Arvio: Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa

Oletteko te samanlaisia kuin minä? Innostutte valtavasti, jos löydätte sarjakuvan aiheesta, josta ette ajatelleet sarjakuvia tehdyn. Jos vaikka löytää sarjiksen taidehistoriasta tai taloustieteestä tai ruuanlaitosta, niin tuskin malttaa odottaa, että pääsee lukemaan sen. Ja joskus yllättävää aihepiiriä ei arvaa päällepäin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että Hämärät kaupungit -sarjan ainoa suomennettu osa Kuumetta Urbicandessa olisi sukellus kaupunkisuunnitteluun ja -arkkitehtuuriin. Mutta kun tajusin tämän muutaman sivun jälkeen niin olin ihan että voi pojat! Kaupunkisuunnittelusarjakuva! Miten hyvä! No, melko hyvä. Jos aihepiiri ei sytytä, niin en usko, että tarinasta jää hirveästi jälkipolville kerrottavaa, mutta omaperäisenä scifikertomuksena Kuumetta Urbicandessa on kiehtovan karismaattinen sarjakuva. Tekijäpari Benoît Peeters ja François Schuiten ottaa aikansa ja antaa tarinan hengittää.

Tarinan päähenkilö on urbatekti (kai niinkun arkkitehti, mutta koko kaupungille) Eugen Robick, jonka kädenjälkeä kliininen ja hyvin suunnitelmallinen Urbicanden kaupunki on. Kaupunki jakautuu joen kahdelle puolelle. Eteläranta on hyvinvoivaa ja vaurasta aluetta, kun taas pohjoisranta on laiminlyötyä, ikuisesti konkreettisessa Etelärannan varjossa sijaitsevaa villiä aluetta. Robick haluaa yhdistää rannat uudella sillalla, jotta kaupungin kehitys ja kasvu voi jatkua, mutta kaupungin johtajat eivät ole innoissaan ajatuksesta päästää pohjoisrantalaisia sotkemaan heidän kauniita asuinalueitaan. Eräänä päivänä Robickin pöydälle ilmestyy kaivuutyömaalta löydetty mystinen kuutio, joka näyttää aluksi vain hienostelevalta paperipainolta. Pian havaitaan, että kuutio kuitenkin kasvaa ja laajenee valtavaksi verkostoksi täysin pysäyttämättä, ja alkaa lopulta levitä koko kaupunkiin. Kun verkoston palaset yhdistävät eteläisen ja pohjoisen rannan, Robick saa toiveensa kaupungin osien yhdistämisestä, mutta ei se ihan oikealta tunnu.

Kuumetta Urbicandessa tarkastelee mielenkiintoisesti kaupungin elävää luonnetta, ihmisten luonnollista viettiä levittäytyä sinne missä tilaa on, ja odotusten ja realismin välistä suhdetta, kun todellisuuteen tulee jokin odottamaton ryppy. Sen sävy on hyvin rauhallinen, rytmissä ei ole minkäänlaista erityistä draamaa tai jännistystä edes epätietoisuuden hetkillä, eikä tarinan pointti ole löytää kysymyksiin vastauksia. Vaikkei tapahtuma-aikaa tai paikkaa erityisesti määritellä, kutsuisin Kuumetta Urbicandessaa scifisarjakuvaksi. Tyylilajista tällainen ”ihmisille tapahtuu odottamaton asia, tarkastellaan reaktioita” -tarinarakenne on hyvin tuttu. Ainakaan tämän yhden kirjan aikana käsikirjoittaja Peetersillä ei ole mitään aikomusta rakentaa tarinan ympärille kokonaista maailmaa. Ei ole olennaista kysyä, miten Urbicanden yhteiskunta oikeasti toimii, miten ihmiset hankkivat ravintonsa tai rakennustensa raaka-aineet, tai onko kaupungissa sähköä vai ei. Oikeastaan stooriin on kuratoitu jopa poikkeuksellisen niukka lista olennaisia asioita. Urbicande näyttää lähinnä elottomalta kivilabyrintilta, mutta lukijana sitä ei ole vaikeaa hyväksyä, koska kivilabyrintti on se miljöö, jossa tämän sarjakuvan tarina kannattaa kertoa.

Jos joskus ihastelin Akiran kohdalla sitä, miten kokonaisen sarjakuvan voi tehdä elävän näköiseksi silkalla viivoittimella, niin Kuumetta Urbicandessa vie viivoitinhommat vielä aivan toiseen potenssiin. Elämästä tosin ei voi puhua, kun Schuitenin päätavoite on selkeästi välittää juuri eriytyneen kaupungin kolkkoutta. Kun jokainen viiva ei ole suora, on se kuin maailmaan olisi ilmestynyt reikä tai särö. Kuumetta Urbicandessa on kuvitukseltaan lähes hypnoottista luettavaa, mutta ei missään nimessä erityisen kevyttä sellaista. Sivuille tekee mieli jäädä viivyttelemään, eikä homman pointti ole mitenkään liitää tarinan läpi. Pulssi on rauhallinen ja tuhansiin viivoittimenvetoihin voi välillä tuntea kompastuvansa, mutta sekin kuuluu asiaan. Kuumetta Urbicandessa on teemansa ja tyylinsä valinnut, ja tiedostaa sekä niiden vahvuudet että heikkoudet.

On nimittäin selvää, että tässä ei olla tekemässä mitään sarjakuvien massahittiä. Älä suosittele Kuumetta Urbicandessa sarjisummikon ystäväsi ensisarjikseksi, ellei tämä sitten satu olemaan kaupunkisuunnitteluentusiasti. Tämä on kiistattoman uniikki sarjakuva, mutta ei varmastikaan sellainen, josta jokainen diggailisi. Filosofisten ulottuvuuksien lisäksi tarjolla on byrokratian rattaita, löyhää luokkatietoisuutta ja identiteettikriisin aineksia. Jos ei paremmin tietäisi, niin tätä voisi luulla venäläisen koulukunnan teokseksi, sen verran hilpeitä ja viihteellisiä aihepiirejä on päätetty käsitellä. Oikeastaan tunnelma on ajoittain melkoisen tarkovskilainen, joskin todelliseen pastissiin sivuja olisi pitänyt lisätä vielä parisataa kasvattamatta sisällön määrää lainkaan. Olen erittäin tyytyväinen, että luin tämän sarjakuvan ja tiedän sen olemassaolosta, vaikka vain kuriositeettinakin.

Arvosana: 75/100

Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa
Benoît Peeters, käsikirjoitus – François Schuiten, kuvitus
94 sivua
Like Kustannus
Hinta Suomessa 7-20 €, saatavilla vain käytettynä

Sarjakuva kaupan:

Antikvaari.fi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s