En kutsuisi tätä kaupalliseksi yhteistyöksi, kun ei postausta ole minulta kukaan tilannut, ostanut tai pyytänyt, mutta sarjiksen menestykseen olen pistänyt omaa massia likoon. Eli jotain sidonnaisuuksia tässä postauksessa ehdottomasti on, että olehan tietoinen!
Olen maininnut Niko-Petteri Nivan mainion, Instagramista löytyvän Hyvät Värinät -strippisarjiksen aiemminkin. Olen fiilistellyt tätä modernia toksiselle positiivisuudelle ja modernille idiotismille raivoavaa sarjista sen synnystä lähtien, ja lopulta sekaantunut soppaan itsekin. Joskus tammikuussa näin Nivan Facebook-postauksen, jossa hän pohdiskeli tapoja rahoittaa omakustannesarjakuvansa painaminen. Pureskeltuani asiaa pari päivää tulin siihen tulokseen, että voisin kokeilla sarjakuvan painamisen rahoittamista. Sarjisskene on minulle rakas, mutta sarjakuvan tekemiseen minusta ei koskaan tule olemaan – taiteellinen ilmaisukykyni on siihen hommaan liian rajoittunutta. Ehkäpä voin siis tehdä kuten kunnon ekonomi ainakin, ja kompensoida taitojen puutetta rahalla. Koin, että en oikein voi kirjoittaa sarjakuvasta perinteistä arviota, sillä sidonnaisuuteni on tässä kohtaa vähän liian syvä. Sen sijaan voinen vähän avata ajatustani tämän homman taustalla ja valottaa käytännön ratkaisuja. Ehkä se kiinnostaa jotakuta muutakin, tai joku voi jakaa minulle tietoa kaikesta siitä, minkä tein ihan typerästi!
Koko kuvion taustalla ei ole mitään suurta ajatusta tai suunnitelmaa. Sarjakuvien kustantaminen ei ole ollut mikään tavoite, jota kohti olen pyrkinyt kulkemaan. Olen kyllä leikitellyt ajatuksella taidesäätiön perustamisesta, mikäli lottovoitto joskus napsahtaisi kohdalle. Sitä varten tosin pitäisi varmaan lotota, eli kovin tavoitteellista ei ole säätiötyökään ollut. Mutta unelmia on hyvä olla, ja jos tässä oikein käy tuuri, niin ehkäpä ilman lottoakin voi onnistua viimeistään kuolemassaan jättämään sellaisen pääoman, josta jonkun pikkutoiminnan pykää pystyyn. Mutta toistaiseksi se on vain haave keskiluokkaisissa päiväunissani. Kun näin Niko-Petterin pohdinnat painon rahoittamisesta, päässäni näiden kahden pisteen väliin piirtyi kuitenkin selkeä viiva (hehheh, ligne claire): muutakin sijoitustoimintaa minun tulee hiukan harrasteltua, joten miksipä en koettaisi sijoittaa itselleni rakkaaseen taiteeseen, kun taiteilijakin on vielä sellainen, jonka työt ovat minua vakuuttaneet kerta toisensa jälkeen?
Ihan hyväntekeväisyytenä tätä en halunnut tehdä, koska se tuntuisi hölmöltä kaupallisen tuotteen ollessa kuitenkin kyseessä. En myöskään halunnut saattaa Niko-Petteriä ottamaan taloudellista riskiä, vaan sen halusin kantaa itse. Lopulta päädyimme vertaislainan kaltaiseen malliin, jossa lainasin Niko-Petterille rahat sarjakuvan painamiseen niin, että hän maksaa lainan takaisin ainoastaan sarjakuvan myyntituloilla, eikä täten voi siis jäädä minulle velkaa muusta omaisuudestaan. Jos sarjakuva ei myy, velka jää maksamatta ja tappiot minulle. Vastineeksi tästä riskistä sovimme lainan päälle maksettavan koron. Maksuehdotkin olivat mielestäni aika hövelit: lainapääoman takaisinmaksuun on aikaa vuosi, ja koron siihen päälle vielä toinen. Ja toki ajat ovat sinänsä viitteelliset, että jos sarjis ei tuohon mennessä ole liikkunut riittävästi, niin lisämaksuaika on melko automaatio, eikä korko ala kertymään, vaan pysyy kiinteänä summana. Maksuajoilla haluttiin lähinnä tähdentää sitä, että heti ensimmäisiä sarjiksista valuvia tuloja ei ole tilitettävä suoraan minulle, jos Niko-Petteri vuoden aikana saa hustlattua painosta liikkeelle riittävissä määrin. Tämä oli varmaan aika paljon lepsumpi diili kuin mitä kukaan ammattikustantaja koskaan tekisi, mutta se on harjoitus myös minulle. Mahdollisiin seuraaviin vastaaviin sopimuksiin voi sitten tehdä muokkauksia kokemusten perusteella. Ja jos kaikki menee hyvin, pitäisi nykyisenkin diilin palvella molempia osapuolia, ja jos minulle jää luu käteen, niin kutsuttakoon oppirahoiksi. Olen minä tyhmempiäkin sijoituksia elämäni aikana varmasti tehnyt. Lopputuloksena on joka tapauksessa ainakin sarjakuva, jonka halusin nähdä tässä maailmassa materialisoituvan, joten hukkaan panostus ei mene.
Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!
No, entäs se itse sarjakuva sitten? Hyvät Värinät 1: Vibasietotila kokoaa kansiin sata ensimmäistä HV-strippiä, joista ainakin leijonaosa on ilmestynyt verkossa jo aiemmin. En ole aivan varma, ovatko kaikki ennennähtyjä, mutta ei sillä ole niin väliäkään – kuten hyvät strippisarjikset muutenkin, Hyvät Värinätkin toimii paremmin albumimuodossa, kun kaskuja voi tykitellä putkeen sopivassa flow-tilassa. Tässäkin suhteessa tiesin siis mihin rahani pistin – olinhan nähnyt sisällön pitkälti jo ennalta. Sarjiksen hahmot ovat arkkityyppejä tekijää vituttavista ihmisistä ja heidän lausunnoistaan: konservatiivinen hippipariskunta, saamaton muiden työstä loisiva muusikkorenttu, kusipäinen start-up-yrittäjä, narsistinen matkailuvloggaaja, salaliittoteoreetikko ja niin edelleen. Inspistä on haettu ainakin Twitteristä ja muista sosiaalisista medioista.
Alkuun HV hakee hieman muotoaan ja ensimmäistä pari-kolmekymmentä sivua vitsien osumatarkkuus on itselleni maltillisempi. Siellä kaskut tuntuvat haetun vähän liian marginaalisista aiheista, ja etenkin salaliittoteoreetikkohahmo on vähän raskasta luettavaa, vaikka visuaalisesti hän onkin erittäin iskevä. Loppua kohti vauhti kuitenkin kiihtyy, ja viimeiset kymmenet sivut tykitellään jo todella herkullisesti. Salaliittoteoreetikko korvautuu onneksi huomattavasti toimivammalla biohakkerilla, ja muut vakihahmot pääsevät parempaan iskuun.
Albumin luettuani voin vahvistaa, että rahoituspäätös ei kaduta. En osaa sanoa, onko HV:stä uudeksi Fok_itiksi, siihen se voi ainakin toistaiseksi olla tilkkasen liian marginaalinen. Joka tapauksessa mielestäni se on terävä, ajan hermolla oleva sarjis, joka ansaitsee tulla löydetyksi ja nautituksi paljon nykyistä laajemmin, myös vaikka minun rahojetakaisinsaantini ei olisi siitä kiinni. Niko-Petteri Niva kutkuttelee minun huumorintajuani vähän samalla tavalla kuin Jyrki Nissinen: häpeilemätön suorapuheisuus yhdistettynä sopivan karnevalistiseen meininkiin toimii. Osa stripeistä kärjistää todellisia argumentteja melkoisille kierroksille, mutta se on vain hyvä. Hyvissä Värinöissä on aistittavissa aitoa turhautumista, josta on helppo ammentaa piikikästä huumoria. Sellaisesta minä pidän.
Entä miten tästä eteenpäin? Aionko kustantajaksi? En varmaankaan, siihen minulla ei ole ammattitaitoa, eikä myöskään halua vaihtaa alaa niin että yrittäisin lähteä leipää sarjakuvista hankkimaan, se kun on ymmärtääkseni aika kivinen polku. Kustantaminen lienee aika paljon muutakin kuin pelkkää laskujen maksua, mihin oma osallisuuteni tämän kirjan kanssa rajoittui. Tämäkin sarjakuva on Niko-Petterin omakustanne, jossa minä vain maksoin viuluja. En kuitenkaan pidä mahdottomana, ettenkö tekisi vastaavia temppuja vastaisuudessakin, varsinkin jos tämä ei floppaa aivan täysin ja mikäli meikää hiveleviä, rahoitusta kaipaavia sarjiksia tulee vastaan. Sarjakuvat ovat minun suosikkitaidemuotoni, ja tämä voi ihan hyvin olla yksi tapa, jolla voin niiden elinvoimaisuutta omalta osaltani pyrkiä tukemaan. Jos siis haluatte, että joskus vielä sarjiksia voisi minun tukeminani maailmaan ilmestyä, niin nyt kannattaa rynnätä ostamaan Hyvät Värinät joko suoraan Niko-Petteriltä tai Turun Sarjakuvakaupasta. Ja kannattaa se ostaa muutenkin, on nimittäin hauska, ainakin jos tunnistat itsessäsi minkäänlaisia misantrooppisia taipumuksia tai kypsymistä internet-keskustelun idiotismeihin.
Hyvät Värinät 1 ilmestyy virallisesti Tampere Kuplii -festivaaleilla, ja sen voi ennakkotilata jo nyt Turun Sarjakuvakaupasta.
Hyllyy 