Olen niin noheva supersankarisarjakuvan seuraaja, että näköjään saan luettua yhden Batman-tarinan kustakin DC-universumin uudelleenkäynnistyksestä. 2010-luvun alkupuolta hallinneesta New 52 -sarjasta tuli luettua Pöllöjen hovi/Pöllöjen kaupunki -kaksikko, ja DC Rebirth-kokonaisuudesta on nyt vuorossa The War of Jokes and Riddles. Jos laatu on tällaista, niin enempää en kaipaakaan, vaan keskityn jatkossakin haalimaan materiaalini virallisen universumi-aikajanan ulkopuolelta. Satunnaislukijalle The War of Jokes and Riddles näyttäytyy ilottomana, teennäisen kohtalokkaana ja jotenkin epämääräisenä. Siinä on mukana pari mielenkiintoista ja kunniamaininnan arvoista ideaa, mutta suuremmilta osin se tuntuu ihmeelliseltä Shaft/DC-sotahybridiltä. Käsikirjoittaja Tom King on kovasti kiitelty supersankarivisionääri, ja kuvittajapari Mikel Janínin ja Clay Mannin ote on tuoreen moderni, mutta molemmat tuntuvat silti kompastuvan kliseisiin ja modernin supersankarisarjiksen ärsyttäviin tyylikeinoihin. Tai sitten yleinen negailuni vain esti näkemästä sarjakuvassa kauheasti mitään onnistumisia, tiedä häntä.
Kuten nimi kertoo, tarinan keskiössä ovat vanhat kehvelit Jokeri ja Arvuuttaja. Molempien pakkomielle Batmaniin on alkanut vaikuttaa heidän henkiseen hyvinvointiinsa (see the irony). Jokeri ei enää kykene nauramaan, ja Arvuuttaja ei saa arvoituksista nautintoa vanhaan malliin. Niin kauan kuin Batman saa viimeisen naurun ja hänen arvoituksensa ei ratkea, kaikki muu rikostelu ja hävityksen aiheuttaminen maistuu tuhkalta ja kuulostaa kärpäsen surinalta vihulaisten korvissa. Pikaisen neuvonpidon jälkeen Jokeri ja Arvuuttaja myös hoksaavat, että jos kumpikaan heistä onnistuu lyömään Batmanin, ei toisen onneton tila koskaan voi parantua. Se, joka jää ilman henkilökohtaista Batman-saavutustaan, on tuomittu kärsimään lopun ikänsä. Tästä käynnistyy verinen sota, jossa Jokeri ja Arvuuttaja haalivat puolilleen kaikki Gothamin superkonnat, tavoitteena tuhota toinen puoli ja varmistaa itselle esteetön pääsy käsiksi Batmaniin.
Ei juoni lukiessakaan varsinaisesti fiksulta tuntunut, mutta tuota äskeistä kirjoittaessa se nousi vielä ihan uudelle tasolle. Tarinan pointtina on ilmeisesti näyttää supersankarimiljöössä, mitä vallanhimoinen sotiminen aiheuttaa sivustakatsojille. King ei keskity niinkään superpahisten taisteluihin tai toimintakohtausten lavastamiseen, vaan uhrilukujen ja aiheutetun tuhon dokumentointiin. Mikään siitä ei kuitenkaan tunnu vaikuttavalta, kun juoni on noin väkisin väännetty. Koko homma haisee sille, että Kingiä on huvittanut vain mässäillä joukkotuholla, ja sille on sitten pitänyt keksiä jokin jalo peruste ja synkän särmikäs juoni. Uhrilukuja kyllä listaillaan ja kuolleiden naamatauluja heitellään sivuille ronskilla kädellä, mutta kaikesta läpikuultaa välinpitämättömyys hahmoja kohtaan. Jos King oikeasti välittäisi tarinasta ja sen väitetystä sanomasta, sarjiksen tapahtumilla olisi jotain väliä. Nyt niillä ei ole, teurastuksesta siirrytään seuraavaan, ja lopulta teurastaminen sitten loppuu, ilman jälkipyykkiä. Batman ei ole velkaa mitään kirkasotsaisuutta tai kokoperheensoveltuvuutta, mutta tätä sarjakuvaa tekisi silti mieli kutsua moraalittomaksi, eikä millään hyvällä tavalla.
