Meinaan turhautua, kun aina vain tartun nuorten sarjakuvantekijöiden omaelämäkerrallisiin teoksiin, vaikka ne ärsyttävät jo lähtökohdiltaan. Palaan aina miettimään, mikä ohjaa sarjakuvantekijän ensimmäiseksi kertomaan itsestään ja mihin saakka tavanomaisten henkilöhistorioiden kertominen on perusteltua. Onko oma tarinasi varmasti se kertomisen arvoisin kaikista? Toisaalta, markkinatalous kunniaan ja antaa tyyppien piirtää. Ei minun olisi pakko näitä lukea, ja tässä sitä silti taas ollaan. Ranskanjuutalaisen Jérémie Dres’n kirja We Won’t See Auschwitz kertoo Jérémien ja tämän veljen Martinin matkasta Puolaan heidän oman sukunsa juurille. Tekijän juutalaisuus on ns. kolmatta polvea, jossa heidän ja keskitysleirien väliin on jo mahtunut yksi sukupolvi. Kirjan nimi viittaa veljesten lähes pakonomaiseen tarpeeseen jättää Auschwitz väliin matkalta. Nuoret juutalaiset haluavat tuntea sukunsa tarinat heidän elämästään, eivät ainoastaan heidän kuolemastaan.
Puola ei ole maana varsinaisesti kovassa huudossa ranskanjuutalaisten keskuudessa. Toista maailmansotaa edeltäneestä 3,5 miljoonan juutalaisen populaatiosta on maassa jäljellä enää reilu 20 000 ja legenda puolalaisesta antisemitismistä elää vahvana. Veljekset saavat sukulaisiltaan viemisiksi vanhalle maalle lähinnä varoituksia ja muistutuksia pitää pää alhaalla ja huppu syvälle kasvojen yli painettuna. Perillä Jérémie ja Martin saavat kuitenkin huomata, että huhut ja toisten ihmisten demonisointi eivät pidäkään paikkaansa. Shokkikäänne. Pojat saavat selvittää isovanhempiensa vaiheita rauhassa, ja varsinkin isommista kaupungeista löytyy paikallisia aktiiveja, jotka ovat innokkaita avustamaan juuriaan etsiviä juutalaisia. Pojat eivät silti uskalla laskea varaustaan vihamielistä Puolaa kohtaan oikein koko matkan aikana. Koko asetelmasta tulee mieleen Eddie Murphyn vanha stand-up-vitsi ”I went to Texas looking for racism”. Jos odottaa pahinta, niin omasta mielikuvasta irtautuminen on aikamoinen duuni.
Kirja jakautuu hyvin perinteisesti prologiin ja kolmeen näytökseen. Matkan suunnittelun jälkeen Jérémien ja Martinin tie vie ensin Varsovaan, sieltä Zelechówin pikkukylään ja edelleen Krakovaan. Varsovassa ja Krakovassa paikallisesta juutalaisyhteisöstä saa paljonkin apua, joskin myös epämukavuuksia. Maallistuneet veljekset kiemurtelevat rabbien vastaanotoilla valehdellessaan vastauksia kysymyksiin uskon harjoittamisesta Ranskassa. Zelechówissa apua on tarjolla vähemmän, ja molemmat miehet pelkäävät kovasti juutalaisiksi profiloitumista. Usko pikkukylän ahdasmielisyydestä on lähes ylitsepääsemätön ja vesittää lopulta veljesten pyrkimyksiä. Yksi We Won’t See Auschwitzin ansioita on, että se onnistuu tarkastelemaan päähenkilöitään hyvin neutraalisti ja selittelemättä, vaikka tekijällä olisi ollut mahdollisuudet vaikka minkälaiseen siloitteluun. Jérémie ja Martin ovat useasti ennakkoluulojensa vankeja tai jumissa omassa pienessä mikrokosmoksessaan. He luulevat tekevänsä jotain kovinkin uniikkia ja riskialtista, mutta huomaavat kerta toisensa jälkeen kulkevansa jo moneen otteeseen tallattuja polkuja.
