Erinomainen Sarjakupla-podcast, joka toivottavasti on lukijoille tuttu siitäkin syystä että minäkin olen käynyt siellä kerran vieraana, pisti juuri pakettiin kolmannen tuotantokautensa. Viimeinen jakso sisälsi oikein säkkikaupalla juhlamieltä, sillä vieraaksi saapuneen Ville Rannan kanssa Sami ja Anssi keskustelivat sarjakuvan kuolemasta, ja tulivat siihen tulokseen, että ei tässä oikeastaan mitään toivoa ole tai kannata elätellä minkäänlaisia haaveita asioiden parantumisesta. En tiedä, onko minulla aiheeseen kauheasti mitään sanottavaa, mutta keskustelun täysi lakoninen hautajaismieliala oli jotenkin niin yllättävä, että halusin kirjoittaa aiheesta. Normaalisti olisin varmaan keskustellut siitä, mutta ei minulla ole ketään sarjiskeskustelukumppania arjessa (ei tietenkään, koska kukaan ei lue sarjakuvia, sanoisi Ville Ranta), joten blogipostaus it is. Tämä on vähän nyt niin kuin kommenttiraita sille podcast-jaksolle. Ei kuvia, ei rakennetta tai erityistä punaista lankaa. Mutta sentään on keskustelua sarjakuvasta!
Taustana oli Rannan syksyinen ulostulo siitä, että tämän maan tunnetuimpana pilapiirtäjänä hänen valtaisa näkyvyytensä ei edesauta tunnettuutta sarjakuvantekijänä lainkaan. Ihmiset ehdottavat Rannalle jatkuvasti sarjakuvanteon kokeilua, ja kun Ranta kertoo julkaisseensa kymmenen sarjakuvateosta, ei niistä tiedetä mitään. Eikä todennäköisesti halutakaan tietää. Haluttiinpahan muistella 80-lukua, jolloin sarjakuva oli kunnollista. Ihmiset, jopa kulttuurikentällä, sanovat usein etteivät tiedä sarjakuvasta mitään. Ja toisaalta kulttuurikentän ulkopuolella mieltävät sarjakuvan ainoastaan siksi kasarikamaksi, jota lapsuudessaan lukivat. Sarjakuva on jopa taiteiden kentällä “ihan saatanan marginaalissa”, kuten Ranta asian toteaa. Sadan ihmisen joukko kokoontuu festareille muutaman kerran vuodessa ostamaan toistensa kirjat. Muille sarjakuva tarkoittaa sitä, että tuttuja ovat Sandman, Watchmen ja Don Rosa, ja sikäli kyllä tiedetään aika paljon näistä sarjakuvista. Tässä kohtaa tunsin kiusallisen piston – minä oli JUST tämä jätkä ennen kuin aloitin blogin pitämisen.
Täältä kuplan keskeltä tämä on hauska oivaltaa. Itsellenihän sarjakuvaa tulee joka tuutista täysin pyytämättä. Sitä on somet täynnä, jokaisella kierrätyskeskusvisiitillä löytyy jotain ostettavaa, uutuuksia tulee enemmän kuin ehtii lukea ja kirjastoon saa melkein minkä vain maailman sarjakuvan jonka vain keksii sieltä varata. Eli jos skene on tosiaan sadan ihmisen joukko, niin se on kyllä todella ylipalveltu joukko, mikä on tietty valtaisan onnekas tilanne, tavallaan. Mutta myös kestämätön tilanne, koska ylipalvelu ei varmasti kestä loputtomiin. Jossain kohtaa joku hoksaa tämän, ja leikkaa. Rantakin toteaa paperisen sarjakuvan olevan väistämättä hiipumassa oleva muoto, jota ei muista muutaman kymmenen vuoden kuluttua enää kukaan. Meidän ostamamme sarjakuvat ovat seuraaville sukupolville kuin Agricolan Raamattu, hauska reliikki jota ei todellakaan lueta oikeasti.
Verkkosarjakuva on toki asia erikseen – ne jotka osaavat kertoa tarinansa someihin sopivassa muodossa löytävät suuremmat yleisöt kuin koskaan. Podcastissa puhutaan esimerkkinä Simon Hanselmannista, mielestäni myös Marko Raassina on erinomainen esimerkki. Ja tietty sitten koko webtoon-verkkosarjisskene, josta olen kirjoittanut muutama vuosi sitten ihan oman juttunsa. Mutta nyt puhutaan ennen kaikkea paperisen sarjakuvan kohtalosta. 2000-luvun alussa toivoa näytti hetkellisesti olevan, kun sarjakuva sai tukea ja näkyvyyttä Suomessakin. Mutta jälkikäteen Ranta epäilee sen ehkä olleen enemmänkin suvaitsemista kuin aitoa kiinnostusta. Hetken kotimainen sarjakuva oli trendikästä, mutta uudet trendit syrjäyttävät aina vanhat. 2010 media oli kriisissä, painettu kirja alkoi laskea ja sarjakuvan ujo nousukiito tyssäsi täysin seinään. Kovin vahvoissa kantimissa yleisöt eivät siis olleet.
