynisyys ovat niin Vehlmannin kuin Kerascoët’nkin ominta alaa. Beautiful Darkness on metaforinen sarjakuvaromaani, jota hallitsevat kaikensorttiset hirveydet. Tarina on suoraviivainen ja laatu ajaa lukemaan eteenpäin, mutta hyvä olo ei vieläkään ole se tunne, jota tekijät tarjoilisivat. Jatka lukemista ”Arvio: Beautiful Darkness – Nihilistinen yhteiskuntametafora ei anna hengähdystaukoja”