Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989

No niin, tätä postausta on odottanut analytiikan mukaan ainakin neljä ihmistä! Jos kirjoittaisin blogia puhtaasti isojen lukujen perässä, olisin lopettanut Showasta kirjoittamisen jo aikaa sitten, kyseessä on nimittäin yksi selkeästi vähiten luetuista Hyllyyn postaussarjoista. Toisaalta, jos kirjoittaisin lukijamäärien perässä, niin varmaan pitäisi valokuvata jotain jalkineita, pastareseptejä ja matkakohteita muutenkin eikä nyhjätä seksittömien sarjakuvien parissa (toim. huom. sarjakuvat eivät ole seksittömiä, lainkaan! Ei edes Showa! Sen seksijutut ovat lähinnä ankeita ja vaivaannuttavia, mutta siellä ne ovat!). Mutta jos olisin katkaissut Showan lennon aiemmin, en olisi ollut rehellinen itselleni. Shigeru Mizukin jättihistoriikki on nimittäin erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tiukasta formaatistaan huolimatta jokainen kirja on täysin erilainen. Itse odotin tätä Showan neljättä ja viimeistä osaa ehkä kirjoista eniten, sillä tässä viidensadan sivun aikana haukataan historiaa peräti 36 vuotta, enemmän kuin kolmessa edellisessä kirjassa yhteensä. Lisäksi ankeasta ja epäonnisesta vuosisadan alkupuolikkaasta päästään eroon ja ihastelemaan Japanin nousua maailmanlaajuiseksi teollisuus-, raha-, viihde- ja teknologiajättiläiseksi. Mizuki ei kuitenkaan petä. Yleiskyynisestä elämänkatsomuksesta ei tingitä, ja mangamestarin silmissä nousukaudetkin tarkoittavat lähinnä laiminlyöntejä ja pahoinvointia. Showa tarjoilee siis hyvää mieltä loppuun asti!

Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989”

Arvio: Viimeinen ilta – Pumpkinheads

Hurraa, jälleen uusia aluevaltauksia sarjakuvan parissa! En nimittäin ainakaan muista aiemmin lukeneeni sarjismuotoista yhdenpäivänromaania, tai vielä tarkemmin yhdenillanromaania. Mielestäni YA-kertomus Viimeinen ilta on saanut käännössarjakuvaksi Suomessa jopa poikkeuksellisen paljon huomiota, ja sen suosion syitä on mielenkiintoista pohtia. Rainbow Rowellin ja Faith Erin Hicksin kuvaus nuorista elämänmuutoksen kynnyksellä toimii etenkin omalaatuisen miljöönsä ja toteutustapansa vuoksi. Toisaalta tunnelmassa on hyvin paljon Stand By Me -henkistä matkakertomusta, vaikka koko tarina tapahtuu muutaman tunnin sisällä pienillä syysmarkkinoilla. Alue on hyvin rajattu, mutta päähenkilöilleen siinä hetkessä koko maailma. Viimeinen ilta tuntuu ensin pieneltä, mutta kun sitä ryhtyy selittämään auki, huomaa miten paljon elämää sivuille on saatu mahtumaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Viimeinen ilta – Pumpkinheads”

Arvio: Sunstone 2-4 – Ilman BDSM:ää tämä saattaisi olla tylsä sarjakuva, nyt ei ole

Ja jälleen NSFW-varoitukset ja sen sellaiset, kuvamateriaalissa kaikenlaisia perversioita!

Täytyy varmaan päivittää täten lista ”näistä aiheista tehdyt sarjakuvat saavat Hyllyyssä armoa laatunsa suhteen, ihan vain koska teema on kirjoittajalle tärkeä”. Aiemmin siellä olivat räpmusiikki ja showpaini, nyt ilmeisesti myös BDSM. Lueskellessani Sunstone-saagan osia kahdesta neljään huomasin nimittäin toistuvasti pohtivani, että vähän on raskasta nyt tämä Stjepan Sejicin kerronta, mutta silti sivut kääntyivät taajaan ja seuraava kirja tuli aloitettua lähes heti edellisen päätyttyä. Aihepiirin kiehtovuus ja sen käsittely rakkaudella tulevat nimittäin läpi niinäkin hetkinä, kun Sunstone sortuu saarnaavuuteen tai romanttisten tarinoiden uuvuttaviin lajityyppikliseisiin. Sunstonen suurin ansio on edelleen sen moniäänisyys ja tietynlainen neutraalius. Vaikka tarinassa käsitellään tabuja aivan jatkuvasti, Sunstone tuntuu kaikkea muuta kuin sensaatiohakuiselta.

Jatka lukemista ”Arvio: Sunstone 2-4 – Ilman BDSM:ää tämä saattaisi olla tylsä sarjakuva, nyt ei ole”

Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.

