Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu

Kalevala_kansi

Tämä teksti on laajennettu versio Sarjainfo-lehdessä 2/2019 julkaistusta arviosta.

Muistan nuorena lukeneeni Frank Millerin esipuheen Batman: Year One -sarjakuvaan. Siinä hän toteaa ihmetelleensä 60-luvun campmaista Batmania, ja asettaa omien tarinoidensa sävyn yhdellä päälauseella: ”Minusta Batman ei koskaan ollut hauska”. Siitä lauseesta käynnistyi synkän ja yltiönihilistisen supersankarisarjiksen voittokulku, jonka jälkiä siivoillaan edelleen. Toki trendi synnytti hyviäkin sarjakuvia, mutta paljon tuotettiin ihan vain synkkää synkän vuoksi. Samanlainen fiilis tulee Sami Makkosen Kalevalasta. Jos Kalevalan sarjisversioinnit ovat olleet enemmän tai vähemmän hauskoja Petri Hiltusen, Marko Raassinan ja tietysti Mauri Kunnaan käsissä, Makkoselle on tärkeää kahlita Kalevala tosikkomaisen jenkkisarjakuvan tyyleihin. Kirja on ensimmäinen puolikas kaksiosaista Kalevala-tulkintaa, ja tarjolla on machoilua, uhoa ja geneerisiä partalihaskimppuja koko rahalla.

Kalevala_sivu2

Kirja alkaa Väinämöisen syntymästä, ja käsittää nipun Kalevalan tunnettuja tarinoita Väinämöisen ja Joukahaisen mittelöistä Sammon takomiseen ja edelleen Lemminkäisen sekoiluretkiin. Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat kaikki parrakkaita yrmyjä, jotka jahtaavat kukin nuoria ja jostain syystä usein alastomia naisia ympäri Kalevalan maita. Heitä on vaikea erottaa toisistaan niin ulkonäön, tekojen kuin puheenparrenkin puolesta. Valtavia villipetoja kukistetaan, miekkoja ja vasaroita heilutellaan, loitsuja lauletaan. Makkosen toteutus on ammattimaisen sulavaa ja unenomaisen synkkää, mutta siitä puuttuu kiinnostava kulma, josta kansalliseeposta pääsisi tarkastelemaan jotenkin tuoreesti. Nyt tuttuja tarinoita käydään läpi tulkinnalla, josta tulevat mieleen esimerkiksi aiemmin mainitun Millerin miesvoimafantasiat ja saman koulukunnan muut tosikot ”aikuiset” sarjakuvat.

Kalevala_sivu5

Tästä näkökulmasta kaupallista potentiaalia kirjalla voi ollakin, jos ilottomien lihaskimpputarinoiden ystävät löytävät Makkosen teoksen, heitä kuitenkin sarjakuvien ostajista todistetusti löytyy ihan hyvä porukka. Makkonen on toistaiseksi tehnyt uraa lähinnä Yhdysvaltain puolella, joten sinänsä sarjakuvan vieminen suuremmille markkinoille ei varmastikaan ole täysin poissuljettu ajatus. Makkosen ammattitaito näkyy Kalevalan sovituksessa, samaten kuin näkyvät yhdysvaltalaisvaikutteetkin. Visuaalisesti Kalevala on komea, joten siinä mielessä teoksen päästää ihan mieluusti edustamaan suomalaista kansanperinnettä. Kalevalan eri versioita lukeneelle ja tarinoita edes hieman tuntevalle tästä löytyy kuitenkin kovin vähän mieleenjäävää, kun pääpaino on Makkosen visuaalisessa tulkinnassa, joka noudattaa valtavirtasarjakuvan trendejä monelta osin melkoisen uskollisesti. Utuinen ja ajoittain abstrakti kuvitusjälki erottaa sen suurimmasta valtavirrasta, mutta on tätäkin jälkeä nähty, esimerkiksi Sandmanin kansissa, jo hyvän aikaa valtavirrassa.

