Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi

Jälleen on aika tonkia Ahvenaarion perintölaatikkoa. Tällä kertaa tosin ei olla aivan sokkona hapuilemassa, sillä asialla on blogissa aiemminkin käsitelty Lewis Trondheim. Omaelämäkerran ja Maggy Garrisson -teosten pohjalta on voitu jo päätellä, että Trondheimin juttuja ovat usein jonkinlainen nuoruuden ja aikuisuuden väliin jumittunut elämä ja sivutilan käyttäminen mitä arkisimpien asioiden kuvailemiseen. Nämä ovat hyvin totta myös Jussi Jänis -sarjakuvissa, jotka ovat jonkinlaisia antropomorfisten eläinhahmojen ja perinteisten seikkailujuonien äärimmäisen tylsistyttämisen kokeita. Trondheim rakentaa kuin kiusallaan asetelmia ja tilanteita joiden antaa sitten lässähtää. Tarinoiden imuun pääsemistä ei siis ole tehty helpoksi, mutta ei Jussi Jänis myöskään turhauta tai ärsytä, vaan kummasti se alkaa kiehtoa. Mitä täysin yhdentekevää seuraavaksi tapahtuu?

Arvio: Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin

Hiukkasen hirvitti tarttua Maggy Garrisson kolmoseen kun Sininen jänis arvostelukappaleen ystävällisesti minulle tarjosi. Ei niinkään sarjakuvan laadun vuoksi, sillä Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn ammattitaitoon on voinut luottaa järkähtämättä koko tarinan ajan. Ennemminkin kuumotusta syntyi siksi, että edellisosan kanssa minulla oli todella paljon vaikeuksia keksiä kirjasta sanottavaa. Jos kaksi kokenutta tekijää päättää kertoa tarinan joka kustannuksellisista ja julkaisupoliittisista syistä päätetään pätkäistä kolmeen osaan, onko mitään järkeä kirjoittaa jokaisesta osasta erikseen? Kuinka todennäköistä on, että tarina muuttuisi niin paljon että teksteillä olisi jokin olemassaolon oikeutus? Ketä tällainen kolmen tekstin rykelmä edes palvelee? Päättääkö joku hommata kaikki osat luettuaan tämän kolmosen arvion? Edellisen osan kohdalla tuntui, että ei enää ikinä näitä kolmen osan blogauksia, tämän kolmannen osan kohdalla homma taas on ihan perusteltu. Trondheim ja Oiry vetävät tapahtumat yhteen, mutta sen lisäksi tarinaan esitellään vielä selkeä yhteiskunnallinen teema, joka tuo analyysiin ja lukemiseenkin uutta särmää.

Arvio: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani

Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn moderni dekkaritarina jatkaa kehittymistään toisessa osassaan. Maggy Garrissonin ensimmäinen osa esitteli tarinan pääpelurit, mutta onnistui silti samalla kertomaan jo kokonaisen salapoliisiseikkailun. Toinen otos, Mies, joka löytyi vuoteestani, jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Maggy on sekaantunut sekä rikollisten että poliisien toimintaan, eikä oikein tiedä, keneen tässä olisi luottaminen. Tuskaa helpottaa kotoa löytyvä 15 000 punnan potti, joskin sarjakuva muistuttaa niin päähenkilöä kuin lukijaakin Notorious B.I.G:n ikiaikaisesta viisaudesta, mo’ money mo’ problems. Tällä kertaa juoni kehittyy rauhallisemmin, jopa varkain. Maggy Garrisson 2 on toisaalta suvereenia kerrontaa ja toisaalta lähes harmillisen tasaisesti etenevää salapoliisintyötä.

Arvio: Maggy Garrisson 1 – Hymyile vähän, Maggy

Uusien pienkustantajien uusiin käännösavauksiin lukeutuu viime vuonna ilmestynyt Maggy Garrisson 1- Hymyile vähän, Maggy. Niiden joukossa sitä voinee kutsua jopa avauksista onnistuneimmaksi, sillä Maggy Garrisson voitti Kvaak.fi-sivustolla parhaan käännössarjakuvan Herra Koipeliini -palkinnon ja menestyi hyvin myös Sarjainfon käännössarjakuvaäänestyksessä. Ymmärrän hyvin, mikä Maggyssa vetoaa. Se on peruselementeiltään melko klassista dekkaritarinaa, mutta etenkin päähenkilö väistää monta kliseetä raikkaalla tavalla ja kiehtoo sivu sivulta enemmän. Myös juonessa kierretään monta ilmeistä sudenkuoppaa, joihin vähäisempi dekkaristi olisi langennut. Genrekameleontin käsikirjoittaja Lewis Trondheimin kynä on jälleen terävänä, eikä kuvittaja Stéphane Oiry jää jälkeen lainkaan. Maggy Garrisson on helppoa ja viihdyttävää luettavaa, jossa yksi tällainen eurooppalaistyylisen lyhyt albumi ei riitä vielä mihinkään.

Arvio: Mikin hulluimmat seikkailut – Disneykin uskaltaa joskus irrotella

Disney ei ole sarjakuvatalona varsinaisesti tunnettu riskien otosta tai kaavojen rikkomisesta. Läpikaupallinen koko perheen sarjakuva ei ehkä ole se rohkeimpien kokeilujen alusta, ja siksi sen pienet taiteelliset irtiotot jäävät herkästi mieleen. Muistan vuodelta 2000 edelleen sellaisia tarinoita kuin Erään ankan nousu ja tuho Akkarista, joka esitteli minulle epäsäännöllisen ruutujaon kerronnan keinona. Tai muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneen lyhärin, jossa Roope menettää hajuaistinsa ja hänen maailmansa muuttuu mustavalkoiseksi (sen nimeä en saa valitettavasti juuri nyt kaivettua). Molempien tarinoiden jälkeen vettä on virrannut melkoisesti, joten kun törmäsin Mikin hulluimpiin seikkailuihin, mielenkiintoni heräsi heti. Lewis Trondheimin ja Keramidasin teos on Ankka-kaanonissa harvinainen irtiotto perinteistä.

Arvio: Minä Lewis Trondheim – Oliko nuoren aikuisen angsti erilaista neljännesvuosisata sitten?

Sarjakuvataiteilijat tykkäävät tehdä omaelämäkertoja. Niitä on tässäkin blogissa arvioitu yksi jos toinenkin. Usein kyse on siitä, että taiteilija on kokenut elämässään jotain poikkeuksellista, mikä on voinut osaltaan ajaa häntä sarjakuvailmaisun pariin, ja tästä poikkeuksellisesta tapahtumasta syntyy myös kertomisen arvoinen tarina. Siinä ranskalaisen Lewis Trondheimin Minä Lewis Trondheim eroaa monista verrokeistaan. Se ei kerro oikeastaan mistään. Kirjan alussa 28-vuotias Lewis, jota kuvastaa naivistinen, yrmy kotkahahmo asuu Pariisissa ja hengailee sarjakuvataiteilijapiireissä. Hän tapaa vastentahtoisesti naisystävänsä tuttavia, pohtii muuttoa rauhallisemmille alueille ja maistaa menestystä Japanissa julkaistavalla Kärpänen-sarjallaan. Lewis on perusepämiellyttävä, neuroottinen taiteilijanplanttu, jonka tarinat syntyvät päänsisäisistä epävarmuuden jaakopinpaineista ja arkisesta elämästä suhteellisen rajatussa kuplassa.