Nyt on muuten metaa. Kirjallisuuslehti Parnassossa vuosina 2008-2014 alun perin ilmestynyt Yleisönosasto suorastaan kerjää nenäkästä, ohuesti perusteltua ja taustoihin perehtymätöntä blogiarvostelua. Riikka Ala-Harjan ja Matti Hagelbergin sarjakuva pyörii kirjallisuuden ympärillä ja käsiteltäviin teemoihin kuuluvat esimerkiksi kirjoittaminen, kustantaminen, kirjojen myynti ja arvostelut. Sivun mittaiset stripit sisältävät vähän toimintaa ja paljon puhetta kirja-alan turhautumispisteistä. Yleisönosaston henki on puhdistavan kyyninen: kukaan ei osta, kukaan ei lue, itse pitää maksaa ja kituuttaa köyhyysrajalla, miksi oikein jatkan tätä masokismia. Ei ole kirjan ja sen kirjoittajan tie suora tai sileä, vaan täynnä kuoppia, itsen ja muiden kaivamia, ja epäpäteviä bloggaajia korvaamassa pätevän kirjallisuuskritiikin ja -journalismin. Ai että, kyllä hiveli lukea tätä suu virneessä.
Parnasso ilmestyy 6 kertaa vuodessa, joten Yleisönosaston ilmestymistiheys on rauhallinen. Kirjaakaan ei ole mitalla pilattu, mutta sivut on lastattu melko täyteen tavaraa. Kaikki lähtien ruutujen kehyksistä ja sarjan otsikoinnista kannattaa kahlata läpi joka sivulta. Alkureaktio voi karkottaa toisenlaiseen kuvailmaisuun tottunutta, kun Hagelbergin yhdistelmä vahvaa viivaa ja tavarantäyteisiä ruutuja aukeaa silmien eteen. Samaten Ala-Harjan hirtehisen huumorin taajuudelle virittäytyminen kestää hetken, ainakin jos lukija ei ole kirjallisuusskenessä aivan yhtä syvällä kuin tekijänsä (ja Parnasson tilaajat, oletettavasti). Sivu sivulta Yleisönosasto alkaa kuitenkin maistua paremmin ja sarjakuvan lakoninen ilmaisu tuntua luontevalta.
Yhtäkkiä huomaa naureskelevansa useammalle repliikille joka stripissä. Osumatarkkuus on käsikirjoituksessa poikkeuksellisen korkea: kun Ala-Harjan kieli pääsee vauhtiin, alkavat stripit toimia monia kollegoitaan paremmin. Voin tosin arvata, että Yleisönosaston fanitus on melko kulttimaista. Itsekin tällaista huumoria arvostavana ja viljelevänä tiedän, että useammin kuin harvoin kohtalona on tyytyä hiljaisuuteen kuulijajoukossa, vaikka itsestä juttu oli hauskin koko viikolla. Eikä se minullakaan johdu paskoista vitseistä kuin noin puolet ajasta. Yleisönosasto on siis pienen yleisön tuntema, pienelle yleisölle suunnattu julkaisu vähemmän suositussa genressä (kotimainen aikuisten sarjakuva). Eli juuri sellainen, joita Yleisönosaston kuvailemat kustantajat puskevat pihalle ja hikoilevat tuskissaan kun laskut kasaantuvat. Ainakin minulle puolet kirjan viehätystä on juuri tämä erittäin itsetietoinen metasekoilu todellisuuden ja kirjan tapahtumien välillä.