Kalevala_sivu11

Rehellisyyden nimissä jäin myös pohtimaan, minkä sävyinen ja kuinka vivahteikas tulkinta Kalevalasta lopulta pitäisi tehdä. Alkuperäisteoksessa monet kohdat ovat hyvinkin lyhyesti esitettyjä, ja leijonaosa esimerkiksi siitä Kalevala-kuvastosta, joka ”viralliseksi” mielletään, on puhtaasti taiteilijoiden tulkintaa ja väritystä, lihaa alkuperäisten runojen ympärille. Eikä Kalevalan runoja varmaan ole alun perin silkaksi kevyeksi viihteeksi tarkoitettu, eli sinänsä olisi typerää väittää Makkosen tulkinnan olevan huonompi tai sopimattomampi kuin jonkin toisen. Kyse on lähinnä siitä, millaisen kuvan itse kukin on Kalevalasta omassa mielessään rakentanut, ja kuinka hyvin taiteilijan tekemä tulkinta joko osuu siihen tai haastaa sitä uudella näkökulmalla. Makkosen Kalevala ei itselleni tehnyt oikein kumpaakaan näistä, mistä juontuu nihkeä suhtautumiseni.

Kalevala_sivu6

Tulkinnan lisäksi pari teknistä yksityiskohtaa kirjasta jää häiritsemään. Tekstin koneladonta ja etenkin loitsuihin käytetyn versaalifraktuuran vaikealukuisuus on huono ratkaisu. Kyllä noitumisesta lopulta selvän saa, mutta yleensä sarjakuvaa lukiessa ei halua käyttää leijonaosaa ajasta tekstin tulkkaamiseen, kun kuviakin olisi katsottavaksi. Toinen kompastuskohta on erikoinen tyylivalinta käyttää englanninkielisiä ääniefektejä. Sampoa taottaessa kuuluvat ”crrumbble”, ”krak” tai ”bakow” ovat täysin väärällä puolen Atlanttia, kun muuten hahmot loihevat laulamahan vanhakantaista suomen kieltä. Tuo koneladonnan bongaaminen on muuten melkoinen risti kannettavaksi. En minä aiemmin tällaisiin huomiota kiinnittänyt, mutta kun asian kerran huomaa, sitä ei saa enää peitettyä itseltään missään. Syytän Hans Nisseniä, jonka kultainen silmä on Twitterissä armoton harkitsemattomia toteutuksia kohtaan. Sitä kautta itseltänikin putosi laput silmiltä, ja nyt moni sarjis näyttää korjaamattomasti rumemmalta. Kannattaa ehdottomasti seurata Hansia!

Kalevala_sivu4

Jälleen kerran tuntuu siltä, että arvostelusta tuli sävyltään tylympi kuin oli tarkoitus. En minä Kalevalaa lukiessani vihannut, eikä Makkonen ole toteutuksensa kanssa vailla ansioita. Onpahan vain niin, että tässä Kalevalassa tehdyt tyylivalinnat jättävät suuhun hieman hukatun mahdollisuuden maun, ja se ajaa koko lukemisen asenteen äkkiä kovin kyyniseksi. En ihmettelisi, vaikka jonkun kohtuullisen samoinkin sarjakuvaa katsovan loppuarvio kirjasta olisi paljon positiivisempi. Loppujen lopuksi kyse on pienistä asioista, jotka vain kumuloituvat kirjoittaessa ihmeen suureksi epäkohtanipuksi. Jos silmään olisivat ensiksi osuneetkin Kalevalan positiiviset puolet, kuten komea piirrosjälki ja kansanperinteen ymmärrettävä modernisointi, olisi kumuloitumaan päätynytkin ehkä enemmän pieniä kivoja juttuja kuin näitä valituksen aiheita. Näin tämä nyt kuitenkin tällä kertaa meni, ollakseen parempi sarjakuvan olisi vain pitänyt olla parempi.

Kalevala_sivu3