Arvio: Lumikko – Mystiikkaa, josta on vaikea saada otetta

cof

Joulun alla Aamulehti julkaisi pulmapaketin, joka koostui erinäisistä kuva-arvoituksista. Kun joukosta löytyi selkeästi sarjakuva-aiheinen vihje, joka ei soittanut mitään kelloja, bloggari-itsetunto otti taas vaihteeksi kovia kolauksia. Olisi ilmeisesti pitänyt tietää, että pitkäkasvoinen naishahmo oli nimihenkilö Didier Comes’n Lumikko-sarjakuvasta. Kun pulma lopulta ratkesi, niin eihän tässä ollut mitään muita vaihtoehtoja kuin paikata jälleen aukkoja sivistyksessä. Siispä Comes’ta kirjastosta kassiin. Lumikko on komean uran 1970-luvulta aina 2000-luvulle tehneen Comes’n alkupään tuotantoa. Kirjassa kaupunkilaisperhe muuttaa Belgian maaseudulle Amercœurin kylään, jossa viba on pikkukylämäisen karmiva. Naapurit ovat hyypiöitä ja paikalliset ovat sekaantuneet shamanismiin ja magiaan. Omahyväinen ja pinnallinen aviomies Gerald näkee kylähulluuden oivallisena tv-ohjelmien materiaalina, mutta raskaana oleva vaimo Anne kokee ympäristön paljon painostavampana. Lisäpainetta pariskunnan elämään tuo autistinen poika Pierre, joka ei ole eläessään puhunut, mutta joka Amercœurissa alkaa aktivoitua ennennäkemättömästi. Lumikko on tyylilajiltaan melko perinteinen pikkukylämysteeri. Se alkaa lähes trillerimäisesti, mutta loppua kohti karmivuus vähenee ja toiminta suoraviivaistuu. Se on vähän harmi, sillä True Detectiven ykköskauden häiriintyneisyyttä muistuttaneen alun kääntyminen toisensävyiseksi ei hyödynnä tarinan täyttä potentiaalia.

cof

Lumikko on tyylilajiltaan kaiketi maagista realismia. Arkiseen perusasetelmaan tuodaan vinksahtaneita elementtejä yliluonnollisista ilmiöistä ja varsin övereistä henkilöhahmoista. Se on osittain mysteeri ja osittain ihmissuhdedraama, mutta yllättävintä Lumikossa on se, miten sen luulee olevan paljon muuta, mitä se ei lopulta olekaan. Alussa tarinan voisi kuvitella olevan kauhua, henkilöhahmoilla on selkeitä koomisia elementtejä ja löytyypä luontoyhteydestä kirjaan eroottinen aspektikin. Mitään näistä ei kuitenkaan jää käteen, kun kirja loppuu, vaan silloin ollaan pienimuotoisen melankolian ja yliluonnollisen äärellä. Lumikon vaikuttavin ja toisaalta sekavin puoli on se, miten Comes leikittelee tunnelmilla ja tyyleillä vaivattomasti ja kevyesti.

cof

Kuvituksessa Comes’n kädenjälki on tunnistettavaa ja omintakeista. Mustavalkoisuus on olennainen osa taiteen ideaa. Kolkkoa tunnelmaa luodaan elokuvallisilla kohtauksilla, joita Comes lavastaa oivaltavilla kuvakulmilla ja rajauksilla. Jos Lumikko olisi elokuva, sen voisi kuvitella hyvin hitchcockmaiseksi yhdistelmäksi vinksahtaneisuutta ja uskottavaa synkkää tunnelmaa. Hahmojen piirteet ja mittasuhteet ovat karikatyyrimäisiä, mutta ilmeikkyyttä Comes ei juuri harrasta. Lumikossa pistää silmään sama eurooppalainen toteutus kuin esimerkiksi Hugo Prattilla: vaikka dialogissa ei ole säästelty, hahmojen suut eivät ole kuvituksessa koskaan auki. Tämä ei muuten olisi silmiinpistävää, mutta kun hahmojen kasvoissa yhdistyy sarjakuvamainen piirteiden liiottelu prattmaiseen stoalaiseen ilmeettömyyteen, on loppuvaikutelma samalla tavalla pidättäytynyt ja hieman outo. Toisaalta Comes onnistuu kertomaan hahmojensa persoonista näiden kasvoissa paljon pitäen sarjakuvan tunnelman samanaikaisesti täysin vakavana. Se, miten tämä eurooppalainen aikuisten sarjakuvan ”perustyyli” uppoaa, on lopulta henkilökohtaisista preferensseistä kiinni. Itselläni se saa aikaan eriytymistä sarjakuvan maailmasta, mikä usein estää voimakkaimmat tunnekokemukset lukiessa. Niin tälläkin kertaa.

cof

Lumikko sekoittaa yliluonnollisista elementeistä lukuisia samaan soppaan. Shamanismin ja luonnonuskontojen lisäksi esiintymisiä tekevät kuolleet henget, ouija-lauta, spiritismi, yliluonnolliset voimat ja niin edelleen. Kun sekoitus on näin sakea, tuntuu hieman väärältä löytää suurimpaan osaan avoimia kysymyksiä lopulta järkeenkäyvät selitykset. Tätä tarkoitin valitellessani kirjan tunnelman muutosta alun nyrjähtäneisyydestä suoraviivaisemmaksi trilleriksi. Comes olisi hyvin voinut jättää muutamia lankoja solmimatta, ja tarina olisi siitä ainoastaan vahvistunut. Nyt Lumikon viehätys ja jättämä jälki nojautuu käytännössä täysin sen henkilöhahmoihin. Comes on panostanut nimihahmon lisäksi muihinkin päähenkilöihin niin, että nämä jäävät mieleen, mutta osa sivuhahmoista tuntuu kärsivän kirjan mitasta. Muutamat käänteet ja persoonallisuudet jäävät hieman ohuiksi. Tuntuu, että Comesilla on päässään ollut vielä paljon sivuille mahtumatonta taustatietoa, joka täytyy nyt lukea tarinasta implisiittisesti, mutta joka jää tapahtumien edetessä väkisinkin paitsioasemaan. Näin toki kuuluu hyvässä tarinassa tilanteen ollakin, mutta Lumikossa kertomusta on rytmitetty niin, että jotkin käänteet selitetään vasta niiden tapahtuessa, eivätkä motiivit täten tunnu aina täysin ymmärrettäviltä.

cof

En lopulta oikein tiedä, millainen fiilis Lumikosta lopulta jäi. Tämä arvostelukin on hiukan tällaista toisaalta-toisaalta -jahkailua. Ehkä ongelma oli se, että odotin kirjalta yhtä ja se toimitti lopulta toista. Ei voida siis sanoa, että Lumikko olisi huono tai ontuva sarjakuva, ehkä ongelma oli enemmänkin siihen projisoimissani mielikuvissa. Osan niistä kirja asetti alkusivuillaan itse, osan haalin jostain mieleni syövereistä. Lumikko näyttää komealta ja sisältää paljon kiehtovia teemoja. Se olisi ehkä ollut vielä parempi parillakymmenellä lisäsivulla höystettynä, jolloin tarinaan olisi ollut vielä helpompi uppoutua.

cof

Arvosana: 74/100

Lumikko
Didier Comes, käsikirjoitus ja kuvitus
Jalava
Hinta Suomessa 10-25 €, saatavilla tällä hetkellä vain käytettynä

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s