Sarjiksen parit ansiot liittyvät henkilöhahmoihin. Arvuuttajan motiivit ja sisäinen jaakopinpaini on esitetty hyvin. Yllättäjäksi nousee hänen rinnalleen Kingin naftaliinista kaivama Kite Man (vajaalla Batman-sivistykselläni en tiedä, onko Leijamies ihan kurantti käännös), nolo vihollinen campimman Batmanin ajoilta, josta tehdään tässä tarinassa varsinainen surullisen hahmon ritari. Jos heidät irroittaa juonen jatkuvasta tarpeesta synkistelyyn ja shokeeraamiseen, voi henkilöitä pitää jopa ihan kiehtovina ratkaisuina. Toisesta päästä ovat sitten vuorostaan Batman ja Jokeri. Batman on niin persoonaton ja överimacho tyhjä astia, että en muista vastaavaa nähneeni. Toki Kingin tarkoituskin on jättää Battis taka-alalle, mutta käytös ja replat muistuttavat enemmän Shaftia tai Likaista Harrya kankeimmista eksploitaatioleffoista. Jokerista on yritetty poikkeuksellisella vakavuudella tehdä uhkaavaa, mutta hän on vain persoonaton ja tylsä. Ihan kuin huono näyttelijä esittäisi Jokeria. Lopputulos on se, että jos Arvuuttaja tai Kite Man ehtii olemaan vakuuttava pari sivua, niin sen jälkeen paikalle ryskii Batman tai Jokeri ja latistaa tunnelman parissa ruudussa.
Kuvituksessa pidin ennen kaikkea hahmojen suht normaalista ulkoasusta. Tätä sarjakuvaa eivät enää leimaa jimleemäiset megababet ja vuorimaiset mieshahmot (paitsi Batman itse), vaan ruumiinrakenteet ovat edes hieman lähempänä todellisuutta. Realismista ei toki voi edelleenkään puhua, mutta kuvitus tuntuu tavoittelevan yhteyttä nykyään vähän jo muihinkin kuin pelkkiin teinipoikiin. Kuvituksen ärsyttävin ilmiö on dialogin jakaminen keskenään samanlaisiin pikkuruutuihin, joiden pitäisi varmaan korostaa jotain hahmon ilmeiden ja olemuksen vaihtelua, mutta jotka oikeasti näyttäytyvät vain sivutilan täyttönä vähäiselle substanssille.
The War of Jokes and Riddlesin kannessa lukee kriitikon kommentti ”A book as sexy as it is smart”. Teknisesti tuo pitää paikkansa, sillä tässä sarjiksessa ei ole tippaakaan seksikkyyttä eikä älyä. Se ei ole yhtä huono kuin Jokeri (johon palaan blogissa näköjään säännöllisesti ultimaattisen paskuuden mittatikkuna), sillä tämä sarjakuva ei ensisijaisesti tunnu aliarvioivan lukijoitaan. Sen sijaan se yliarvioi tekijöidensä kyvyt. Virhe sekin, mutta ei yhtä vakava. Pitäisi varmaan lukea Tom Kingiltä jotain muutakin, sillä vastaanotto hänen töilleen on yleisesti käsittääkseni ollut positiivinen. Tällä ensikontaktilla en vakuuttunut. The War of Jokes and Riddles on iloton 140 sivun massamurhafantasia, jossa on kaksi hyvää hahmoa. Palataan kaanon-Batman sitten taas, kun DC päättää rebootata nämä virheet unohduksiin.
Arvosana: 46/100
Batman – The War of Jokes and Riddles
Tom King, käsikirjoitus – Mikel Janín & Clay Mann, kuvitus
DC
Hinta Suomessa 15-23 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 