Mutta ovatko ne millekään korkeakulttuurille? Suurin osa kovatasoisesta sarjakuvasta ei ole mitään Asterixia ja Fingerporia (vaikka ne ovat ehdottoman kovatasoisia sarjakuvia). Sarjis on toki helposti lähestyttävä taidemuoto, mutta ei aina mitään karkkia aivoille, vaan ajattelua ja kognitiivista työtä vaativaa hommaa niin kuin muutkin ei-ilmiselvät teokset, kirjoista teatteriin ja musiikista maalaustaiteeseen. Eihän tässä ajassa menesty muukaan katsojaltaan jotain vaativa taide. Poikkeuksellisiksi yleisömenestyksiksi museoissa nousevat lähinnä iänikuiset Edelfeltit, joiden edessä ei tarvitse tuntea itseään tyhmäksi kun voi katsoa että hienosti on maalannut puun. Muitakin kuin Edelfelt-näyttelyitä kuitenkin tuetaan siinä määrin, ja niillä on uskollinen taiteenlajin pariin kasvanut yleisö, että museot pärjäävät. Sarjakuvalla ei ole tuota taiteenlajin tavaksi ottanutta pohjayleisöä, mutta tukia on vielä jossain määrin. Siksi yleisön kokoon nähden Suomessa tehdään tosi paljon tosi laadukasta sarjakuvaa, joka ei ole mitenkään suurelle yleisölle suunnattua. Ja hyvä niin, siksi se useimmiten onkin niin mielenkiintoista. Mutta jälleen kerran, pitkissä kantimissa on kestämätöntä jos tekijöitä on enemmän kuin lukijoita.
Jakson hauskin hetki on ehdottomasti dialogi, jossa toinen isäntä Sami yrittää ohjata keskustelua perinteisiin positiivisiin näkökulmiin, kuten digitaalisen sarjakuvan mahdollisuuksiin tai jonkin vielä toteutumattoman sarjakuvan Netflixin mahdollisuuteen elvyttää vanhoja katalogeja osaksi tarjoomaansa, ja Ville ampuu kaiken alas. Hänen mukaansa mitään hyvää kehitystä ei ole paperille nähtävissä, ja sen myötä kaikki aiemmin siihen muotoon suunniteltu on tuhon omaa. Tänne studioon ei ole tultu tsemppaamaan, tänne ollaan tultu katsomaan tosiasioita silmästä silmään. Minua virkisti jotenkin se, että tässä ei alistuttu toiveikkuuteen. Kyllä välillä saa todeta senkin, että mitään sellaista myötämäkeä ei ole näkyvissä, jossa tämä kiskottu kivireki alkaisi luistaa yhtään omalla painollaan. Ratkaisukeskeisyys toimii ainoastaan, jos se vie jotain eteenpäin. Haihattelu alkaa jossain kohtaa väsyttää.
Toinen isäntä Anssi toteaakin, että kehää kiertävä sarjiskeskustelu ajoi hänet aikanaan pois Twitteristä. Minäkin olen sivusta seurannut, kuinka joka vuosi julkaistaan sarjakuvan myyntiluvut, jotka ovat ihan paskat, ja sitten kauhistellaan, ja ehdotetaan jotain ihan utopistista kuten sarjakuvaa kouluihin. Ei sillä keskustelulla tehdä kauheasti mitään, varsinkaan kun se kaikki kiinnostava sarjakuva on noiden tilastojen ulkopuolella kuitenkin. Pienkustantamot eivät ole luvuissa mukana, ja ne ovat skenen hengissä pitävä voima tällä hetkellä. Ankka määrää mihin suuntaan tilasto kehittyy, ja WSOY:n vuosittain julkaisemat viisi kirjaa eivät tietenkään heilauta viisareita suuntaan tai toiseen. Mitä sellaisella tilastolla tekee kukaan sarjakuvasta välittävä? Tämä kauhistelu on minunkin mielestäni aivan tarkoituksetonta, eikä johda mihinkään. Mutta olisiko sitten parempi, että ei puhuttaisi mitään? Minulla on niin suuri nälkä ja jano mille tahansa sarjakuvia koskevalle dialogille, että kelpuutan jopa tämän mieluummin kuin tusina tykkäystä ja nolla kommenttia.
Kirjastoille podissa annetaan tunnustusta yhdestä suusta, ja totta se onkin. Minä olisin jäänyt ikuisesti JUST sille Watchmen-Frank Miller-Don Rosa -tasolle, jos kirjasto ei olisi lähestulkoon pakottanut avartamaan omia katsantokantoja. Toki kirjastoon pitää ensin päästä, kotoa kirjastonhoitajat eivät sentään tule ketään hakemaan. Mutta sinne asti jos eksyy, niin sitten on tosi helppoa mennä kaninkoloon niin syvälle, ettei sieltä pääse enää koskaan pois. Sitä en kyllä tiedä, miksi kirjastoissa jaksetaan niin väsymättä tehdä sarjakuvalle palveluksia. Nähdäänkö siinä tuloksia? Heikkoja signaaleja siitä, että ihmisiä on mahdollista ohjata sarjakuvan pariin (hyvä, mutta epätodennäköinen arvaus. Myyntilukuja sekä omien kirjojensa että oman kustantamonsa kautta seuraava Ranta toteaa “kiinnostuksen puutteen olevan päätä huimaava”. Eivät kirjastotkaan varmaan voi mikään sarjiskiinnostuksen erilliskeidas olla)? Vai pidetäänkö sitä matalan kynnyksen kirjallisuutena kenelle tahansa, joka ei lue kovin paljoa (ihan ok, mutta ei nyt mikään juhlan paikka. Ks. aiempi väite siitä, että suurin osa laatusarjiksesta vaatii lukijaltaan ihan ajattelua)? Vai tietävätkö paljon lukevat kirjastoihmiset vain, että sarjakuva on kirjaston ylinukutuinta laatukampetta, joka ansaitsee lisää huomiota (todennäköinen)?
