Pari kuukautta sitten aloitettu massiivinen Lone Wolf & Cub -urakka törmäsi tiesulkuun harmittavan varhaisessa vaiheessa. Helsingin kirjastojen valikoimasta ei näytä nimittäin löytyvän omnibus-julkaisuja kuin kaksi ensimmäistä, kun koko potti olisi kaksitoista kirjaa. Toki omnibusit eivät ole ainoa formaatti, eikä kirjasto niiden ainoa lähde, mutta sarjan valtaisa koko ei houkuttele kovin pienissä pätkissä matskuja haalimaan. Koska en edelleenkään ole aivan varma LW&C:n jatkuvasta laadusta/koukuttavuudesta ja sen minussa herättämistä intohimoista, en halua myöskään polttaa sarjishankintabudjettiani näihin. Kazuo Koiken tarinat ovat sujuvia, ja nyt kun niiden standardipituus on nostettu noin 60 sivuun, juonen ja tilanteiden kehittyminen saa paremmin tilaa. Goseki Kojiman kuvitus on komeaa, ja se toimii niin rauhallisissa tunnelmoinneissa kuin toimintakohtauksissakin. Kaikki tämä on vain tehty tosi tosi tosi perinteisesti. Ōgami Ittō on niin kliseinen samuraipäähenkilö ja hänen kohtaamansa haasteet samasta puusta veistettyjä, että tällaisesta kerronnasta täytyy todella nauttia, jotta tarinoita jaksaisi ahmia tuhansien sivujen ajan.
Toki LW&C on samuraitarinoiden osalta puolivanhaa päätyä, eli määrittänyt ainakin osaltaan konventioita ja perinteitä. Toisaalta esimerkiksi Akira Kurosawan klassikkoleffat olivat klassikoita jo Koiken ja Kojiman aikaan, eli eivät he ole myöskään tyylilajia kahdestaan luoneet. Tekijän esittelytekstissä mainitaan, että Kazuo Koike vannoi vahvasti hahmonkehityksen nimiin. ”Sarjakuvan laadun ja menestyksen määräävät sen hahmot”, näin vapaasti mukaillen. Hauskaa tässä väitteessä on se, että LW&C:n perusteella ”hahmo” on eri asia kuin ”hahmonkehitys”.
Ōgami Ittō on kieltämättä järkähtämätön ja selkeä hahmo. Hänet oppii tuntemaan noin viiden tarinan aikana, minkä jälkeen jokaisen kertomuksen juonen voi käytännössä arvata. Kenen puolelle Ittō asettuu, kenet hän pistää lihoiksi, kuka saa opetuksen, mikä on Ittōn salattu motiivi kulloisenkiin teloitukseen. LW&C:n toinen omnibus yllätti minut juonen osalta kerran, ja tällöinkin yllätys oli marginaalinen. Koikelle vahva hahmo tarkoittaa huolellisesti mietittyä mutta muuttumatonta ja yksioikoista henkilöä, jonka taustoja voidaan paljastaa hiljalleen, mutta joka itse ei muutu. Se, kuinka pitkään lukija jaksaa tarinoita fiilistellä, on siis puhtaasti siitä kiinni, kuinka paljon hän pitää Koiken luomasta hahmosta. Jos ei pidä, niin vaihto toiseen sarjakuvaan kannattaa tehdä saman tien, tämä ei tästä ole muuttumassa.
Koike ja Kojima rikastuttavat isän ja pojan kostomatkaa hiljalleen pienillä tiedonmurusilla, mutta ne eivät koskaan vaikuta itse tarinaan, sen kerrontaan tai tulkintaan. Esimerkiksi kakkos-omnibusin tarinoissa esiintyvä meifumado-käsite, jonka mukaan sekä isä että poika ovat hyväksyneet salamurhaajan ammatissa väistämättömän kuolemansa ja kulkevat laina-ajalla maanpäällisessä helvetissä, on ihan kiinnostava, mutta myös 100% kaikkeen aiemmin tapahtuneeseen sopivaa. Se, että jo olemassa oleville asioille annetaan uusia nimiä, ei ole kehitystä. Tästä näkökulmasta Lone Wolf & Cub on todella yksityiskohtainen kuvaus nihilismistä keskiaikaisessa Japanissa. Jos siis olet miettinyt, millaista keskiaikainen nihilismi Japanissa näytti, tämä on sinun kirjasarjasi!
