Arvio: Minä Lewis Trondheim – Oliko nuoren aikuisen angsti erilaista neljännesvuosisata sitten?

dav

Sarjakuvataiteilijat tykkäävät tehdä omaelämäkertoja. Niitä on tässäkin blogissa arvioitu yksi jos toinenkin. Usein kyse on siitä, että taiteilija on kokenut elämässään jotain poikkeuksellista, mikä on voinut osaltaan ajaa häntä sarjakuvailmaisun pariin, ja tästä poikkeuksellisesta tapahtumasta syntyy myös kertomisen arvoinen tarina. Siinä ranskalaisen Lewis Trondheimin Minä Lewis Trondheim eroaa monista verrokeistaan. Se ei kerro oikeastaan mistään. Kirjan alussa 28-vuotias Lewis, jota kuvastaa naivistinen, yrmy kotkahahmo asuu Pariisissa ja hengailee sarjakuvataiteilijapiireissä. Hän tapaa vastentahtoisesti naisystävänsä tuttavia, pohtii muuttoa rauhallisemmille alueille ja maistaa menestystä Japanissa julkaistavalla Kärpänen-sarjallaan. Lewis on perusepämiellyttävä, neuroottinen taiteilijanplanttu, jonka tarinat syntyvät päänsisäisistä epävarmuuden jaakopinpaineista ja arkisesta elämästä suhteellisen rajatussa kuplassa.

dav
Joskus ei vaan jaksa olla hyvä ihminen

Hauskaa Trondheimin kerronnassa on se, miten hän itseinhossaan vetää mukaansa myös muut kirjan hahmot. Kun kirjan Trondheim neurotisoi ja ahdistuu, näyttävät muutkin hänen silmissään melko kamalilta. Etenkin tämä naurattaa kirjan lopussa, jolloin Lewisin ystävät, joita hän kirjassaan kuvaa, pääsevät ääneen. Trondheim on siis tehnyt kirjan sarjakuvia muutaman viikon välein, aina jostain mitä hänelle sillä aikaa on tapahtunut. Tarinoissa on mukana ilmeisesti vähintään totuuden siemen, mutta ne ovat ronskisti kärjistettyjä kerrontaformaatin vuoksi. Minä Lewis Trondheim etenee siis episodimaisesti ilman sen suurempaa suurta juonta.

dav

Taustalla tapahtuu kyllä tuon ikäiselle henkilölle tavallisia asioista. Lewis menee naimisiin, saa lapsen ja muuttaa isompaan asuntoon. Kirjailija-Trondheim näkee erityistä vaivaa tehdäkseen näistä elämänmuutoksista mahdollisimman olemattomia. Kirjan Lewis mainitsee tällaisista asioista yleensä sivulauseessa tai ”ai niin” –lisäyksenä. Kirjan tehtävä on siis tehdä merkityksettömistä asioista iso numero, ja isoista asioista puolestaan triviaaleja. On se toisaalta ymmärrettävääkin. Aika moni menee naimisiin tai hankkii lapsen elämänsä aikana, mutta kuinka moni järjesti Pariisissa kotibileet, joissa rastapäinen kuokkavieras sekoili kaikille muille epämukavan olon?

dav

Trondheimin motiiveja perinteisten tapahtumien tärkeysjärjestyksen kääntämiseen päälaelleen voi vain arvailla. Se, mikä kirjasta välittyy, on nuoren taiteilijan maailmankatsomuksen kliseisyys. Trondheimin mielikuvitukamppailut ja päänsisäiset monologit ovat luovuudeltaan samaa tasoa, jota minä voisin kirjoittaa yhden punaviinipullon angstissa kalliokämpässäni. Trondheim on neurootikko, joka tietää olevansa neurootikko, ja se saa hänet entistä neuroottisemmaksi. Jotenkin minusta tuntuu, että tällaista kyynistä metaselittelyä on tuotettu vuosien saatossa aika paljon. Jokaisella ikäluokalla on oma Paperi T:nsä, 90-luvun alun Ranskassa se oli Lewis Trondheim.

dav
Tästä pitäisi tehdä varmaan jokin blogin kansikuva tai muu

Naivistinen ja karkea piirrosjälki tukee Trondheimin visiota. Kynää eivät rajoita fysiikka tai anatomia, ja välillä Trondheim tuntuu oikein piruuttaan romuttavan kuvien perspektiiviä. Jälki ei kuitenkaan ole sekavaa, vaan helposti seurattavaa ja vahvaa. Siitä huokuu huoleton tekoprosessi, joka on ristiriidassa päähenkilö-Lewisin kaikkea yliajattelevan persoonan kanssa, mutta voi hyvinkin olla, että Trondheimin huolettomuus on kalervopalsamaisesti viimeisen päälle harkittua. Kun kertoja-Lewis surkuttelee, että tietää olevansa hutiloiva piirtäjä ja silti hutiloi, ei ole ihme että kuvitukseen on laitettu vähän siten sun täten toteutettuja taustoja, jotka kuitenkin kertovat tarinaa jokaisen kohtauksen takana ilmeikkäästi.

dav

On vaikea sanoa, onko kaupunkilainen taiteilija-angsti yleistynyt vasta myöhemmässä vaiheessa, ja ovatko Trondheimin nuoren aikuisen luomistuskat olleet tuoreemman tuntuisia ilmestyessään, mutta minun on vaikea suhtautua niihin nykyajan kontekstin ulkopuolella. Vanhentunut sarjakuva voi olla mielenkiintoinen pala historiaa, mutta Minä Lewis Trondheimia tekisi mieli käsitellä vielä ajankohtaisena teoksena. Samaistumispintaa löytyy monesta kohtaa, ja siksi on sääli, että Trondheimin oivallukset eivät tunnu oivaltavilta tai ajatukset uusilta. Jos joku tekisi tällaisen nykyhelsingin hipsterijupeista, niin se varmaan tuntuisi itselle tärkeämmältä kirjalta, mutta ei oikeasti sitä olisi. Omaan napaan tuijottelu täytyy toteuttaa erittäin taiten, tai se päätyy vain ärsyttämään ja häiritsemään lukukokemusta.

Arvosana: 69/100

dav

Minä Lewis Trondheim
Lewis Trondheim, käsikirjoitus ja kuvitus
Asema Kustannus
Hinta Suomessa 10-12 €

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s