Podcastin loppupuolella päästään yhteen olennaiseen näkökulmaan: fyysinen kirja, ja sitä myöten myös sarjakuva, ovat muuttumassa kulutustuotteista koristeiksi ja identiteettituotteiksi. Kuten musiikissa levy kuunnellaan ensin suoratoistona, ja sitten voidaan ostaa fyysiseksi hyllyyn, jos se tuntui tarpeeksi tärkeältä, myös jo luettu sarjakuva löytää tiensä hyllyyn, jos sen kokee sopivan jotenkin omaan elämään. Levyä ei välttämättä koskaan edes pistetä soittimeen, se on hyllyssä toisesta syystä. Itse ostan suurimman osan sarjakuvistani juuri näin, tietäen jo mitä se sisältää. Vanha markkinoinnin opiskelija minussa haluaisi tutkia ehkä tällaista identiteettikuluttamista kulttuurituotteissa, koska eihän se poikkea muistakaan ostamisen kohteista kauheasti. Ihmiset ostavat ihan perkeleellisiä määriä vaatteita, elektroniikkaa tai urheiluvälineitä vain identiteettinsä rakentamisen vuoksi. Niitä käytetään kourallinen kertoja, ja parhaat jätetään kaappiin, muut laitetaan eteenpäin. Näissä kategorioissa se vain on paheksuttua maailman hukuttamista roskaan. Kirjoissa ja sarjakuvissa se on sivistyskodin rakentamista. Oi, oispa kirjojen ja sarjakuvien ostaminen niin isoa, että sitä voitaisiin moraalisesti paheksua epäekologisena. Sitten kyllä kelpaisi. Haaveillaan näin silmittömimmän kulutusjuhlan keskellä vaikka sitten siitä, että joskus sarjakuva olisi se, mikä tukkii kaatopaikat ja mitä roudataan lentorahdilla täysin kestämättömästi varastoista lukijoille silmittömällä tahdilla.
Ranta yrittää olla mahdollisimman selväsanainen. Hän käyttää esimerkkinä omaa suurta näkyvyyttään pilapiirtäjänä. Kuvat ovat ohjanneet ihmisiä hänen sarjakuvablogiinsa, mutta eivät ostoksille. Mikään ei saa ihmisiä kirjakauppaan sarjakuvaa ostamaan, ei mikään. Kirjallisuudessa kovasti merkitsevä henkilöbrändi ei tee sarjakuvan kohdalla edes lommoa myyntitilastoihin. Mutta niin vain Rantakin vannoo jatkavansa sarjakuvien tekemistä.
Mieleeni tuli sitaatti vanhasta kunnon Angel -tv-sarjasta (se Buffy Vampyyrintappajan spin-off). Kakkoskauden jaksossa “Epiphany” Angel matkustaa helvettiin tapaamaan jotain demonia, mutta astuessaan porteista ulos hän päätyy takaisin kotikaupunkiinsa Los Angelesiin. Suuri paljastus on, että helvetti onkin maan päällä, jokapäiväinen elämämme. Mutta Angelille tämä onkin helpotus. Jos elämä on jo helvetti, miten se voisi enää huonontua. Jos emme voi tilanteelle mitään, ainoa millä on väliä on se, mitä teemme. Koska se on kaikki mitä meillä on. Helvetti on täällä joka tapauksessa, voit vain valita oletko siellä hyvä vai paha, ja pienimmällä kiltteyden osoituksella on valtaisa merkitys.
Siksi Rantakin varmaan jatkaa, ja siksi minäkin huudan tyhjyyteen täällä viikosta toiseen. Sarjakuvalla ei välttämättä ole tulevaisuutta, mutta juuri tällä hetkellä se on mahtavaa ja kovinta mitä on. Jos sarjakuva hiipuu, niin sääli, mutta itsekkäästi aion ottaa siitä irti matkalla pohjalle niin paljon kuin vain ikinä kykenen. Todistetusti yhtäkään blogitekstiä ei ole jätetty täysin ilman lukijoita. Eiköhän jonkun niistä joskus lue joku sellainenkin, joka ei olisi muuten siitä sarjiksesta tullut tietoiseksi. Minä en sitä saa välttämättä koskaan tietää, mutta on aivan varmaa, että niinkin on tapahtunut. Ranta ajattelee retrospektiivisesti, että olisi varmaan kannattanut parikymppisenä ruveta kirjoittamaan vaikka proosaa eikä tekemään sarjakuvia, mutta minä en vaihtaisi sarjakuvien lukemista tai niistä kirjoittamista yhtään mihinkään. Ja sikäli on hyvä, että kuten Rantakin lopussa toteaa, kukaan ei ole meiltä sarjakuvaa pois ottamassa.
Hyllyy 
Mikäs se nyt pahan tappais? Vaikea uskoa sarjakuvan kuolemaan, mutta marginaalista se tuskin tulee nousemaan. Onhan sillä uskollinen lukijakuntansa ja palkintonsa jne. Ja surkuttelevalle Rannalle kommentti: Mitä keskimäärin ihminen tietää taiteen alan ilmiöistä? Vähän tai hyvin vähän. Suuri osa prosaisteistakin on suurelle yleisölle täysin tuntemattomia. En ole kuunnellut tuotakaan Sarjakuplaa, ehkä pitäisi ottaa kokonaisuutena kuunteluun, mutta enpä jaksaisi kyllä nyt yhtyä voivotteluunkaan.
TykkääTykkää
Mua ilahdutti kuunnellessa juuri se, että musta Ranta ei nimenomaan surkuttele, vaan toteaa asiat hyvin kiihkottomasti niinkuin ne ovat. Että tämä on tilanne, ja sitä ei auta yritä selittää toisenlaiseksi. Musta tossa podcastissa ei ole voivotteleva meno, vaan ainoastaan suoraa puhetta yhdestä näkökulmasta, eikä se myöskään kiellä muiden näkökulmien todenpitävyyttä. Pitkämuotoisen printtisarjiksen asema on marginaalinen, ja siitä on vaikea olla eri mieltäkään. Toki jotkut eivät varmasti nauti tuollaisesta lähes naturalistisesta puhetavasta, mutta mulle se uppoaa.
