Joskus vuosia sitten kirjoittelin täällä Hyllyyssä sen nimistä tekstisarjaa kuin Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä. Siinä kävin läpi lapsuuden ja nuoruuden teoksia, jotka ovat muokanneet sarjismakua ja varmasti myös identiteettiä herkissä kehitysvaiheissa. Sarjassa käsittelin erillisissä teksteissä sekä Marvelia että Frank Milleriä, ja juuri siitä syystä, että en halunnut toistaa itseäni, käsittelemättä jäi Millerin Daredevil 1980-luvun alusta. Olen toki hyvin myöhäisherännäinen ja lukenut sitä itse vasta Ihmesarja-kokoelmapokkarin ilmestymisen myötä vuonna 2003, mutta jummijammi, sitä pokkaria olen kyllä selannut sitten senkin edestä. Millerin mustavalkoinen maailmankuva, ninjatouhuilut ja noir-estetiikan taju iskivät 15-vuotiaana kuin leka päähän. Pokkariin koottu ensimmäinen Daredevil-rupeama oli sekoitus supersankarointia, noir-nihilismiä ja japanilaisia vaikutteita, etenkin kylmää ja kovaa bushido-moraalia. Tämän jälkeen Miller kävi puuhailemassa muiden Marvel- ja DC-nimikkeiden parissa muutaman vuoden, luoden muun muassa Yön ritarin paluun. Sen jälkeen hän palasi DD:n pariin ja loi tulikuumalla kaudellaan jälleen yhden klassikon, Kiirastuli-tarinakokonaisuuden, joka englanniksi Born Againina tunnetaan.
Kiirastulta en ole sattumalta koskaan aiemmin lukenut, todennäköisesti juuri siksi, ettei siitä ole ollut minun kultaisena sarjisharrastusaikanani painosta käden ulottuvilla. Kuten viimevuotisen Kravenin viimeisen jahdinkin kanssa, tuntuu jälleen siltä, että Egmontilla on luettu ikäisteni maksukykyisten nörttien ajatuksia, kun Kiirastulesta on vihdoin saatavilla yksissä kansissa mahtava uusintapainos. Kiittäminen on toki myös MCU-televisiotuotantoja, joissa Kiirastuli on uudella DD-kaudella ajankohtainen ja siksi potentiaalinen uudelleenjulkaistava. Kiirastulen uudelleenlämmittely on ymmärrettävää, sarjakuva on täysin legendaariseen asemaan noussut, yksi niitä tarinoita joihin viitataan lähes aina, kun puhutaan supersankarimaailmaa muuttaneista töistä. Siitä, kun olen viimeksi lukenut Daredeviliä, on toistakymmentä vuotta aikaa, mutta veikkaan, että edelleen Kiirastulen tapahtumiin viitataan uusissakin tarinoissa säännöllisesti, sen verran yleistä se ainakin vielä 2000-luvulla oli.
Mikä Kiirastulessa sitten niin kiehtoo? Ensinnäkin on erittäin kiinnostavaa, miten Miller otti jo aiemmin todella tunnetusti käsittelemänsä hahmot Daredevilin, Kingpinin ja näiden lähipiirin, ja muutti täysin lähestymiskulmansa. Jos ensimmäisen DD-juoksun teemoja olivat itämainen mystiikka, ninjat, samurait ja soturin tie, Kiirastuli onkin kristillinen kärsimysnäytelmä. Miller otti keskiöön taistelun sijaan Daredevilin uskonnollisen puolen ja ajelee sankarin aivan Jobina tai Jeesuksena hirveän lihamyllyn läpi täysin minimaalisilla toimintakohtauksilla. Kingpin oli Millerin alkuaikoina vielä melko inhimillinen ja monitahoinen hahmo, kun Kiirastulessa hän on etäinen, julma jumalolento, jonka missään toimissa ei ole enää harmaan sävyn ripettäkään. Kissa leikkimässä hiirellä ennen ruokailua. Miller loi DD:n ja Kingpinin suhteesta yhden Marvelin historian kiinnostavimmista, ja Kiirastuli nauttii aiemman työn hedelmistä heittämällä ne romukoppaan. Tai siis, hahmojen välinen vihanpito perustuu kaikkeen aiempaan, mutta persoonallisuudet ja motiivit on suurelta osin kirjoitettu uusiksi.
Kuvituksesta Kiirastulessa vastaa David Mazzuchelli, joka loi Millerin kanssa vuotta myöhemmin tunnetuimman klassikkonsa, Batmanin Ensimmäinen vuosi -tarinan. Koska Kiirastulessa on niin vähän toimintaa, tai edes Matt Murdockia Daredevilin asussa, pääsee Mazzuchellikin harjoittamaan vähän eri kuvituslihaksia. Koko ajan huonommaksi menevä Matt Murdock kuvataan jokaisessa luvussa makaamassa splash-paneelissa aina vain pienempänä sikiönä syvemmässä alhossa, kunnes kaikki huipentuu Pietà-toisintoon viidennessä luvussa. Mitään hienovaraista symboliikassa ei ole, mutta komeaa melodraamaa Kiirastuli tarjoaa, sekä käsikirjoituksessa että kuvituksessa. Mazzuchellin ruutujaot ovat tarinan dramaattisuudelle sopivan laajoja, ja kuvitus tukee hyvin ”pieni ihminen jumalten pelinappulana” -narratiivia.