Näin se on toisaalta pitänytkin tehdä, sillä tapahtumien siloittelu olisi vienyt tästä kirjasta viimeisenkin särmän. Rehellisesti sanottuna We Won’t See Auschwitz on aika tylsä. Siinä ei ole minkäänlaista jännitettä, erityistä kehitystä tai lopussa tapahtuvaa ratkaisua. Jérémie ja Martin oppivat isovanhemmistaan kirjan myötä, mutta heidän elämänsä ei ole mitenkään erikoinen, samaistuttava tai mieleenjäävä suomalaiselle ateistille. En näe mitään syytä kiinnostua kirjan tekijästä tai hahmoista. Omaelämäkerrassa ei ole kerrontamuotona mitään vikaa, mutta tarinan täytyy löytää jotain yleismaailmallista yksilöllisestä, kertoa täysin poikkeuksellinen tarina tai edes viihdyttää eläväisillä henkilöhahmoilla. We Won’t See Auschwitzissa ei täyty näistä kriteereistä yksikään. Tarina on niin tavanomainen, yllätyksetön ja kaikin puolin valju, että ilman erityistä kiinnostusta tai kosketuspintaa juutalaisuuteen on vaikea perustella, miksi tämä sarjis kannattaisi lukea.
Jérémie Dres’n kuvitus kirjassa on tietyllä tapaa päiväkirjamaista. Se on hyvin pelkistettyä ja suoraviivaista. Turhaa kikkailua ei ole käytetty tai realisimia tavoiteltu. Tyyliä voisi kuvata funktionaaliseksi, sillä se esittää juuri sen, mitä kussakin kohtauksessa halutaan sanoa, mutta ei mitään enempää. Kuvitus ei ole kehnoa, mutta ei myöskään erityisen sykähdyttävää. Kriittisintä Dres’lle tuntuu olleen saada välitettyä kunkin tilanteen asetelma mahdollisimman todenperäisesti lukijoille. Tästä johtuen tilanteiden tunnelman välittyminen jää paitsioasemaan. Kun olin saanut päälle asenteen, jossa en kirjasta suuremmin välittänyt, tuntui kuvitus ruokkivan samaa kyynisyyttä. Jos pitäisin kirjasta enemmän, väittäisin sekä käsikirjoituksen että kuvituksen huokuvan samaa haurautta ja herkkyyttä, mutta nyt se tuntuu lähinnä hieman omahyväiseltä vässyköinniltä. Teit tämän itsellesi, sarjis.
Ironista on, että siinä missä Dres’t haluavat profiloitua juutalaisksi Auschwitzin ulkopuolella, rakentuu kirjan koko ensivaikutelma kuitenkin keskitysleirin ympärille. Nimi on raflaavampi, kiinnostavampi ja myyvempi, kun iso A on reilusti näkyvillä kannessa ja selkämyksessä. Toisaalta ilman Auschwitz-yhteyttä kirjan kuvaus olisi ”kävimme Puolassa tutustumassa juutalaisuuteen, kaikki meni kuten pitikin”. Tykkään nappailla sarjiksia kirjastosta mukaani pelkkien nimien perusteella, ja nyt menin juuri siihen markkinointihalpaan, minkä varaan tekijät olivat laskeneetkin. En voi sanoa tulleeni petetyksi, mutta ihan heti en uutta Dres’n kirjaa lähde hakemaan. Ellei sen nimi sitten ole ”I am no combination of Terminator and Predator” tai muuta vastaavaa. Sit toki luen heti ja turhaudun uudelleen, kun se kertoo hänen baskerinkeräilyharrastuksestaan.
Arvosana: 56/100
We Won’t See Auschwitz
Jérémie Dres, käsikirjoitus ja kuvitus
Self Made Hero
Hinta Suomessa n. 18 €
Hyllyy 