Ja tosta kaiken taiteen tuntemattomuudesta oon tietty samaa mieltä, kuten tossa blogauksessa sanoinkin. Ei mikään vähän vaativampi kulttuuri kauheasti suuren yleisön eteen pääse näinä typerretyn tunneviihteen aikoina.
Yleisesti ottaen Sarjakupla on musta varsin pätevä cast, ei muita asenteita tai agendoja kuin sarjakuvan nostaminen monipuolisesti. Että sinänsä voin kyllä lämpimästi suositella, poimien sieltä vaikka sellaisia jaksoja joissa on itselle kiinnostava tekijä vieraana tai tuttu sarjis käsittelyssä. Ei vaadi koko katalogin läpikahlaamista tai alusta aloittamista.
TykkääTykkää
No hyvä. Surkuttelun kuunteleminen on pidemmän päälle raskasta, eikä sillä viitsi täyttää niitä harvoja hetkiä, jolloin jaksaa jotakin podcastia kuluttaa. Kuuntelin Sarjakuplaa pari jaksoa kokeeksi, ja se vaikuttaa kyllä pätevältä podilta! Huumoria ja persoonalliset vetäjät. Aika paljon jaksot käsittelevät sellaisia sarjakuvia, joita en tunne, mikä ei tietenkään kerro muuta kuin sen, että olen lukenut sarjakuvaa vakavammin vasta kolmisen vuotta. Toisaalta ehkä podi motivoisi lukemaan jotain oman mukavuusalueen ulkopuoleltakin. Mutta kuten juttelitte siinä jaksossa, jossa olit vieraana, että eipä olisi haittaa, jos joku käsittelisi myös kotimaista sarjakuvaa omassa podissa. En tiedä, löytyisikö sille sitten kuuntelijoita, jos ei kerran lukijoitakaan ole, ja semmoisen kartalle saaminen vaatisi aikamoista markkinointia nykyisessä podcast-tulvassa.
Sitten jäin vielä miettimään sitä, että miksi väki ei oo löytänyt sellaisen perussarjakuvan äärelle, jota mun mielestä Rantakin tuottaa. Tää on mietityttänyt jo pitkään, koska kuitenkin on väkeä, jotka jaksaa lukea kaunokirjallisuutta monenlaisista aiheista, usein myös raskaina versioina. Itselle just sarjakuvat on keventäviä ja lukukokemuksina palkitsevia, koska ne kuitenkin lukee nopeammin kuin vaikka viimeksi lukemani romaanin, jota jyystin kuusi viikkoa. Eikä tässä tarkoitus ole mitenkään arvostella sarjakuvia keveiksi sisällöltään, mutta ajattelisin että muotonsa puolesta ne olisivat just kiireiselle ja nopeita palkintoja kaipaavalle nykyihmiselle mitä parhain formaatti tarjota sekä visuaalista että tarinallista tyydytystä jotain Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -teoksen loputtomuutta muikeammin.
TykkääTykkää
Suomisarjikseen on aina välillä ollut podcast-avauksia, mutta ne ovat jääneet aika tyngiksi, plus niissä on ollut pitkälti sarjakuvantekijöitä äänessä. Jälkimmäinen toki pätee Sarjakuplaankin, ja johtaa tietyltä osin siihen että kotimaisista sarjiksista on vaikea puhua objektiivisesti tai edes suoraan, jos tekijänä on joku oma tuttu. Mutta skenenä ois tosi tärkeää, että kotimaisista sarjakuvistakin voitaisiin puhua arvioiden ja vertaillen. Väitän että se edistää sitä lukemista paljon enemmän kuin jonkun tussi- ja väritystekniikoiden analysointi.
Ja tuo kysymys perussarjakuvasta on juuri se olennaisin. Miksi Ville Pirisen Yhesti yhes paikas -sarja ei ole aivan Fingerporin tasoisessa suosiossa? Se olisi aivan täydellinen kansansuosikki, jos vaan joku saisi sen ihmisten käsiin. Ja tosiaan jopa raskaat sarjakuvat ovat yleensä melko nopeasti luettavissa, joten tekosyitä lukemattomuudelle on tosi vähän.
TykkääTykkää
”Sitten jäin vielä miettimään sitä, että miksi väki ei oo löytänyt sellaisen perussarjakuvan äärelle, jota mun mielestä Rantakin tuottaa. Tää on mietityttänyt jo pitkään, koska kuitenkin on väkeä, jotka jaksaa lukea kaunokirjallisuutta monenlaisista aiheista, usein myös raskaina versioina.”
Se perusongelma että ihmiset eivät vain lue sarjakuvaa koska se on sarjakuvaa, ja sanomalehtistrippejä ei aina edes lasketa sarjakuvaksi. Olen pohtinut sitä että animaatio ja videopelit jyräsivät sarjakuvan ohi, mutta jostain syystä juuri sarjakuva on jäänyt alternativejutuksi.
