Viime vuonna pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa pienen mutta pippurisen paikallisen sarjisseuran kädenjälkeen, kun Keski-Suomen Sarjakuvaseura KESS tarjosi vuosijulkaisunsa arvioitavaksi. Tänä vuonna jatkettiin samalla mallilla, ja tuorein vuosijulkaisu Otus löysi tiensä luettavaksi jo ihan fyysisenä kopiona. Aiempina vuosina antologioita on sidottu yhteen hieman rajaavammilla teemoilla, kuten viime vuoden tulevaisuus ja ihmissuhteet -sekoitus. Tänä vuonna suitset on tarkoituksella jätetty löyhemmälle, ja ainoa tarinoita yhdistävä teema on antologian nimi, eli otus. Ulkopuolisesta näkökulmasta kriteerien löyhennyksellä on sekä hyvät että huonot puolensa. Positiiviseksi voidaan nähdä se, että tekijöitä ja tarinoita on Otuksessa reilusti edeltäjäänsä enemmän. Toki on vaikea sanoa, onko syynä helpompi teema, kasvanut aktiivisuus vai ainoastaan hyvä tuuri aikataulujen kanssa, mutta joka tapauksessa. Negatiivista sitten puolestaan on se, että tarinoista suuri osa on melkoisen alkeellisia, ja niistä ei kauheasti jää käteen.
Tekijöitä on tosiaan tänä vuonna ilahduttavasti mukana toistakymmentä, ja nimistä ainoastaan kaksi olivat mukana edellisvuonna. Tauon jälkeen palaajia lienee mukana joitakin, mutta myös useampi täysin ensikertalainen on saanut tuotteensa Otuksen sivuille. Vaikka kohta saatankin tylyttää sisältöä hieman, haluan vilpittömästi onnitella jokaista kuparisen rikkojaa. Sarjakuvan voima on sen demokraattisuudessa ja DIY-hengessä, ja jokainen uusi julkaistu tekijä vahvistaa taidemuotoa ja skeneä. Jokainen aloittaa duunit jostain, ja Otus on ollut jokaiselle uudelle tekijälle varmasti juuri oikea ja paras hetki aloittaa.
Lukuharrastajan ja ostajan näkökulmasta on kuitenkin pakko sanoa, että Otus ei sisällä kamalasti mieleenjäävää tai laadullaan ja näkemyksellään vakuuttavaa tulokassarjakuvaa. Esimerkiksi Rakkaus 2.0 oli teemansa vuoksi väkisin ehjempi ja tarinoita ohjaavampi teos, vaikka laatu vaihteli siinäkin. Kun varsinaista kustannustoimittamista ei ole ollut (oletettavasti) tarjolla, niin teema olisi voinut ohjata kertomuksia hieman koherentimpaan suuntaan. Esipuheessa todetaan, että tiukemmat teemat ovat aina herättäneet närää joissain jäsenissä, mutta munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia. Kyllä se tiukempi teema olisi taas hyvää tehnyt, valitukset be damned.
Kokoelmasta puuttuvat tänä vuonna myös varsinaiset stand-out-suoriutujat. Taiteen puolesta mukana on muutama hyvältä näyttävä tarina (Summer Splatter, Ystäväni Aleksis ja Pieni ystäväni nousevat ensimmäisinä mieleen), mutta näissäkin käsikirjoitukset laahaavat jotenkin häiritsevästi. Käsisten toistuvana ongelmana tuntuu olevan joko liian kronologisesti junnaava ensin kävi näin ja sitten näin -rakenne, tai sitten päinvastainen, liiaksi tunnelmoimaan unohtuva maalailu. Kai sitä voisi sanoa esimerkiksi, että jämäkkyys puuttuu. Juonen kuljetus ei ole mikään yksinkertainen temppu, ja sitä täytyy vain harjoitella. Parhaat ideat käsikirjoituksiin löytyvät tarinoista Halkeamia, Tunnesieppo ja Jumalan epäterve. Näitä jatkojalostamalla päästäisiin todennäköisesti jo varsin hyviin lopputuloksiin, mutta Otuksessa on kuitenkin kyse lähinnä potentiaalista.