Jossain valiteltiin, että kirjamuodossa Yleisönosasto tuntuu lattealta. En osaa sanoa, toimisiko se lehtimuodossa paremmin, mutta kirjalla on ehdottomat vahvuutensa. Hienovaraiset vitsit yhden kirjailijaperheen eri jäsenten vaiheista olisivat voineet tuntua irrallisilta, ellei lankoja olisi voinut yhdistää heti sivulta toiselle kääntäessä. Onhan toki aina eri asia lukea strippisarjakuvaa isommissa erissä, mutta se on paljon palkitsevampaa ja lukijaa koukuttavampaa kuin päivittäinen sanomalehden selailu. On vaikea sanoa, muuttuiko strippien huumori kirjan edetessä minua miellyttävämpään suuntaan vai pääsinkö itse sopivaan mielentilaan. Joka tapauksessa löysimme tekijöiden kanssa yhteisen sävelen kirjan edetessä, mikä olisi hyvin todennäköisesti jäänyt tapahtumatta kerran kahdessa kuukaudessa luetun sivun voimin.
Visuaalisesti Yleisönosasto on omaleimainen. Hagelbergin tunnetuimpia töitä lienevät raaputustekniikalla tehdyt sarjakuvat, joihin verrattuna Yleisönosasto on rujo ja hiomaton. Osa tyylivalintaa on varmasti raaputustekniikan hitaus, mutta toisaalta hiomattomuus ja rujous eivät ole negatiivisia adjektiiveja. Ne ovat tyylivalintoja, jotka Yleisönosaston tapauksessa tukevat käsikirjoituksen nihilististä asennetta. En voi väittää, että sarjis olisi tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta kuvituksellaan, mutta jos kerrontatavaksi on valittu suurelta osin puhuvat päät ja kasvorajaukset, ei tarkoituksena varmaan olekaan irrotella ja säväyttää erityisesti kuvitusmielessä. Yleisönosasto tuntuu enemmänkin siltä, että kahdella tekijällä on ollut aiheesta sanottavaa ja voimat on yhdistetty tehokkuuden ja hauskuuden maksimoimiseksi.
Herkullisin strippi kirjassa on toki kertomus runoilijasta, joka odottaa valtakunnan päämedioiden huomiota runokokoelmalleen, mutta saa lopulta vain pari mainintaa blogeissa. Blogien tekstit ovat sitten vähän sitä sun tätä, mutta pääasia että kirjoitetaan, eikös juu? Sama keskustelu nosti päätään myös äskettäisillä Helsingin kirjamessuilla, missä oli myös harmiteltu ammattimaisen kirjallisuuskritiikin korvaantumista harrastelijablogeilla. Vaikka olenkin maalannut itseni sarjisfokuksella melko pieneen nurkkaan tuota skeneä, niin silti keskustelu tuntui huvittavalta. Kai nyt kirjallisuuspuhetta maailmaan mahtuu? En usko, että blogeja kirjoitettaisiin juurikaan vähemmän, vaikka kirjallisuus saisikin enemmän palstatilaa ammattimedioissa. Blogiahan tehdään sen vuoksi, että aihe kiinnostaa itseä. Jos mediatilaa kirjallisuudelle olisi enemmän, kiinnostuneita olisi enemmän, ja enemmän olisi blogejakin. Muutama kommentti postaukseen, retwiitti tai ilmainen sarjakuva silloin tällöin on ihan riittävä motivaattori blogaamiseen. Toisaalta en usko, että Hesariakaan varsinaisesti arvosteltavia teoksia valittaessa kiinnostaa, miten monta blogitekstiä jostain kirjasta on ilmestynyt, ellei kyse sitten ole valtavasta ilmiöstä. Eniten kritiikit, ainakin Yleisönosaston mukaan, kiinnostavat kirjailijoita ja kustantajia itseään, eikä siinäkään mitään. Yleisönosaston myötä empatiaa tämän tien valinneille on helppo tuntea, vaikka järkeä siinä ei aina näkisikään.
Arvosana (totta helvetissä arvostelen, oikein huolella): 72/100
Yleisönosasto
Riikka Ala-Harja, käsikirjoitus – Matti Hagelberg, kuvitus
Like Kustannus
Hinta Suomessa 17-22 €
Hyllyy 