Aikoinaan aikuiset lukivat paljonkin sarjakuvaa, mutta taitaa toki olla niin että ne olivat suureksi osaksi sanomalehtisarjakuvia, ja muu sarjakuva profiloitui lasten lukemistoksi viimeistään siinä vaiheessa kun Akkari alkoi ilmestyä? Mutta videopelit nyt ainakin olivat alkujaan lähinnä lasten juttu! Onko siinä syynä tekniikka, se nyt ei ainakaan ole lapsellista? Vai liekö sarjakuva taidemuotona vain vähän huonossa kolossa? Jotenkin liian lähellä elokuvaa ja ei tarpeeksi kirjamainen että koettaisiin että rahalle saa tarpeeksi vastinetta? Vähän sellainen väliinputoaja, sekä eri medioiden kesken että siinä vaiheessa kun lukeminen muutenkin vähenee?
Kuten podcastissakin todettiin, ainakin aiemmat sukupolvet ovat lukeneet sarjakuvaa lapsina ihan yleisesti, mistä kai johtuu se että ainoat ei-stripit mitä edelleen myydään ovat niitä samoja mihin totuttiin lapsena eli Akkarit, Tintit, Asterixit, ja siihen päälle Tex Willerit ja Korkkarit.
TykkääTykkää
Jotenkin luulen, että se liittyy siihen miten hyvin ne taidemuodot joihin lapsena tykästyy, kulkevat mukana aikuisuuteen. Peleissä on jotenkin onnistuttu siinä, että erottelu lasten ja aikuisten peleihin ei ole niin tiukkaa. Mariota tai Crash Bandicootia on aivan ok pelata minkä ikäisenä vain, ja siihen rinnalle sit otetaan ”aikuisempia” pelejä hiljalleen kun ikää tulee (tai pelataan niitäkin liian nuorena). Ja vaikka Akkari ja Asterix ovat molemmat sekä aikuisten että lasten mieleen (ainakin ne laadukkaat tarinat), niin ehkä sarjiskentästä puuttuu sellaista syvyyttä, jossa niitä lapsuudesta aikuisuuteen hyvin siirtyviä juttuja olis vielä lisää? Että se harppaus lapsuuden/nuoruuden sarjiksista aikuiseen taidesarjakuvaan on jotenkin liian vaativa. Tai sit peleissä ei sellaista vaativaa taidetavaraa olekaan, vaan kaikki on helpohkosti ymmärrettävää viihdettä ja siksi vaivattomampaa kulutettavaa.
TykkääTykkää
Ehkä yksi juttu on juuri se että aikuisille on Suomessa tehty lähinnä taidesarjakuvaa, ja siitä on tullut ikään kuin synonyymi aikuisten vakavastiotettavalle sarjakuvalle. Voisihan Ryppyjä-alpparin kaltaisia tapauksia olla enemmänkin? Se ei ole taidesarjakuvaa, mutta on selvästi aikuisille suunnattu. Ongelma on vain se että se julkaistiin albumina.
Itse asiassa mietin juuri sitä että suuren yleisön sarjissuosikeista suurin osa – ellei jopa kaikki – taisivat ilmestyä alun perin lehdessä, tai vähintään albumit ovat olleet lehtipistelevityksessä. Nykyään sarjakuvalehtiä ilmestyy vähemmän eikä niille ole enää samalla tavalla kysyntää, albumeita ei saa helposti lehtipistelevitykseen ja lehdetkin julkaisevat vähemmän sarjakuvaa. Eikä postimyyntikään ole enää samanlainen juttu, se Parhaat Sarjat esimerkiksi taisi ilmestyä sitä kautta. Netissä taas asiat jäävät helposti piiloon vaikka periaatteessa levitys on maailmanlaajuinen. Ei siis ole mahdollisuuksia saada sarjakuvaa esiin samalla tavalla kuin aiemmin, enkä ole varma miten tämän voisi korjata koska perusongelma on siinä että ihmiset ylipäätään lukevat vähemmän. (Ja se kuulemma näkyy jo.)
Ovatkos nuo Pirisen jutut ilmestyneet lehdessä? Suosiolle ja näkyvyydelle tarvittaisiin kai se lehtilevitys, tai sitten suuri somenäkyvyys ja sen jälkeen pöhinä mediassa. Mutta olisiko sarjisten piirrostyyli suurelle yleisölle silti tarpeeksi helposti lähestyttävää, vai tulisiko siitä liian vahvoja taide- tai alternativeviboja? Vaikea tietää.
TykkääTykkää
Ai niin ja unohtu noista peleistä että onhan niissä tietysti paljon kokeilevampaa tai taiteellisempaakin joukossa, mutta suuri osa niistäkin on indie-pelejä ja jää pienemmän piirin jutuksi. Joskus sieltäkin pulpahtelee yleiseen suosioon myös erilaisempia nimikkeitä, mutta en tiedä miten ne vertautuvat myydyimpiin peleihin vai jäävätkö isommasta suosiosta huolimatta pienen piirin jutuksi. Pelien tapauksessa pienempikin levikki taitaa olla isompi kuin vastaavalla paperilla julkaistulla sarjakuvalla. Mutta isot kaupalliset pelit taitaa olla yleensä niitä helpoimmin kulutettavia ja markkinoitavia, ja niissä ei useinkaan taida olla mitään liian taiteellista tai alternativea vaikka muuten voivatkin olla hyvinkin aikuisia tai syvällisiä. Mutta taitavat vertautua enempi ison tuotannon leffoihin kuin suomalaiseen taidesarjakuvaan…?