Ei sen puoleen, etteikö se olisi edelleen tosi hyvin tehtyä ja tiettyyn pisteeseen asti kiehtovaakin. Mustavalkoinen filosofia, järkähtämätön kunniakoodi ja angstinen machoilu ovat sellaisella tasolla, että esimerkiksi 17-vuotiaana olisin varmaan pitänyt tätä täydellisenä sarjakuvana. Silloin toisaalta ihailin sellaisten tasapainoisten yksilöiden elämänfilosofioita kuten Ernest Hemingway, Vartijoiden Rorschach tai Clint Eastwoodin kaikki roolihahmot. Haluaisin uskoa noista ajoista hieman, jos en viisastuneeni, niin ainakin monipuolistuneeni. No toivottavasti olen hieman viisastunutkin. Tästä vinkkelistä arvioituna Lone Wolf & Cub on mukavaa viihdettä, josta ainakin vielä kahden omnibusin jälkeen puuttuu kaikenlainen kompleksisuus.
Kompleksisuus ei toki ole itseisarvo sarjakuvalle tai millekään muullekaan tarinalle. Fiilistelen ylpeänä erittäin hölmöjä ja yksioikoisia sarjiksia ja vannon myös ihmisen alkukantaisten viettien tyydyttämisen nimiin. Ongelmaksi muodostunee eniten se, että odotin LW&C:ltä jotain muuta. Se oltiin myyty minulle Rambo ykkösenä, kun se olisi pitänyt myydä minulle Rambo kolmosena. Molemmat ovat hyviä pläjäyksiä, mutta niitä ei kannata verrata keskenään, siitä ei jää hyvä mieli kenellekään. LW&C ei ole vivahteikas ja ajatuksia herättävä sillä tavalla kuin toivoin, ja siksi koen tulleeni jossain määrin petetyksi. Se on silti edelleen hiton siistin näköinen ja pidemmissä tarinoissa erittäin taitavasti kerrottu. 60 sivua on tekijöiden tunnelmoivalle kerronnalle jo sopivasti, ja omnibusin helmeksi nousee ainoa pidempi tarina, 100-sivuinen ”Performer”, jossa sekä hiljaisuus että draamahuipentumat tuntuvat kaikkein painostavimmilta.
Jos haluat yksioikoista viihdettä, joka naamioituu syvällisemmäksi kuin oikeasti onkaan, LW&C on loistovalinta. Jos haluat sarjakuvan, jota voisit hehkuttaa yhdessä Frank Millerin kanssa, se on tässä. Näissä näkökulmissa, ja siinä, mitä LW&C näyttää toistaiseksi tavoittelevan, tämä toinen omnibus on ensimmäistä parempi. Se löytää oman rytminsä alkupään kertomuksia paremmin, luottaa itseensä enemmän ja pelaa omia vahvuuksiaan kypsemmin. Jos taas haluat jotain oikeasti ajatuksia herättävää ja tunteisiin käyvää, odota vielä hetki. Minä jatkan Lone Wolf & Cubin lukemista ja kerron sinulle sitten, kun kannattaa hypätä mukaan. Nyt tällaisten klassikkosarjakuvia määrittävien pehmeiden ja vaativampien arvojen suhteen ollaan vielä alkeistasolla.
Arvosana: 79/100
Lone Wolf and Cub Omnibus II
Kazuo Koike, käsikirjoitus – Goseki Kojima, kuvitus
Dark Horse
Hinta Suomessa 17-22 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 