Kokeilenpa aloittaa uutta juttutyyppiä, jossa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin ja koitan löytää niistä vielä kerran jotain uutta sanottavaa. Itseoikeutetusti sarjan saa avata Roope Ankan elämä ja teot, jota olen aiemmin käsitellyt vain hyvin pikaisesti sivuten. Toivotaan, että juttusarja ei jää yhden kirjoituksen mittaiseksi!
Kävipä harvinaislaatuinen tilanne. Lukujono oli päässyt tyhjenemään, ja seuraavat kirjaston varaukset olisivat noudettavissa vasta muutaman päivän päästä. Rahat olivat menneet joululahjoihin ja kaikenlaiseen riettaaseen elämään, joten sarjiskauppaankaan ei ollut juuri nyt asiaa. Piti siis palata hyllystä jo valmiiksi löytyvien klassikoiden pariin. Pläräilin kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta päädyin kuitenkin sarjakuvaan, jonka olen lukenut ehkä useammin kuin minkään muun painotuotteen. Viime vuosina taukoa on tullut, mutta vuosien 1998 ja 2010 välillä luin kirjan suunnilleen kerran vuodessa. Sen jälkeen nide on tullut avattua ehkä kerran tai kaksi, kun muut sarjikset ovat vallanneet vapaat, lukemiseen käytettävissä olevat ajat. Nyt oli taas aika avata ja tavata Roope Ankan elämä ja teot.
Hyllyy-blogin olemassaolon aikana olen tiennyt, että jonkinlaisen tekstin haluan elämäni tärkeimmästä sarjakuvasta ennemmin tai myöhemmin kirjoittaa, mutta näkökulma on puuttunut. Don Rosa on sellainen joka kodin sarjisinstituutio, että Pihtiputaan mummokin tunnistaa pikkutarkan kädenjäljen ja nimmaroituja teoksia löytynee tätä nykyä suunnilleen joka toisesta hyllystä. Rosa on Suomessa puhkikaluttu ilmiö, josta on turha puhua ”perinteisistä” näkökulmista, ainakaan sarjakuvaharrastajalta toiselle. Skeneuskottavampi mielipide tätä nykyä lienee Rosan käsittely enemmänkin jonkinlaisena kuriositeettina, Barksin alaviitteenä, joka nousi suosioon hetkellisesti, mutta jonka kyvyt eivät koskaan riittäneet lähellekään oppi-isänsä saavutuksia. Ja on siinäkin totuutensa: Rosan laatu on ollut heittelevä ja Ankkauransa loppuaikoina hän tuntui ihastuvan omiin konsepteihinsa ja ”aikuiseen” Ankka-sarjikseen liiaksi. Tuloksena oli patetian puolelle lipsuvia tarinoita, joissa pakkomielle yhdistää kaikki kaikkeen kävi rasitteeksi kuin myöhempien aikojen Star Warsissa ikään.
Elämässä ja teoissa tätä painolastia on vielä vähäisesti. Toki Rosa tukkii nämäkin tarinat viitteillä Barksin klassikoihin, mutta tätä kirjaa kannattelee kaksi asiaa: Rosan maanisella fanittamisella hankittu tuntemus hahmojen luonteista, ja näennäisen fiksu screwball-huumori. Tarinat ja ”aikuisemmat” analyysit Roopen luonteesta tuntuivat ilmiselviltä. Sellaisilta tarinoilta, jotka olivat aina olleet valmiita kerrottaviksi, mutta odottivat vain sitä oikeaa kertojaääntä. Kovan fanituksen aikoina kaikki puutteet tuli käytännössä katsottua sormien läpi juuri siksi, että Rosan faneille tekemä fanipalvelus osui niin kohdalleen. Näin uusintaluvulla tarinoissa on toki myös puutteita: kuvitus kankeilee silloin tällöin yllättävästi, väkisin väännetyt yhteydet historiaan ja Ankka-loreen ovat paikka paikoin väkinäisiä ja tarinoiden rytmitys ei osu aivan iskulleen. Melko toissijaisia tuollaiset pikkuvirheet kuitenkin ovat. Kyllä mistä tahansa sarjiksesta löytää mussutettavaa jos sen lukee toistakymmentä kertaa, ja vielä hakemalla hakee puutteita. Fakta on kuitenkin se, että luin kirjan taas suurella nautinnolla kannesta kanteen ja hyppäsin heti myös b-tarinoiden kokoelman kimppuun, eli vetovoimaa on edelleen ihan reilusti. Tuoreimmissa b-stooreissa Rosan myöhempien aikojen jäykkyys ja samojen kikkojen toistelu heikommalla menestyksellä näkyvätkin sitten räikeämmin, mutta se on toinen tarina.