TykkääTykkää
Sarjakuva painui koko kansan viihteestä marginaaliin eikä sieltä varmasti nouse kovin helposti, jo podcastissakin mainituista syistä. Ja voin olla väärässä, mutta tuntui jo kauan aikaa sitten siltä että juuri taidesarjakuvan suosiminen tuuppasi sarjakuvaa marginaaliin, vaikka sen tarkoitus oli näyttää että sarjakuvakin on aikuinen ja vakavasti otettava taidemuoto. Nyt meillä sitten on ihmisiä joille sarjakuva on yhtä kuin Aku Ankka ja Asterix, ihmisiä joiden mielestä kaikki suomalainen sarjakuva on ”vaikeasti ymmärrettävää sotkuista taidesarjakuvaa”, ja ihmisiä joille sarjakuva on yhtä kuin se mitä näkee päivän lehdessä. Mutta meiltä puuttuu vahva teineille ja aikuisille suunnattu käyttösarjakuvaskene joka olisi jotain muuta kuin sanomalehden stripit tai nettisarjakuva. Tai manga, koska silläkin on leima eivätkä kaikki lämpene sille piirrostyylinkään takia. Joskus luulin että se toisi sarjakuvan nuorten saataville, mutta kävikin niin että manga muuttui marginaalin harrastukseksi ja vähän jopa noloksi jutuksi. Animemuodossa se varmasti kelpaa paremmin, vaikka jossain Netflixissä missä siihen törmäämistä ei voi välttää, ja ihmiset katsovat muutekin helpommin animaatioita kuin lukevat sarjakuvaa.
Ikävä fakta on kuitenkin se että suuri yleisö suosii muussakin viihteessä jotain mikä ei vaadi kovin suurta paneutumista eikä ole liian erilaista tai ”taiteellista”. En tiedä miten hyvin Sisarukset Grémillet, Pohjantuli tai Soittorasia ynnä vastaavat sarjakuvat ovat myyneet, mutta ainakin olen kaipaillut nuorten markkinoille jotain niiden kaltaista nyt kun W.I.T.C.H on jo kaukaista historiaa. Tietysti, vaikka meillä julkaistaisiin runsaasti kaikenlaista sarjakuvaa joka olisi koko ajan näkyvillä, suuri osa ei todennäköisesti silti lukisi mitään tai sitten pelkkää Aku Ankkaa, Tinttiä ja Asterixia. Tai Korkkareita.
Ironsesti lastensarjakuvaakin julkaistaan kuitenkin koko ajan, tai vähintään hyvin sarjakuvamaista settiä, mutta se löytyy usein lasten- ja nuortenkirjojen seasta, ei sarjakuvahyllystä. Ja sen saa myös helpommin esille sitä kautta.
Ennen vanhaan ihmiset seurasivat sanomalehdestä Vihtorin ja Klaaran edesottamuksia, myöhemmin Mämmilä oli hitti. Meiltä puuttuu nykyajan Mämmilä, ns. tavallista kansaa mahdollisimman laajasti puhutteleva sarjakuva joka jatkuu pitkään ja jossa on jatkuvuutta. Heitin joskus Twitterissäkin ilmaan ajatuksen että pitäisi saada uusi Mämmilä, mutta ei ole aavistusta missä sitä julkaistaisiin. Sanomalehdillä ei enää ole samaa asemaa. Netissä jostain asiasta voi tulla hyvin suosittu mutta siitä ei välttämättä saa rahaa vaikka kaikki jakaisivat sitä somessa ympäriinsä. Eikä se ”tavallinen kansa” välttämättä löydä sitä, sillä someilmiöt eivät ole niin näkyvillä kuin miltä joskus vaikuttaa. En varmaan itsekään olisi kuullut esimerkiksi Tympeistä tytöistä vieläkään mitään jos siiitä ei olisi suosion takia julkaistu paperiversiota ja kirjoitettu asiasta sitten joka paikassa…
TykkääTykkää
Kiinnostava tuo ajatus siitä, että taidesarjakuvan puskeminen olisi edesauttanut sarjisten marginalisoitumista. Että jos samat paukut olisi laitettu laadukkaan mutta viihteellisemmän matskun puskemiseen, oltaisiin saatettu saada eri lopputulos. En tiedä, onko siinä toden perää, mutta ajatusleikkinä varsin hyvä.
Mangan suhteen mä taas olen ymmärtänyt, että se olisi murtautunut valtavirtaankin kohtuullisesti, ts. myös hc-nörttiskenen ulkopuolella siitä on tullut suht yleistä. Voi kyllä hyvin olla, että oon myös väärässä, kun en sitä skeneä seuraa, mutta omissa sosiaalisissa piireissä myös ihmiset jotka ei muuten lue sarjakuvaa kyllä lukevat mangaa.
Uuden Mämmilän syntymiseen mä en oikein usko, se vaatisi ihan erilaista minkään painetun lukukulttuuria kuin mikä meillä tällä hetkellä on. Tosiaan nuo isonkin näköiset someilmiöt, kuten mainitsemasi Tympeät tytöt, tai vaikka Finnish nightmares, ovat edelleen tosi pieniä. Toki optimisti sanoisi, että sentään ilmiöitä syntyy silloin tällöin, ja todistetusti nekään eivät ole lähelläkään suosionsa mahdollista maksimitasoa. Mutta se Rannan sanomisissa voi hyvinkin olla totta, että painettua sarjakuvakirjaa tätä junttikansaa ei saa enää ostamaan mitenkään.
TykkääTykkää
Joo, voi hyvin olla että aika on ajanut ohi kaikista uusista Mämmilöistä, kuluttaminen on nykyään niin erilaista että on vaikea löytää sellainen kanava jonka kaikki löytäisivät isolla joukolla.