Vaikka mangaa on Hyllyyssä arvosteltu (ainakin kirjoittajan ennakkoluuloihin nähden) ihan asiallinen määrä, niin Aron morsiamet saattaa hyvinkin olla ensimmäinen ns. stereotyyppinen manga, jota on blogiin eksynyt, tai sen puoleen minun luettavakseni muutenkaan. Tarkoitan stereotyyppisyydellä nuorelle lukijakohderyhmälle suunnattua, pitkäkestoista ja pääosin viihteellistä sarjaa: sellaista, jota myydään kioskeissa ja marketeissa eikä ainoastaan alan erikoisliikkeissä. No, ensin tärkeimmät: Aron morsiamet osoittaa, että ennakkoasenteet kioskimangaa kohtaan ovat suht tarpeettomia. Tarina rullaa eteenpäin toimivasti, kerronta on koukuttavaa mutta ei halpaa ja teemat ovat moninaisia eivätkä liian pahasti kaksiulotteisiksi prässättyjä. Toisaalta Kaoru Mori tarjoilee kohdeyleisölle varmasti juuri sitä, mitä se haluaa, eikä tarinasta ainakaan kahden kirjan aikana etsitä erityisen komplekseja sävyjä. Ja yksi mangastereotypia pitää puolensa: kulmakarvoja nostattavilta ongelmallisuuksilta ei Aron morsiamissa vältytä.

Jatka lukemista ”Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.”

Arvio: Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa

Oletteko te samanlaisia kuin minä? Innostutte valtavasti, jos löydätte sarjakuvan aiheesta, josta ette ajatelleet sarjakuvia tehdyn. Jos vaikka löytää sarjiksen taidehistoriasta tai taloustieteestä tai ruuanlaitosta, niin tuskin malttaa odottaa, että pääsee lukemaan sen. Ja joskus yllättävää aihepiiriä ei arvaa päällepäin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että Hämärät kaupungit -sarjan ainoa suomennettu osa Kuumetta Urbicandessa olisi sukellus kaupunkisuunnitteluun ja -arkkitehtuuriin. Mutta kun tajusin tämän muutaman sivun jälkeen niin olin ihan että voi pojat! Kaupunkisuunnittelusarjakuva! Miten hyvä! No, melko hyvä. Jos aihepiiri ei sytytä, niin en usko, että tarinasta jää hirveästi jälkipolville kerrottavaa, mutta omaperäisenä scifikertomuksena Kuumetta Urbicandessa on kiehtovan karismaattinen sarjakuva. Tekijäpari Benoît Peeters ja François Schuiten ottaa aikansa ja antaa tarinan hengittää.

Jatka lukemista ”Arvio: Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa”

Arvio: Parker – The Hunter/The Outfit

Välillä se, että valikoi luettavat sarjikset täysin randomilla johtaa siihen, että ylistetyiltä tekijöiltä tulee eteen lähinnä niitä heikompia suorituksia. Näin on käynyt esimerkiksi Darwyn Cookelle, jolta on tässä blogissa käsitelty vain Vartijat ennen -pökälettä, ja siitäkin on vuosia aikaa. Joskus (suht kauan sitten) sain kuitenkin toisen Cooke-suosituksen, sarjakuvaversioinnin Parker-rikostarinoista. Nämä ovat ilmeisesti sarjakuvan ulkopuolellakin ihan joku juttu, useampiosainen sarja kertomuksia kovaksikeitetystä konnasta ja hänen edesottamuksistaan maailmassa, jossa ei ole hyviksiä ja pahiksia, vaan ainoastaan vihollisia ja pari väliaikaista ystävää. Kirjailija Donald Westlake on julkaissut Richard Stark -pseudonyymillä Parker-tarinoita 24 kappaletta, ja niitä on tehty leffoiksi eri nimillä muutamaankin otteeseen. Cooken tulkinta on supertyylitelty ja ottaa sarjakuvan mahdollisuuksista irti erittäin paljon. Nämä ovat todella komeita sarjiksia, mutta tarinoista en kyllä saa irti yhtään mitään. Rikostarinoista ja Parkerin maailmasta joko kiinnostuu tai sitten ei. Itse huomasin miettiväni useampaan kertaan, että mitä väliä näillä tarinoilla on. Ei mitään, tietenkään, mutta ei sitä pitäisi silti pohtimaan ajautua.