On toki selvää, että mikään sarjakuva ei ole niin suvereeni että sen ylivoimaisuudesta kannattaisi suu vaahdossa meuhkata toistakymmentä vuotta. Jokaisella on kuitenkin ns. ensimmäinen laatusarjakuva, johon on törmännyt, ja joka on avannut silmät sille, mitä muutakin sarjakuva voi olla kuin kevyttä ajanvietettä. Roope Ankan elämä ja teot on monessa mielessä laatusarjakuva. Se on tehty huolella, ajan kanssa ja myös kustantaja antaa sen näkyä. Sellaiset pikkujutut kuten kannet ja sivumateriaali ovat kunnossa, sarjakuvat on käännetty huolella ja tekstattu käsin. Onpa Sanoma antanut Don Rosalle kirjan aikana yhteensä yli 30 sivua tilaa kertoa luomisprosessistaan ja sarjisten taustoista. Tämä on nykypäivänä, ja oli tuolloinkin, melko harvinaista herkkua, ja on todella onnekasta, että ns. valtavirran sarjakuvistakin on voinut jossain kohtaa löytää tällaista asialle vihkiytymistä. Roope Ankan elämästä ja teoista tuli ensimmäistä kertaa sellainen fiilis, että joku välittää näistä hommista ihan tosi paljon, ja minäkin voin välittää niistä yhtä paljon. Ensimmäinen sarjakuva, jonka fanittamisesta olin ylpeä.
Minua 10 vuotta vanhemmalle tai nuoremmalle sarjisharrastajalle samanlaisen vaikutuksen on tehnyt jokin muu sarjakuva. Ei ole olemassa sellaista absoluuttista sarjakuvataiteen pinnaakkelia, joka täräyttäisi joka lukijalle paskat housuun ja kyyneleet silmäkulmaan täysin kokemuksista, elämästä ja mielentilasta riippumatta. On olemassa laatusarjiksia, jotka pystyvät vaikuttamaan meihin paremmin kuin heikkolaatuisemmat teokset, mutta jokaisella meistä voi olla vain yksi ”se” sarjakuva, jolla rakkaus lajia kohtaan on syttynyt. Aika monelle ikäiselleni se on nimenomaan Roope Ankan elämä ja teot: riittävän hyvä sarjis, joka ratsasti yllättävän suosioaallon harjalla yllättävän pitkän aikaa. Ilman Elämää ja tekoja en välttämättä olisi koskaan ryhtynyt ostamaan sarjakuvia tai lukemaan niitä muutenkin kuin laiskasti silmäillen. En myöskään olisi löytänyt itsestäni trivianörttiä, tai ylipäätään popkulttuurin suurkuluttajaa. Varmaan olisin pärjännyt ilmankin näitä ominaisuuksia, mutta ne ovat tuoneet minulle valtavasti iloa ja ilman niitä en olisi minä. Jos kenenkään muun kokemukset ovat samanlaisia, ansaitsi Roopen ja Rosan vaikutus vielä yhden kirjoituksen.
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Roope Ankan elämä ja teot”