Toki sarjakuvalle voisi ainakin teoriassa käydä kuten leffoille, just tänään oli Ylellä uutinen siitä että ihmiset hankkivat taas DVD- ja Blu ray-levyjä. Toki sekin porukka on varmasti pieni ja ”elitistinen”, mutta digissä – oli se sitten sarjakuvaa tai leffoja – on se vika etteivät ne ole ikuisesti saatavilla, vaikka periaatteessa sanotaan ettei mikään digitaalinen häviä kun sen on kerran julkaistu. Käytännössä ainoa tapa varmistaa että suosikki löytyy hyllystä on ostaa se fyysiseen hyllyyn.
Eri asia sitten kuinka kauan levyt ovat katsottavissa kun soittimia ei enää saa, mutta ainakin fyysinen kirja on koko eliniän jos se ei muuten tuhoudu. Moni nettisarjakuvan fani ostaakin teoksen myös fyysisesti, mutta siihen voisi olla muitakin syitä kuin pelkästään tekijän tukeminen rahallisesti. Myös lasten on helpompi lukea fyysistä kirjaa kuin plärätä padilla, sen takia lasten kuvakirjat voivat niin hyvin.
En usko myöskään siihen että erilainen markkinointi olisi pelastanut sarjakuvaa, alahan kärsii samoista vaikeuksista kuin muukin printtimedia. Mutta se että sarjakuvan imago on jonkinlainen kaupunkilaisälykköjen vaikeaselkoinen alternativeharrastus ei varmasti varsinaisesti ohjaakaan ihmisiä kaupan sarjakuvahyllylle, varsinkaan lasten kanssa. Eikä meillä edes ollut aiemmin vahvaa mainstreamskeneä, päin vastoin tuntui että sitä pidettiin vähän huononakin asiana. Toki sarjisskene varmasti suuttuisi kun sanon näin, jos joku tämän kommentin näkee, ja pitäisi minua myös katkerana, olenhan itse niitä tekijöitä jotka yrittivät kuulua juuri siihen mainstreamiin ja taitoja ei kuitenkaan ollut eikä vieläkään ole tarpeeksi. Lisäksi mun sarjoja ei kai voi luonnehtia varsinaisesti aikuisten sarjoiksikaan.
Ja kaikkihan me tiedämme että suomalaisestakin, saati suomeksi julkaistusta sarjakuvasta löytyy jokaiselle jotakin, mutta olen hämmentävän usein törmännyt joko siihen että sarjakuvaa ei vain lueta koska se on sarjakuvaa, tai sitten siihen ettei varsinkaan suomalaista sarjakuvaa lueta koska se koetaan liian vaikeana taiteena. Ja onhan se kokonaisuus aika taidepainotteinen, jopa omasta näkökulmasta. Vaikka en itse taidetta ja viihdettä niin erottelisikaan, koska kumpikin voi olla toista. Villenkin sarjakuvat voi määritellä ”taidesarjakuvaksi”, mutta eivät ne ole mitenkään vaikeaselkoisia.
Mangaskenestä en itsekään tiedä enää tarpeeksi, mutta voihan olla että lukijoita on, kaikki vain lukevat joko netistä tai ostavat englanniksi. Suomiskenessähän tilanne on ollut se että kustantajat ovat kutistuneet olemattomiin, samoin kaupan mangahylly. Ja nuorimmille olisi hyvä olla just sitä suomenkielistä, vaikka moni oppiikin englantia jo aika varhain. Jossain vaiheessa kustantajat olivat jopa halukkaita julkaisemaan ”suomalaista mangaa”, sekin kuivui kokoon jo aikoja sitten, eräs joskus tuntemani tekijä sai vain vastauksen jonka sisältö oli suunnilleen että juna meni jo.
Ja sen perusteella mitä olen itse kuullut, kustantajat eivät ole kovin innostuneita liioista mangavaikutteistakaan. Vaikka aika monessa sarjassa nykyään on selviäkin vaikutteita joten en oikein usko että kyse olisi pelkästään niistä. Nyt Nordic Manga yrittää, ja paikkaa sitä koloa minkä pienemmät mangakustantajat jättivät. Muuten kaikki sellainen sarjakuva mitä olisin toivonut näkeväni suomalaisilta tekijöiltä tuodaan tänne ulkomailta. Toki Nordic Mangankin ensimmäinen julkaisu oli ulkomainen, varmaan juuri sen takia ettei Suomesta löydy paljoa halukkaita tekijöitä jotka pystyisivät tai haluaisivat tarjota töitään kustantajan kautta.
Sori tekstiripulista, tästä kai näkee että olen itsekin päässyt osallistumaan keskusteluihin liian vähän…
TykkääTykkää
Ai niin, tuosta ripulista unohtui kokonaan se, miksi arvelin että mangasta tuli vähän nolo juttu. Ainakin yhdessä vaiheessa mangaharrastajia pidettiin vähän nörtteinä ja tuli paljon vähättelevää kommenttia mikä sai monet tekijät ottamaan mangaan pesäeroa että heidät otettaisiin vakavasti. Eikä siis pelkästään sarjisskenestä jossa mangavaikutteista ei alkuun tykätty, vaan muiden nuorten taholta.
Toisaalta suomenkielinen manga on niitä harvoja asioita mitä vielä löytyy ruokakauppojen hyllyistä jopa syrjäkylillä, joten kyllä sitä jotkut lukevat. Tosin löytyy niitä taskareitakin ja kuulemma lapset eivät lue enää edes Aku Ankkaa…
TykkääTykkää
Hyviä keloja, tällaisia tekstiripuleja tuleekin pudotella! Joo, olihan manga nörttien hommaa pitkään, mutta musta se on valtavirtaistunut niin kuin moni muukin vielä 10 vuotta sitten vain alakulttuureille kuulunut juttu. Kustantajien suhtautumisesta aiheeseen en tiedä, mutta musta ainakin näyttää että mangavaikutteet tiettyyn pisteeseen asti on nykyään hyvin yleisiä, ainakin hahmosuunnittelussa ja ilmekoodistossa, jos kerrontarytmiä ei olekaan vielä omaksuttu.