Riemastuttavinta Otuksessa on tekijöiden ennakkoluulottomuus. Tyylilajit ja kertomusten sävyt ovat jälleen aivan joka puolelta spektriä ja parhaimmillaan tunnelmat vaihtuvat jopa tarinoiden sisällä täysin lennosta. Välillä mieleen nousee kysymys ”miksi tämäkin sarjakuva täytyi tehdä”, mutta vastaus on aivan ilmiselvä ”koska haluttiin”. Tekijät tekevät varmasti juuri sellaista sarjakuvaa kuin toivoivat. Sen puolesta on lukijana helppo iloita, vaikka laatu muuten ontuisikin. Tekijöiden laaja kattaus ja tyylit jättävät muutenkin sekä kirjasta että KESSin toiminnasta suuhun erittäin positiivisen maun. Jos olisin harrastuspohja-aktiivinen sarjakuvantekijä, kuvittelisin antologian toimivan melko erinomaisena käyntikorttina uusien jäsenten hankkimiseen. Lukijana kirjalle on kuitenkin vähemmän funktiota.
Räppäri Petos toteaa Steen1:n kappaleessa ”1000 mikkiä” omaan kannustavaan tyyliinsä ”kato vähän mihi rupeet, mahtaa hävettää 10 vuoden pääst et laitoit heti sun ekat riimis tubeen”. Ymmärrän tuonkin, mutta rohkenen silti olla eri mieltä. Minä laitoin räppipäisinä vuosinani ekat riimit tubeen (en tosin julkiseen jakoon, mutta anyway), ja vaikkeivät ne hyviä olleet, niin kyllä niiden takana silti mielellään seisoo. Kenenkään ei ole pakko niitä kuunnella, enkä minäkään niitä ole vuosiin kuunnellut, mutta sieltä on tultu, ja se oli hauska dokumentti sille ajanjaksolle. riimittelin ainoastaan omaksi ilokseni, ja aion jatkossakin olla ylpeä siitä, että sain aikaan jotain konkreettista. Toivoisin tekijöiden suhtautuvan samalla tavalla Otukseen. Suuri osa tarinoista on aloittelevaa laatua, josta ei ulkopuolinen saa kauheasti irti, ja siksi kriittikkona tätä teosta ei oikein voi suositella, mutta se ei vie niiltä arvoa pois. Ne olivat dokumentoimisen arvoisia ja oman sarjiksen painetuksi saaminen on iso juttu. Otus on rohkea esiinmarssi monelle tekijälle ja KESS ansaitsee suuret kiitokset kulttuurin eteenpäin viemisestä. Vuosijulkaisut eivät ole veljeksiä, ja lopputuloksen laatu voi vaihdella vuosi vuodelta. Otus ei pärjää Rakkaus 2.0:lle, mutta näin se vain joskus menee. Kirjalle avuksi olisi rohkeampi toimittaminen ja tiukempi teema, tekijöille puolestaan duunin jatkaminen. Molemmat ovat onneksi puhtaasti valintakysymyksiä!
Arvosana: 50/100
Otus – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2019
Ville Rautiainen, Jari Moilanen, Leevi Kukkonen, Maria Lehikoinen, Tiina Jyväkorpi, Joonas Sutinen, Christina Lokkinen, Juha-Matti Kinnunen, Helmi Mähönen, Mari Aarnipelto, Einari Ollikainen, Avi & Raimo Saastamoinen – käsikirjoitus ja kuvitus
144 sivua
Keski-Suomen Sarjakuvaseura
Hinta Suomessa 15 €
Leevi Kukkonen: Beasts That Monsters Fear
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 