Juoni lienee tuttu useimmille: Kingpin saa tietoonsa Daredevilin salaisen henkilöllisyyden, ja vie tältä hiljalleen kaiken. Työn, rahat, ystävät, elämän. Matt Murdock joutuu elämässään niin pohjalle kuin mahdollista, ja nousee sieltä ylös. Kiirastulen tarina on nopeasti kerrottu, mutta kyse onkin siitä, miten Miller sen kertoo. Näin vanhemmilla päivilläni olen tullut siihen tulokseen, että Miller on parhaimmillaan silloin, kun hänellä on rajoituksia. Kun hän on Sin Cityssä tai muissa ysäri-kakstuhattöissään täysin valloillaan, nihilismi, noir, pullistelu ja machoilu menevät lähes varmuudella väsyttäviin sfääreihin. Toki Kiirastulessakin läsnä ovat Millerin yksioikoisuus hyvien ja pahojen ihmisten osalta, maailman äärimmäinen kylmyys ja välinpitämättömyys, jatkuva kertojamonologi kaikkien tapahtumien taustalla ja niin edelleen, mutta ne kaikki tuntuvat juuri oikeilta tyylivalinnoilta tähän tarinaan, eivät itsetarkoitukselliselta paasaukselta niin kuin joissain muissa Miller-töissä. Daredevilissä kaikki on kauniissa tasapainossa, ainakin melkein loppuun saakka.
En muista koskaan kuulleeni Kiirastulen loppuratkaisusta olevan puhetta, ja luettuani tarinan ymmärrän miksi. Millerin ote kirpoaa lopussa aika pahasti, kun tiukasti DD:iin ja Kingpiniin keskittynyt tarina ottaa mukaan pöhlän Nuke-pahiksen ja Kapteeni Amerikan. En tiedä, onko taustalla joku Marvel-eventti, jonka vuoksi tyyppejä piti sekoittaa soppaan, oliko päätoimittajalla vaatimukset tiettyjen hahmojen esiintymisistä, vai loppuivatko ideat vain kesken. Tarina kahdesta verivihollisesta leviää käsiin harmittavasti liian monen kokin myötä. Kuitenkin, kolme neljännestä Kiirastulesta on maineensa ansainnut. Yllättävää oli myös tajuta, miten paljon 2000-luvun ehkä legendaarisin Daredevil-tarina Guardian Devil, eli Suojeluspaholainen nostaa Kiirastulesta. Koko katolisuusaspekti ja kristillinen DD-kuvasto, joka minulle tuli tutuksi Guardian Devilin kautta onkin tehty jo kaksikymmentä vuotta aiemmin tässä tarinassa.
Kuitenkin, sekä Kiirastulessa että Guardian Devilissä asialla ovat sen verran taitavat tarinankerronna ammattilaiset, että toisto ei haittaa laisinkaan. Daredevil tuo Frank Millerin parhaat puolet esiin. Lyhyessä formaatissa kikkailu jää vähemmälle, hän ei pysty uppoamaan koukeroisiin juoniinsa liian syvälle eikä pääse ihmisvihassaan niin koville kierroksille. Ja jotenkin en malta lakata ihmettelemästä, miten hieno temppu on ottaa samat hahmot käsittelyyn kahteen kertaan muutaman vuoden sisään, ja keksiä heidät näin vahvasti uudestaan kahdesti. Miller vie Daredevilistä pois lähes kaiken, millä rakensi sarjan suosion edellisellä kerralla, ja luo sankarinsa nahan uudelleen vaikeimman kautta. Välillä Kiirastuli kyllä pomppii tärkeiden tapahtumien yli melko nopeasti, ja toisaalta epäolennaisiin sivujuoniin käytetään sivukaupalla aikaa, mutta supersankarihahmokirjoituksena se on kiistaton taidonnäyte. En tiedä, mitä Egmont voisi vielä julkaista tässä sarjassa pitääkseen näin kovan osumatarkkuuden. Mutta vaikkei mitään muuta enää tulisikaan, paljon on jo saatu.
PS. Niin ja siinä on myös Mail-Manin suomennos! Ihania anglismeja ja vähän tönkköä suomea. Niin kuin kotiin tulisi, kun tällaista lukee.
PPS. Hehe, tästä tulikin melko rönsyilevä teksti. Meinasin vähän innostua. Luettavuus saattaa kärsiä, mutta kun sarjis herättää tällaisen tunteen niin kyllähän sitä aaltoa pitää ratsastaa niin pitkään kuin mahdollista. Vanhakin nuortuu kun Kiirastulta lukee.
Arvosana: 84/100
Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!
Daredevil – Kiirastuli
Frank Miller, käsikirjoitus – David Mazzuchelli, kuvitus
168 sivua
Story House Egmont
Hinta Suomessa 19-24 €
Sarjakuva kaupan
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Daredevil – Kiirastuli”