Jatka lukemista ”Arvio: Parker – The Hunter/The Outfit”

Arvio: Auringon valtatie – Aivan pätevä stressipiikki suoraan hermoon

Ai että, aina kun ottaa nimikkeen Ahvenaarion perintöpinosta, saa odottaa ihan mitä tahansa. Meikämoukalle lähes kaikki teokset ja tekijät listalla ovat tuntemattomia, sillä ollaanpa nyt rehellisiä – keskieurooppalaisia aika hyvän sarjakuvan tekijöitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Milläpä sieltä nyt tonkisi ne oikeasti mielenkiintoiset, ellei tällaisilla tärpeillä. Tällä kertaa haaviin osui Baru ja hänen teoksensa Auringon valtatie. Pelkän nimen perusteella oletin jotain maalauksellista ja taiteellista tulkintaa arabialaisesta auringonlaskusta, mutta mistiin meni. Auringon valtatie on kovasykkeinen takaa-ajokertomus kahdesta nuoresta, jotka kompastuvat vähän liian aggressiivisiin vihamiehiin ja joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Nimen valtatie on nimitys reitille Pariisista Marseilleen. Auringon valtatiestä tulevat mieleen sellaiset stressipaketit kuin Mad Max: Fury Road tai Hiomattomat timantit. Toisaalta sen voi nähdä myös hieman testoahdettuna versiona Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä -tyylisestä road tripin ja kasvukertomuksen sekoituksesta. Baru ei pysähdy hengittelemään ja sottainen sarjakuva rusikoi tarinaa eteenpäin armotta. 

Jatka lukemista ”Arvio: Auringon valtatie – Aivan pätevä stressipiikki suoraan hermoon”

Arvio: Be Finnish Without Suffering – Hieno idea kantaa melkein maalin asti

Sami Nyyssölän uusi sarjakuvakirja Be Finnish Without Suffering, ajoi minut aluksi hetkeksi pohtimaan sen edeltäjää, Learn Finnish Without Studyingiä. Muistelin viihtyneeni kirjan parissa, vaikka normaalisti vierastan hieman suomalaisia ”näin kerrot itsestäsi ulkomaalaiselle enemmän kuin hän koskaan halusi tietää” -teoksia. Lisäksi tämän henkisen jatko-osan (vain henkisen, sillä kirjat ovat täysin itsenäisiä teoksia) nimi kieli siitä, että tarkastelun näkökulmaa oli ehkä haluttu laajentaa silkasta stereotypianaureskelusta hieman laajemmalle. Näin olikin. Be Finnish Without Suffering ei enää oikeastaan ole tieto- tai oppikirja edeltäjänsä tavoin, vaan enemmänkin pitkä sarjakuvamainen essee siitä, mitä kansallinen identiteetti tarkoittaa, mistä se rakentuu ja onko suomalaisuudessa nyt sitten lopulta niin paljon eroja mihinkään muuhun. Kirjan kunnianhimo on juuri siellä missä sen kuuluukin olla. Valitettavasti tämä myös johtaa siihen, että lopputulos hieman kompuroi. Be Finnish Without Suffering ei missään nimessä ole huono sarjakuva, mutta sitä lukiessa törmää useampaan otteeseen tunteeseen siitä, että vitsi kun tämä olisi vielä hieman onnistuneempi, niin oltaisiin jossain erittäin arvokkaiden asioiden äärellä.

Jatka lukemista ”Arvio: Be Finnish Without Suffering – Hieno idea kantaa melkein maalin asti”

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne”

Arvio: Crisis Zone – Aivan ilmiselvästi vuoden 2020 tärkein sarjakuva

Alun perin minulla ei ollut tähän vuoden loppuun mitään ihmeellisiä suunnitelmia, tarkoitus oli jatkaa arviojonon purkamista aivan normaaliin tapaan. Tapaninpäivän aamuna heräsin kuitenkin mielessäni päivänselvä ilmestys: blogivuoden 2020 voi päättää vain yksi sarjakuva, ja se on Crisis Zone. Simon Hanselmannin vimmaisa luovuustornado, uskomaton voimannäyte, kriisiaikojen turvariepu ja peloton tuki. Kun 2020 yritti lannistaa meitä tuijottamalla suoraan silmiimme, Crisis Zone katsoi armotta vuotta vastapalloon ja pakotti sen perääntymään. Muutamaa hengähdystaukoa lukuunottamatta Hanselmann julkaisi tarinaa instagramissaan kymmenen ruutua per päivä (siis joka päivä!) hellittämättä otetta hetkeksikään. Crisis Zonen päätyttyä oli selvää, että olimme todistaneet jotain erittäin ainutlaatuista: salamaniskua jossa tilaisuus, innoitus, taito ja maailma asettuivat kohdalleen tavalla, jota en oleta näkeväni enää koskaan. Eli pahoittelut sarjiksille, jotka tulivat nyt bumpatuiksi viikolla eteenpäin, mutta tämä vuosi on Crisis Zonen. 

Jatka lukemista ”Arvio: Crisis Zone – Aivan ilmiselvästi vuoden 2020 tärkein sarjakuva”