Mutta toi taidesarjakuva-näkökulma on musta tässä Rannan kysymyksessä se ratkaiseva. Ei se hänenkään tuotantonsa tosiaan vaikeaselkoista ole, mutta ei sillä lailla idioottivarmaa kuin kaupalliseksi laadittu sarjakuva. Se olennainen kysymys mun silmissä on juuri se, tarjotaanko lukijalle jotain mikä vaatii ajattelua, vai jotain valmiiksi pureskeltua minkä voi vaan kuluttaa. Jälkimmäiselläkin voi olla taiteellisia ansioita, ehdottomasti, mutta se on suunniteltu matalalla kynnyksellä lähestyttäväksi siinä missä aikuinen sarjakuva ei tasoita tietään lukijaltaan yhtä täysin. Eikä pidäkään, mutta jotain ajattelua vaativa taide on nykyaikana valitettavasti epäsuosittua, kun kokijan kädestä pitäminen ja opastaminen valuu nykyään leffoihin ja peleihinkin asti.
Mutta joo, tää rönsyää taas siihen taide vs. viihde -teemaan johon huomaan ajautuvani kerta toisensa jälkeen, ja se on taas sit eri keskustelu niin suitsin nyt itseäni, ettei tämä leviä täysin käsiin 😅
TykkääTykkää
Suuri yleisö ei varmasti ole koskaan halunnut mitään ajattelua vaativaa, vaikka toki moni entisajan viihde koetaan nykyään raskaaksi ja sata vuotta vanhat lastenkirjat ovat liian vaikeaa tekstiä nykyajan teineille.
Näkisin kyllä että taide ja viihde-keskustelu on olennainen nimenomaan sarjakuvan kohdalla sillä piirrosjälki on ensimmäinen mikä siinä huomataan. Suomessahan on aika vahvasti esillä se taidepuoli ja monasti ei edes yritetä tehdä laajalle yleisölle suunnattua sarjakuvaa. Ja toisaalta sarjakuvan visuaalisella tyylillä tuntuu lukijoille olevan erityisen paljon merkitystä, varsinkin jos tehdään jälkeä joka yrittää ottaa irtioton kaikesta ns. perinteisestä piirrosjäljestä. Silloin ei välttämättä auta vaikka sisältö ei vaatisi ajattelua, tai toisin päin, mahdollisuus voidaan helpommin antaa teokselle jonka yleisilme on helpommin lähestyttävä tai ns. perinteinen.
Voi olla että Villenkin sarjiksista katsotaan päältäpäin että näyttää taidesarjakuvalta kun tyyli ei ole mainstreamia eikä kannessa yhtäkään tuttua ankkaa tai Asterix-hahmoa, eikä se muistuta 50-luvun seikkailusarjakuvaakaan. Siis silloin kun ylipäätään oltaisiin muuten valmiita lukemaan sarjakuvaa tai edes tiedettäisiin että niitä on olemassa. Se mikä piirrostyyli sitten on liian ”erikoista” tai vaikeasti lähestyttävää onkin sitten veteen piirretty viiva, eikä sitä voi välttämättä ennustaa etukäteen.
Moni varmaan dissasi mangatyyliäkin alkuun juuri sen takia että se oli liian outoa verrattuna siihen mihin oli totuttu. Omalla kohdalla tosin luulen että negatiivinen suhtautuminen kohdistui enemmän mun omiin juttuihin ja ehkä jopa muhun henkilönä kuin vaikutteisiin yleensä. Olen jälkeen päin ajatellut että olisi ollut hyvä jos joissakin tilanteissa olisi vain sanottu suoraan että ”sä et osaa piirtää” sen sijaan että kritisoitiin vaikutteita, sillä nuorena tuli käsitys että juuri vaikutteet olivat se suurin ongelma. Moni ei tosin varmaan edes erottanut hyvin ja huonosti piirrettyä mangaa toisistaan… sitähän pidettiin vähän semmosena mikä ei vaadi lainkaan taitoa ja näyttää omituiselta. Ja saivathan myös muut oikeasti hyvät piirtäjät samantapaista palautetta.
En tosin itse tiedä olisko varsinainen manga kokonaisuutena edelleenkään muuta kuin nörttikulttuuria, vaikka siinäkin on ne omat Aku Ankkansa jotka ovat lyöneet läpi. Kuten Pokemon. Mutta vaikutteet eivät tosiaan ole enää suuri ongelma, ainakaan jos ei yritä tehdä mainstream mangaa, ja osittain ne sulautuvat muihin tyyleihin kuten animaatiotyyleihin niin ettei välttämättä tyylistä voi arvata onko tekijällä mangataustaa vai ei. Vaikka tuollaista ns mainstreamia tai kuvitusmaista (tai miksi sitä haluaakaan kutsua) tyyliä näkeekin useammin omakustanteissa tai tapahtumien myyntipöydillä kuin esimerkiksi lastenkirjoissa tai julkaistussa sarjakuvassa. Itse asiassa mietimme tätä tuttujen kanssa kun Mujissa oli pieni toritapahtuma: sellaiset piirrostyylit ovat selvästi suosittuja, mutta miksei niitä Suomessa käytetä missään enempää?
Mitä siihen tulee kun sanoin että mangaa on ainakin joka marketissa… ainakin nyt tsekatussa S-marketista mangalle pyhitetyllä hyllyllä oli kaksi mangaa ja loput Tex Willeriä yms.
TykkääTykkää